Karkkinarkkipropagandaa välipalapussissa (Karkkari, Juhana Lumme, 104s.)

 

 

 

Karkkariksi itsekin tunnustautuvana tartuin teokseen ristiriitaisin tuntein. Olen pitkään syönyt karkkia enemmän tai vähemmän liikaa. Hampaani ovat pysyneet suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta aina välillä repsahdan. Itsehillintä tuntuu löytyvän hammassäryn kautta. Jos syö muuten hyvää ruokaa, voi pysyä pitkäänkin erossa karkkipusseista, mutta väsyneenä ja erityisesti talviväsyneenä käsi tarttuu helpommin pussiin jos toiseenkin. Ajoittain asia tuntuu karkaavan käsistäkin jopa. Siksi tavallaan hauska juttu (karkit) ja tavallaan ikävä juttu (riippuvuus) yhdistettynä uteloittivat lukemaan tätä kirjaa. 

Tästä samaistumisesta huolimatta epäilin asetelmaa, jossa karkit ovat päihteitä ja laittomia siinä missä suklaa, jäätelö, kahvi, tupakka ja kuningas alkoholikin. Lähinnä mietin, että voiko tässä olla mitään kummempaa kuin huumeiden vastaista propagandaa, missä karkit ovat huumeita sen sijaan, että puhuttaisiin heroiineista ja kannabispiikeistä ynnä muista. Joskus taannoin kuulin Ranskassa laittomien uhkapelipiirien käyttävän karamelleja koodisanana rahapanoksille. Olisiko tässäkin vain vaihdettu karkit huumeiden tilalle ja perinteiseen tapaan kuvattaisiin kalteva pinta ja porttiteoria? No, päätin kaikesta huolimatta antaa kirjalle mahdollisuuden.

Alkuun oli ihan mielenkiintoista leikkiä ajatuksella maailmasta – osittan dystooppisesta, osittain utopistisesta – missä lapset syövät pähkinöitä ja hedelmiä sokerin ja karkin sijaan. Ensimmäistä karkkia maistetaan bileissä salaa ja siitä jää paha maku suuhun, mutta jos haluaa olla cool ja kapinallinen, on parempi totutella karamelleihin. Tästä alkaa syöksykierre, joka johtaa limonaatiin, jäätelöön, suklaaseen jne. Huumeita ovat tosiaan nautintoaineet, jotka meidän todellisuudessamme ovat täysin laillisia, vaikka teoksessa hyvinkin rehellisesti kuvatut haittavaikutukset ovat kaikkien tiedossa. Harvempi kuvittelee karamellien olevan millään tavalla terveellisiä tai tarpeellisia ja vaikka positiivisiakin tutkimustuloksia kahvista julkaistaan tasaiseen tahtiin, on kahviriippuvuus yksi sosiaalisesti hyväksytyimmistä riippuvuuksista. 

”Niille kofeinisteille, jotka vaativat, että kahvin tulisi olla laillista, minä sanon, että silloin kahvia pitäisi saada mistä tahansa ja milloin tahansa, joka kaupasta, kioskista, huoltoasemalta ja automaatista ympäri buorokauden, ja työpaikoilla pitäisi olla parin tunnin välein kahvitauot, sillä muutoin kahvinjuojat alkaisivat hyppiä seinille.”

Moraalinen opetustarina kuvaa meille jokapäiväisten herkkujen nurjat puolet hyvin uskottavasti ja erityisesti samastuin karkkiöverin tunteeseen: kun on ensin mättänyt naamaansa erilaisia karkkeja niin monta kuin kerralla saa tungettua ja kunnes pussi on tyhjä, on morkkis jäätävä ja olo aivan perseestä. Siis jos lopettaa syömisen. Mutta joskushan se on pakko lopettaa ja kohdata karkkikrapula. Toisaalta teos ei ole myöskään pelkkää nautintoaineettomuuden ylistystä vaan tällaisen sokerista lähtien kaiken herkun kriminalisoiva yhteiskunta näyttäytyy samalla aivan yhtä julmalta kuin tällä hetkellä laittomien huumeiden suhteen. Jos on jäänyt koukkuun ja satuttaa itsensä, joutuu vaikeuksiin tai muuten vaan haluaa huumeesta eroon, ei paljastumisen pelossa uskalleta hakeutua apuun ja syöksykierre on valmis. Kirja ottaa kantaa oman aikamme huumepolitiikkaan, vaikka kyseenalaistaa ihmisen äärimmäisen nautinnonhaluisen luonteen ja kuvaa hyvin sitä vastenmielisyyttä, mitä parhaimmillaan voi inhimillisyyttään kohtaan tuntea.

"Suomen kansalainen, joka ostaa ulkomailla nautintoaineiden käyttöön ja valmistukseen soveltuvia välineitä, syyllistyy aina nautintoainerikokseen, vaikka välineet olisivatkin kohdemaassa laillisia."

Teoksessa on tosiaan ihan hyviä pointteja, kieli on hyvää ja tarina noudattelee huumeriippuvaisen elämästä kertovien tarinoiden tyyliä. Loppua kohden toivoin tähän hauskaan ideaan jotain yllättävää käännettä, mutta vaikka päätös sisälsikin omanlaisensa koukun, oli se kuitenkin hyvin tuttu huumeiden vastaisesta propagandasta, mikä vähän ärsytti minua. Loppua kohden pahenevat riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt, kuten huoraus, raiskaus ja murhat tekevät teoksesta raskaamman kuin kansikuva antaisi ymmärtää, mutta se jää silti huumekoulutuskirjasen tasolle ja hassun hauskaksi ideaksi, joka on toteutettu ”ihan mukavasti”. Olen hiukan hämmentynyt kirjan kohdeyleisön suhteen, sillä meno yltyy aika rajuksi matkan varrella, vaikka tavallaan onkin hyvin nuorten kirjamainen. Toisaalta teinit tuskin jaksaisivat kuunnella samanlaista paasausta herkuttelustaan kuin todennäköisesti muutenkin kuulevat, joten tulkitsen tämän silti olevan aikuisemmalle yleisölle suunnattu.

”[H]ampaista on huoralle vain haittaa.”

Naisena jäin miettimään Juhana-nimisen miesoletetun kirjoitusta nuoresta naisesta, joka ajautuu diilerin kanssa suhteeseen ja sitä kautta huonoille teille, päätyy huoraamaan, raiskatuksi, raskaaksi ja kärsii marttyyrikuoleman. Sukupuoliroolit olivat Mujen ja muiden hahmojen suhteen hyvin perinteiset: mies elattaa naisensa ja nainen on ainakin opiskelevinaan pidemmälle. Miehet tappelevat, tappavat ja raiskaavat, naiset vetävät mieheltä saatuja huumeita ja ovat uskollisia, kunnes uusi huumausaine vie mennessään. Pieni lipsahdus siveysroolista johtaa joukkoraiskaukseen ja raskauden myötä parannutaan – ainakin, kunnes lipsahdetaan taas. Synnin palkka kaikille on kuolema, mutta naisen kuolemaa ennen voidaan mässäillä alistetun roolilla ja lapsikorteilla. Olisiko mies voinut vaihteeksi ”elattaa naisensa” vaikka huoraamalla? Olisiko perinteisten roolien kyseenalaistaminen ollut liian suuri twisti sadan sivun juttuun karkeista huumeina? Käytetyiden aineiden sivuvaikutukset ovat lukijoilleen todennäköisesti hyvinkin tuttuja, eli morkkiksiin samaistumisen lisäksi ihan hirveän hauskoja tai uusia ajatuksia ei teoksesta herää. Huumepropaganda toki usein tukee parhaiten huumeettomien identiteettiä, minkä vuoksi tietynlaisen kertomuskulttuurin ylläpitäminen on ymmärrettävää, mutta nyt mielenkiintoisimmaksi kuvaukseksi jää kahvin monenlaiset keittotavat ja muu vähän puuroutuu perinteisen huumetarinakulttuurin kanssa. Tällä asetelmalla kovin monipuolista ja pitkää teosta olisi aikaan saatukaan, joten lyhyt muoto on monella tapaa hyvin perusteltu. Toisaalta tekstiä voi lukea ironisesti ja tulkita kaiken kliseyden näpäytyksenä nimenomaan tämänkaltaiselle propagandalle, jolloin kirjanen olisi toki voinut mässäillä parodialla vielä alleviivatummin.

"Teksti on tässä kohtaa osin tuhoutunut."

Kritiikistäni huolimatta nautin teoksesta huomattavasti enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Tämä oli todella mukava pieni välipala raskaamman kirjallisuuden parissa, eikä se pituudellaan, kansikuvallaan tai muulla temaattisella sisällöllään edes yrittänyt olla mitään sen enempää. Pelkän huumetarinoinnin sijaan kirjan idea karkeista huumeina oli tosiaan hyvä idea ja se kannettiin loppuun asti hyvällä maulla ja tyylillä, vaikkei mihinkään briljeeraukseen yllettykään. Koska nautintoaineet ovat meidän maailmassamme täysin laillisia ja käyttö kunkin oman harkinnan ja riippuvuuden asteen perusteella arvioitavissa, pystyi lukija samaistumaan päähenkilön kertomukseen todennäköisemmin kuin jos tämä olisi polttanut tupakkaa, sitten pilveä ja crackia ja päätynyt lopulta piikittämään heroiinia. Tällainen asetelma saattaa myös avata lukijan silmät todellisten huumeriippuvaisen ahdingolle ja luomaan samaistumisen tunnetta riippuvuuteen, joka ei aineiden tasolla ehkä ole tuttu, mutta inhimillisen kokemuksen kautta kyllä.

Jos kaipaat hyvin kirjoitettua kirjallista välipalaa tai haluat näpäyttää jotakuta tuttavaasi liiasta kahvin juonnista, tämä kirja voi hyvinkin olla se, mitä etsit.

Synkronisiteetti soikoon! (Prometheus Nousee - Robert Anton Wilson, 333s.)

Arvio on julkaistu Vox Paganorumissa 4/2015

 

Kirja-arvio: Robert Anton Wilson – Prometheus nousee (käännös: Pia Suihko & Henry Vistbacka), 2015. Salakirjat, Tallinna. 333.s)

Robert Anton Wilson on erityisesti kaaosmaagien ja diskordiaanien, mutta myös muiden vaihtoehtoajattelijoiden keskuudessa melkoinen kulttihahmo.  Nyt suomeksi käännetty Prometheus nousee on julkaistu alun perin 1983 ja Wilson kertoo alussa sen olleen vaihtoehtoisen kalifornialaiselle yliopistolle tehty tohtorin tutkielma. Omien sanojensa mukaan hän on vain poistanut viittaukset ja tehnyt tekstistä hauskempaa. Saatan olla yliopistomaailmassa kuivahtanut, mutta Carlos Castanedan töistä aikanani kandintyön tehneenä tiedän suhtautua melkoisella kriittisyydellä kalifornialaisiin opinnäytetöihin menneiltä vuosikymmeniltä – oli kyseessä kuinka vaihtoehtoinen tai virallinen opinahjo hyvänsä. Toki on hyvä, että tiedettä kirjoitetaan populaariin muotoon, jotta se hyödyttää myös rivikansalaista. Kirja sisältää kuitenkin sen verran paljon pseudotiedettä ja viimeisen 30 vuoden aikana laajasti kritisoitujen psykologien ja filosofien ajattelua, että karvat ovat minulla pystyssä melko hanakasti minkään muunkaan asian hyväksymiseen. Kyseessä on niin sanottu self help -opus ja Jung sekä Freud ovat niissä piireissä ihan hyväksyttäviä tapauksia kai edelleen, mutta kyllä tästä tekstin iän ainakin näkee. Mielenkiintoinen reliikki jos ei muuta.

Ennen kuin lähden enempää kritisoimaan, voisin tietysti esitellä teosta yleisemmin. Prometheus nousee on saanut Salakirjoilla oman ovelan alaotsikon: Ihmisaivojen käyttöopas. Wilson käy teoksessa läpi Timothy Learyn luomaa ihmisten persoonallisuuksia ja kehitystasoja kuvaavaa kahdeksan piirin järjestelmää ja kehittää sitä omaan suuntaansa. Eri piireillä ihminen leimautuu eri tavalla: ensimmäisellä piirillä selviytymiseen liittyviin kokemuksiin esimerkiksi vanhemmista ja toisella piirillä tunne-reviiriasetelmien kautta yhteiskunnan hierarkioihin jne. Teoksessa käydään läpi esimerkkejä eri piirien leimautumisista ja käsitellään synkronisiteetit ja todellisuustunnelit siinä sivussa: Wilsonin tavoite on saada ihminen kyseenalaistamaan oman ajattelunsa ainoaa todellisuutta. Pyrkimys on kiitettävä, toteutus vähän niin ja näin. Jos suosittelisin lukemaan Wilsonilta jotain, en ehkä ohjaisi ensimmäiseksi Prometheuksen pariin. Vaikka tavallaan tässä käsitellään suuri osa Wilsonin muissa teoksissaan tarkemmin kuvaamia teesejä, voisi silti olla hyvä lukea ensin esimerkiksi Illuminatus! -trilogia, jota voi Prometheuksella syventää. Quantum Psychology, Cosmic Trigger  ja Schrödinger’s Cat ovat myös parempia teoksia Wilsonilta, mutta toki Prometheus on hyvä jossain vaiheessa lukaista. Suihkon ja Vistbackan käännöstyö on ehdottoman kiitettävää, vaikka joitain painovirheitä ja jokunen kömpelö lause mukaan on joutunutkin. Hauskinta on, kun erilaisia kirjan teemoihin liittyviä harjoituksia on käännetty myös kulttuurisesti suomalaiseen ympäristöön.

Mikä minua tässä kirjassa sitten eniten pänni? Tiesin toki Wilsonin kannan feministeihin ja olin lukenut tämän kirjan aiemminkin, eikä moni asia tekstissä ehkä edusta kirjaimellisesti Wilsonin kantaa, mutta kun puhutaan, että ihminen leimautuu rintoihin lapsuudessaan ja siksi kaikki kaunis muoto on pyöreää kuin rinnat ja ihmiset hakeutuvat rintojen luo: toisin sanoen heteromiehet, lesbonaiset ja bi-seksuaalit saattavat hakeutuakin. Laskuista jäänevät kuitenkin pois muun muassa heteronaiset ja homomiehet – puhumattakaan muista seksuaalisuuksista, missä rinnat eivät ole se ykkösjuttu. Myös natsien jälkeen huonona esimerkkinä ihmismielen luomista todellisuuskäsityksistä esitetään vielä nykyäänkin laajasti esillä oleva puusilmäinen kannanotto feministeistä, jonka perusteella kriittinen suhtautuminen Wilsonin luomaan todellisuustunneliin on taattu:

Samaan tyyliin feministit kykenevät ajattelemaan, että kaikki miehet, mukaan lukien kadunvarsilla nukkuvat nälkiintyneet ressukat, käyttävät hyväkseen naisia, mukaan lukien Englannin kuningatarta.

Koko teoksen ajan toki Wilson toistelee, ettei hänen todellisuustunnelinsa ole sen parempi kuin muiden, mutta jos aivan aluksi nousee esiin väittämiä, joiden kanssa lukijan todellisuustunneli ei ole lainkaan samalla aaltopituudella, voitte vain kuvitella, miten rasittavaa on yrittää uskoa enää mitään väitteitä, joiden pohjalle Wilson teesejään asettelee.

No niin. Olen siis eri mieltä feminismistä ja rintojen yleisluontoisesta puoleensavetävyydestä minkään ihmisluonteen väittämän pohjana, mutta toki teoksessa on hyviäkin ajatuksia, joita on tärkeää käsitellä, jos ei niin ole aiemmin tehnyt. ”Minkä Ajattelija ajattelee, sen Todistaja todistaa” on ihan hyvä hokema, joka toistuu teoksen halki: 

Jos Ajattelija ajattelee auringon kiertävän maapalloa, Todistaja järjestää kuuliaisesti kaikki havaintonsa tukemaan tätä ajatusta; jos Ajattelija muuttaa mielensä ja päättää, että maa kiertääkin aurinkoa, Todistaja järjestää todisteet uudelleen.

Niin kutsuttu ”tulevaisuusshokki” on ollut keskuudessamme aina siitä saakka, kun merkityspiiri joskus esihistorian hämärissä alkoi toimia. Laskevalle, symboleja ja abstrakteja käsitteitä käyttävälle lajillemme kaikki ajat ovat ”muutoksen aikoja”. Prosessi kuitenkin kiihtyy ajan kuluessa, koska symbolien liittämisen kyky on luonnostaan itseään tehostava.

Toki Wilsonin ajatukset avaruuskulttuurin kehityksestä ja eliniän pituudesta 2000-luvulle tultaessa ovat aivan liian optimistisia, mutta kuten hän itsekin sanoo, tämä todellisuustunneli on hänen tunnelinsa ja ainakin se on hauska sellainen. Muutoksien ajan -käsite on mielestäni hyvä erityisesti nykyteknologian kehityksen puitteissa: tämän päivän teinit ovat aina leikkineet kännyköillä, kun oma sukupolveni ja vanhemmat muistanevat vielä ajan ennen kannettavia puhelimia. Tähän muutokseen suhtautuminen voi olla joko innostunutta tai varautunutta, mitä kautta ihmisen neofoobiseen tai neofiiliseen luonteeseen voi päästä pureutumaan syvemminkin, mutta useimmiten molempia ominaisuuksia ilmenee kaikilla eri tilanteissa eri tavalla. Tämänkin Wilson ottaa huomioon harjoituksissa, missä loppua kohden arvioidaan myös oman ajattelun konservatiivisuutta tai liberaaliutta eri tilanteissa.

Teoksessa on hyvinkin ajankohtaisia ajatuksia konservatiivisen ajattelun venyttämiseen liittyen ja lopussa on jopa taulukko, joka rinnastaa eri näkökulmien kautta ”neekereitä rakastavan hössöttäjän” ja ”kansalaisoikeusaktivistin”. Kun seuraa nykypäivän ”vihervasemmistomädättäjä”-keskustelua, voi tähän kohtaan samaistua hyvin: eri ihminen katsoo samaa ilmiötä eri näkökulmasta ja itse on useimmiten niin sanotulla oikealla puolella väittelyä: ”Minä olen luja. Sinä olet uppiniskainen. Hän on itsepäinen pelle.” On todella hyvä idea perehtyä omaan käytökseensä robottimaisuuksineen, jolloin omista toimintamalleista tietoiseksi tullessaan voi pyrkiä muokkaamaan niitä tarpeen mukaan. Useat Wilsonin tarjoamista harjoituksista ovat sellaisia, ettei niitä tämän lukukerran puitteissa ehdi suorittaa: ”Kokeile elää loppuelämäsi metaohjelmalla ’Kaikki sujuu vielä täydellisemmin kuin olen suunnitellut’”. Monet harjoituksista ovat silti vähintään kokeilemisen arvoisia ja aivan ensimmäisten joukossa ollut kolikon etsintä -tehtäväsarja on jo melkoinen klassikko. Itse löysin kirjaa tällä kertaa lukiessani yhteensä 4.20 euroa lojumasta. Eli jonkun verran voi ainakin valmistautua tienaamaan kirjan lukukokemuksesta ja saada sen ostamisesta rahalleen vastinetta! Toki suomennoksen kannet ovat myös Salakirjoille tyypilliseen tapaan upeaa silmän ruokaa, joten varsinkin vannoutuneet Wilson fanit saavat tästä takuulla hyvän kirjahyllyn koristeen. Kaikesta ruikutuksestani huolimatta.

Katedraali (Satu Taskinen, 2014, 335s.)

Tämä pätkä on kirjoitettu Nuoren voiman liiton kritiikkikurssin tuotoksena. Odottelin palautetta tekstiin, mutten vielä ole sitä saanut ja siksi malttamattomana julkaisen tämän nyt sitten tällaisenaan. Oli kyllä hyvä ja mielenkiintoinen kurssi! Siellä oli muitakin kirjabloggareita ja tuli puhuttua todella paljon suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen kritiikistä. Opin ihan mielettömästi kaikkea. Suosittelen ehdottomasti käymään NVL:n kursseilla. Ehkä siellä kritiikkikurssikin järjestetään vastaisuudessa uudestaan!

Mielen pyhätössä on sokeritoukkia

Satu Taskinen: Katedraali

Satu Taskisen toinen teos, Katedraali, vie lukijan saksalaisen vanhenevan naisen mielenmaisemaan pikkusiskon hautajaispäivänä. Uusi sohva on hyvä, mutta asunnon raivaus vielä kesken. Poika hakee hautajaisiin, missä perhe ja menneisyyden virheet ja epävarmuudet eletään jälleen kerran läpi. Jännitteiltä ei voi välttyä, kuten harvemmin sukujuhlissa.

”Uskaltaisiko käyttää niin isoja sanoja kuin ei mikään maailmanloppu, vaikka toinen on juuri haudattu. Elämä jatkuu silti, syökää nyt kaikki, jos teillä vielä on nälkä ja maistuu, minä kaipaan Kerstiniä, se on totta.”

Teos on vaihtelevin aikatasoin ja hyppelevin ajatuksenjuoksuin kirjoitettuja mietteitä elämästä, joka on jouduttu uhraamaan muiden hoitamiseen ja hoivaamiseen. Oma elämä on vain silta menneiden ja uusien sukupolvien välillä, eikä ihminen oikein tiedä, mitä tehdä sillä ajalla, mikä vielä on jäljellä. Kerronta on varmaa ja leikittelee myös minäkertojan epärehellisyydellä: kaikki ei ehkä olekaan ihan niin kuin lukijalle alkuun annetaan ymmärtää. Pikkuhiljaa kertoja myöntää vähän lisää itsestään, menneisyydestään ja nykyisyydestään. Rakentuu kuva naisesta, joka elää yksin kertyneiden tavaroiden keskellä ja kulkee samoja polkuja niin mielensä sisällä kuin kotonaankin. Asuntoon noustaan kuin kirkkoon portaita. Sisällä ei kuitenkaan avaudu katedraalin jylhä avoimuus vaan ainoastaankulkemisesta kuluneet tutut polut huoneiden välillä. Voiko ihminen kuitenkaan kulkea samoja reittejä ja ajatella samoja ajatuksia elämänsä loppuun asti? Sitä tämä teos tuntuu testaavan minäkertojan äänellä: ”Voiko ihmistä rakastaa? Saako? Siitä tässä on kysymys.”

Hiukan liiankin persoonattoman ja taiteellisen prologin jälkeen kertojan ääni tosiaan siirtyy juuri siskonsa menettäneen Tean pään sisään. Kerronta sujuu hyvin ja vaikka päähenkilö välillä rasittaakin, hänen huolensa ovat tuttuja. Ihminen on usein yksin joukkojen keskelläkin ja kaupungissa voi olla vaikea saada yhteyttä kehenkään. Mitä pidempään on sosiaalisista piireistä ulkona, sitä oudommilta ne tuntuvat. Jopa omat sukulaiset. Normien ja tabujen, elämän ja kuoleman, onnen ja masennuksen välisiä rajoja tutkaillaan samalla, kun käsitellään nyky-yhteiskunnan ongelmia yksinäisyydestä työttömyyteen ja muista huolehtimisen puutteesta skandaalinkaipuuseen.

Katedraalia ei voi lukea ainakaan paetakseen maailmaa. ”[...] nykyään on selvinnyt, että kaikki on informaatiota. Olen lukenut sellaista, kuullut. Mitä se tarkoittaa? Kuoleman ylittämistä?”
Se ennemminkin luo katarttisen tilan toisen ihmisen ajatusten käsittelyn kautta, vaikka välillä lukijana ei voinut ollut varma, oliko tuttujen asioiden käsittely jonkun toisen suulla sitten kuitenkaan kovin hyödyllistä, kun tarinaa ei tuoda niinkään päätökseen kuin deus ex macchina -ratkaisuun, joka lopettaa kaiken jahkailun kerralla. Sama jahkailu liittyy kirjan nimikkoteemaan: katedraali on myös konkreettinen paikka, mutta siihen tutustutaan vain etäältä, pääasiassa rakennushistorian kautta, eikä ihan uskalleta katsoa itse rakennusta. Hiljentymisen sijaan katedraaliin mennään kuhisevien joukkojen keskelle ja korkea katto pyörryttää. Rakennus kuvaa mielen monia lasi-ikkunoita, jotka katsovat taivaalle, jota kohti korkealla tornilla pyritään, vaikka se kerta toisensa jälkeen tuhoutuu. Kun torni on valmis, ei ylös asti oikein uskalla mennä. Sitten kun lopulta pääsee kirkkoon sisälle, sen tekee vain miellyttääkseen sairasta äitiä ja antiklimaattinen kirkkomatka päättyy liian makeisiin vohveleihin äidin käsilaukusta.

Lopun ulkopuolinen ratkaisu onkin vähän kuin nuo ylimakeat vohvelit ja katedraalivierailu: siltä odotti paljon enemmän kuin lopulta sai. ”Siitä, että ihminen tekee parhaansa, seuraa väistämättä maailmanloppu. Ah tätä pettymystä.[...] Ihminen ei lopeta tuhoamistaan kuolleenakaan.” Käteen jäi lähinnä melko sujuva lukukokemus, mutta kovin kummoisia ajatuksia teoksesta ei varsinaisesti herännyt. Taskinen selkeästi osaa kirjoittaa ja rakentaa tarinaa, mutta päivän aikana käyty päänsisäinen monologi on haastava juuri siitä syystä, että sen tulisi tarjoilla jotain muutakin kuin ne ensimmäiseksi mieleentulevat ajatukset, jotta lukia saattaisi tuntea kokeneensa jotain suurempaa.

Säde (Miina Supinen, 328s.)

 Alla Aavetaajuudessa julkaistu kirja-arvio. http://aavetaajuus.fi/blog/sade/

Säde on kuolleen brittiarkeologin kertomus suomalaisesta nuoresta naisesta, joka vei hänen sydämensä Kreikassa ja vetää kirjan koko kertomuksen ajan lastaan pulkassa suomalaisessa tuiskussa. Kertomuksen rakenne on kuin kirjan kansi: otteita sieltä täältä Säteen ja kertoja-Vicin elämästä. He tapasivat arkeologian opiskelun merkeissä Kreikassa ja päätyivät jälleen yhteen Helsingissä epävirallisilla arkeologisilla kaivauksilla metsäuskoisen Kahdeksaisen kultin lähimetsässä. Kahdeksaisen kulttia johtaa tulinen suomalaiskreikkalainen Voula, joka karismallaan vetää puoleensa monenlaista vaihtoehtohenkisyydestä kiinnostunutta ihmistä – ja pitää olemuksellaan viranomaiset poissa paikalta.

Poukkoilevat kertomuksenpätkät kuvaavat monenlaista uskonnollista etsintää. Uskovaiset ja ateistit eivät ymmärrä toisiaan, vaikka Säde, joka kuuluu jälkimmäisiin, koettaa kovasti opetella uskomaan, jotta elämä olisi jotenkin helpompaa. Kirjassa nostetaankin hyvin esiin erilaisten ihmisten eri tavat kommunikoida. Ateistit vaikuttavat lähinnä jääräpäisiltä jankkaajilta, mutta uskovaisten henkilökohtaisiin kokemuksiin on mahdoton päästä käsiksi jos ateistisen jankutuksen on perinyt vanhemmiltaan. Aivopesua on monenlaista ja silti nämä maailmat erkanevat toisistaan, kuin erinapaiset magneetit.



Vaikka tarinaa kertoo siis ilmeisesti kuollut mies, ei tarinassa paljoa maagista ole havaittavissa. Eläessään tämä lähinnä ryyppäsi ja metsästi naisia. Rakkaus ja himo, usko ja aivopesu kulkevat toisiinsa kääriytyneinä vyyhteinä, joiden syövereissä suunnistamista tuntuu elämä olevan itse kullakin. Jotkut ihmiset vaikuttavat mahtavilta kuin jumalattaret ja jumalat ja Säde epäilee heitä ennen olleen enemmän, jolloin usko, myytit ja tarinat olivat enemmän läsnä jokapäiväisessä elämässä. Nykytieteen mystiikasta riisuttu maailma ei paljoa anna vastauksia tai syitä kuolemalle tai kuoleman jälkeiseen, mutta yhteiskunnasta eristäytyvä uskonnollisuuskaan ei tunnu kovin kätevältä. Samaan aikaan tuonpuoleisia pohtiessa pitää pyörittää tämänpuoleisia ihmissuhteita ja niissäkin on sekä Vicillä että Säteellä tekemistä aikalailla.



Teos on aikamoinen sillisalaatti – ja ei sitten toisaalta kuitenkaan. Fragmentaaliset muistikuvat elämästä sopivat kuolleen kertomaksi ja lyhyet pätkät helpottavat lukukokemusta huomattavasti. Näitä asioita voisi toki vatvoa paatoksellakin, mutta tavallaan pidän Supisen ratkaisusta. Teos on nopealukuinen, mutta jättää erilaisia ajatuksia mieleen, joka on muutenkin tottunut tarkastelemaan ateistien ja mitä erilaisimpien uskonnollisuuksien edustajien retoriikkaa ja propagointia. Vaikka hahmot ovat melko pinnallisia ja ohuita, niistä löytyy silti paljon samaistumispintoja. Koska yksi hahmoista on kuin ilmetty exäni, en voi olla leikittelemällä ajatuksilla eri hahmojen rooleista omassa elämässäni. Jos tästä kirjasta pitäisi mainita kolme teemaa, ne olisivat seksi, uskonto ja kansanperinne. Ja sitten toisaalta ei edes kansanperinne vaan mytologiat ja myytit, mutta paljon konkreettisemmassa muodossa, koska kyseessä on kuitenkin kuin arkeologian ja folkloristiikan sekoituksesta syntynyt fiktiivinen kuvaus omasta ajastamme suhteessa entiseen, vaihtoehtokulttuureista suhteessa niin sanottuun valtaväestöön, muistamisen lyhyys suhteessa ikuiseen unohdukseen ja haluun ylittää näiden alueiden välisiä siltoja.



Kaikenkaikkiaan pidin teoksesta todella paljon, vaikka se ajoittain ärsytti ja ihmetyttikin. Omituisuudessaan kirja hämmentää, mutta myös ihastuttaa. Välillä kerronta tuntuu keskeneräiseltä, mutta lopulta ei sitten kuitenkaan. En tiedä, minkälaisesta kirjallisuudesta pitäville tätä suosittelisin, koska haluaisin kaikkien lukevan tämän ja tällaisia teemoja tulisi julkaista ehdottomasti lisää.

Punainen kuin veri (Salla Simukka, 264s., 2013)

Salla Simukalla on jo yli kymmenen vuoden kokemus nuorten kirjoista ja se näkyy määrätietoisesta kirjoitusotteesta.

Punainen kuin veri aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan jännitystrilogian. Lumikki on taidelukiolainen tyttö, joka on joutunut kokemaan elämässään enemmän kuin useimmat ikäisensä. Hän on oppinut kulkemaan huomaamattomasti ja huomaamaan pienimmätkin uhat ympäristössä. Tästä on tytölle hyötyä, kun hän joutuu keskelle uusia kauhuja ja selvittämään veristen seteleiden arvoitusta. Tähän asti Lumikki on pyrkinyt sekaantumaan muiden asioihin mahdollisimman vähän, mutta rikollisliigan puuhat tunkeutuvat hänen elämänsä rauhaan, eikä tytölle jää vaihtoehtoja.

Punainen kuin veri on vauhdikas ja hyvin aikaan sidoksissa oleva nuorten dekkariromaani, jossa eletään tamperelaisten nuorten elämää kuvaten sitä monelta tasolta koulukiusaamisesta rikkaiden nuorten huumekokeiluihin. Näkökulma on vahvasti Lumikin, joka on luonteeltaan selviytyjä ja tottunut epäilemään kaikkia. Siksi hän katsoo muita taidelukiolaisia ulkopuolelta luokitellen heitä lokeroihin, joihin ei itse suostu asettumaan. Asetelma on uskottava, vaikka hahmot ovatkin melko yksiulotteisia. Vain Lumikki ja rikas tyttö Elise tuntuvat kasvavan hahmoina, kun muut jäävät lähinnä tyypitellyiksi ja litteiksi sivuhahmoiksi. Tämä tosin on dekkarityyppiselle kirjallisuudelle melko tavanomaista, joten se annettakoon anteeksi.

Lumikki-tarinaan ja muihin klassikoihin sekä nykykirjallisuuden kertomuksiin viitataan runsaasti läpi koko tarinan. Ne luovat syvyyttä viihteelliseen dekkarikerrontaan, joka kulkee muuten vauhdikkaasti, mutta notkahtaa välillä Lumikin ajatuksia kuvattaessa kesken toiminnallisen kohtauksen – tämä hidastaa kerronnan tahtia jonkin verran. Myös ylenmääräinen Lumikin monipuolisten harhautus- ja jäljitystaitojen kuvailu tekee tarinasta turhankin tasaista, koska pienistä virheistään huolimatta hän on sittenkin melkolailla Sherlock Holmesin tapainen voittamaton monilahjakkuus, vaikkei itseään sellaiseksi myönnäkään.

Kokonaisuutena tarina on viihdyttävä ja hyvää delkarikerrontaa. Simukan taito nuortenkirjailijana on ilmeinen ja hän osaa kuljettaa lukijaansa juonen käänteestä toiseen. Lumikkitarinan lainaaminen ripauksen myyttisyyttä muuten realistiseen tamperelaisnuorten elämään. Lumikki on hyvin sympaattinen hahmo, vaikka täydellisyyttä tavoitteleekin ja lukukokemuksena Punainen kuin veri on kepeä, mutta viihdyttävä ja vauhdikas aloitus lupaavalle nuorten trilogialle.

Musta kuu (Mia Vänskä, 295s., 2012)

www.cult24.fi julkaisi tämänkin.

KIRJA-ARVIO. Musta kuu on kauhukertomus nelikymppisen perheenäidin kesälomareissusta Keski-Suomeen. Annukka on ottanut vähän omaa lomaa pojan ja miehen reissatessa Rodoksella. Vainoharhaisen äidin soittelut ja omat syyllisyyden tunteet häiritsevät hiukan Annukan irrottautumista arjesta, mutta eristyksissä oleva mökkirypäs Kapeenkärjessä ja erityisesti naapurimökissä lomaileva rock-bändi saavat hänet pian unohtamaan muun maailman.

Kyseinen bändi on mökkeilemässä viilennelläkseen rellestäjäkitaristiaan Jakea ja tämän edesottamuksista syntynyttä mediakohua. Jake on raahannut mukaan myös nuoren Auroran, jonka läsnäolo tuntuu erityisen rauhottavalta siinä missä Annukka saa bändin miehet innostumaan välittömän seksuaalisesti. Erityisesti laulaja-Erkka kiinnostuu tästä naapurimökin punapäästä.

Metsäympäristö järvenrantoineen, vaelluspolkuineen ja muinaismuistokivineen on alkuun lempeän idyllinen ympäristö, mutta muuttuu pikkuhiljaa synkemmäksi mustien perhosten peittäessä kuun taivaalta ja metsän todellisen luonteen saadessa vallan lomailijoista. Toisista mökeistä katoaa väkeä ja metsä sulkee mökkeilijät peittoonsa.

Teos leikittelee pitkään syyllisyyksillä ja tapahtumien todellisilla merkityksillä, mikä on hyvä muuten niin vähän toimintaa sisältävässä kerronnassa. Lukijaa huijataan ja heitellään paikasta toiseen ja jopa ajasta toiseen vauhdikkaasti, eivätkä yliluonnolliset elementit pistä silmään liikaa: ne kuuluvat tarinan tapahtumiin yhtä saumattomasti, kuin realistisuuskin.

Tarina on tiivistunnelmainen ja jännitys tiivistyy loppua kohden mukavasti, vaikkakin melko hitaanlaisesti. Mökkeilijät metsässä on asetelmaltaan perinteinen, mutta suomalainen järvimaisema ja erityisesti suomalaisen kansanperinteen käyttö tuo siihen raikasta lisäsävyä. Viittaukset kalevalaiseen loitsurunouteen ja noitavainoihin Suomessa saavat muuten niin amerikkalaiselokuvallisen tarinan heräämään henkiin aivan uudella tavalla.

Eteneminen on tarinassa melko vaivihkaista ja välillä turhankin suoraviivaista. Noitavainoista enemmän tietävä lukija olisi kenties kaivannut vähän stereotypioiden haastamista, mutta koska se tuskin oli teoksen tarkoitus, onnistui Vänskä harvinaisen aiheen käsittelyssä varsin kiitettävästi. Teos ajaa hyvin asiansa  pimeänä marraskuisena iltana, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin helteiseen elokuuhun. Musta kuu edustaa hyvin suomalaista kauhua, jota genrenä soisi näkevän enemmänkin kotimaisissa julkaisuissa.

Arvio: 4/5

Essi Mäkelä

Mia Vänskä: Musta kuu (Atena), 295 sivua.

----


Olin pitkään kahden vaiheilla 3:n ja 4:n välillä. Päädyin neloseen, mutta olisin yhtä hyvin voinut antaa kolmosen. Noitavainoihin ja kansanrunoihin viittaamisen lisäksi tuntui vähän, että Vänskä on päässyt/ päästänyt itsensä liian helpolla tämän kanssa. Tapahtumia ei hirveästi ollut ja ne oli minun makuuni liiankin suoraviivaisia. Lisäksi hassut nimet vähän häiritsivät. Annukka ei tunnu 40-vuotiaan nimeltä ja häiritsi mua koko kirjan ajan. Kuten myös Erkka. Ja Aurora. Jake oli vähän siinä ja siinä. Muiden nimet ei olleet niin vastakarvaan silittelyä, mutta koska niitä nimiä jatkuvasti käytetään, niitä joutuu sitten halki kirjan aktiivisesti olla ajattelematta. No niin. Jos nimistä pääsee yli, tässä tuli vähän jännät oltavatkin jopa, kun yksinään marrasiltoina isojen mustien ikkunoiden äärellä luki.... Oli pakko pistää verhot kiinni, eli ei voinut huono olla ;)

Mediahuora (Venla Hiidensalo, 411s., 2012)

Cult24:ssä julkaistua:

KIRJA-ARVIO. Venla Hiidensalon Mediahuora kertoo nimensä mukaisesti medialle itseään myyvän vapaan toimittajan tuskallisesta arjesta. Hiidensalolla itsellään on kokemusta vapaasta toimittajuudesta. Hänelle ovat takuulla tuttuja kirjoittajia kyykyttävät sopimukset sekä kohu-uutisten perään usuttavat päätoimittajat.

Mustan huumorin sävyttämä inhorealistinen kuvaus yksinhuoltajaäiti Maria Vartiaisen taistelusta uhrattujen aatteiden ja netistä ostettujen vaatteiden täyteisessä hullunmyllyssä saa itse kunkin kirjoittamista joskus kokeilleen verenpaineen kohoamaan.

Maria Vartiainen tekee juttuja taiteilijoista ja tavallisista ihmisistä. Hän joutuu kuitenkin aina toteamaan, että lehden toimitus muokkaa artikkeleita häikäilemättömästi lehtitalon agendaan sopiviksi tyhjänpäiväisiksi kohujuoruiksi. Marian pakotettu työnarkomania vie hänet hermoromahduksen partaalle ja etäännyttää äidin teini-ikäisestä pojastaan, joka myös katoaa.

Mediahuora onnistuu raadollistamaan mediamaailman hyvin uskottavasti kaikkine ylilyönteineenkin. Melkoisen pitkä teos alkaa kuitenkin pidemmän päälle tuntua toisteiselta ja raskaalta luettavalta. Facebook-päivitykset lukujen alussa ovat hauska idea, mutta toistuessaan niiden viehätys laimenee.

Loppua kohden yhä useammin tuntuu, että sama vääristeltyjen lehtijuttujen kaava toistuu luku luvulta. Ylenmääräinen symboliikka ei tarjoa paljoakaan uutta enää parin sadan sivun jälkeen. Loppuratkaisu ei sentään sorru kliseisiin, vaan tarjoaa mielenkiintoisen ja raikkaan vivahteen uutta absurdiutta siinä missä muu tarina on jo kuluttanut symboliikkansa puhki.

Kaiken kaikkiaan Mediahuora on oiva kuva siitä, minkälaista höykytystä vapaa kirjoittaja saattaa nykymaailmassa joutua kokemaan. Kirja on kohauttanut mediamaailmaa ymmärrettävistä syistä, mutta fiktiivisenä teoksena sen viestiin voi samastua, vaikkei mediamaailmaa sen kummemmin seuraisikaan. Teos on teknisesti kunnioitettava paketti esikoisromaaniksi, vaikka tarinaan ei aina kyennyt täysin uppoutumaan kerronnallisen raskauden vuoksi.

Arvio: 3/5

Essi Mäkelä

Venla Hiidensalo: Mediahuora (Otava), 411 sivua.

----



Oli tosiaan melkosen ahdistavaa välillä lukea tätä, kun tunnisti siitä kaikesta stressistä itsensä ja omat kirjotushärdellit - vaikken vielä mitään rahaa mistään saa tmv. Muutenkin ahdistaa työnhaku ja muu, niin tätä oli sitten "todella mukava" lukea siinä sivussa, vaikka olihan tässäkin siis hauskoja käsittämättömyyksiä ja loistavia oivalluksia ynnä muuta. Mutta silti. Todella hidaslukuinen juttu, eikä todellakaan napannut lukijaansa mukaan, vaikka ehkä teknisesti olikin suht malliesimerkki. Hiidensalo on käynyt myös Kriittisen korkeakoulun, eli henkilökohtaisesti jäin miettimään, kenen opettajan kanssa hänellä on eniten ollut kanssakäymistä jne, vaikka joitain veikkauksia saattaisin pystyä jo tekemäänkin ;)

Oli siis hyvä ja luettava kirja. Varmasti paljon parempi, jos ei ole ns. omaa lehmää ojassa, niinkun meikäläisellä. Pahoittelen siis taas tällaisesta omalehmä-arviosta :P