Punainen kuin veri (Salla Simukka, 264s., 2013)

Salla Simukalla on jo yli kymmenen vuoden kokemus nuorten kirjoista ja se näkyy määrätietoisesta kirjoitusotteesta.

Punainen kuin veri aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan jännitystrilogian. Lumikki on taidelukiolainen tyttö, joka on joutunut kokemaan elämässään enemmän kuin useimmat ikäisensä. Hän on oppinut kulkemaan huomaamattomasti ja huomaamaan pienimmätkin uhat ympäristössä. Tästä on tytölle hyötyä, kun hän joutuu keskelle uusia kauhuja ja selvittämään veristen seteleiden arvoitusta. Tähän asti Lumikki on pyrkinyt sekaantumaan muiden asioihin mahdollisimman vähän, mutta rikollisliigan puuhat tunkeutuvat hänen elämänsä rauhaan, eikä tytölle jää vaihtoehtoja.

Punainen kuin veri on vauhdikas ja hyvin aikaan sidoksissa oleva nuorten dekkariromaani, jossa eletään tamperelaisten nuorten elämää kuvaten sitä monelta tasolta koulukiusaamisesta rikkaiden nuorten huumekokeiluihin. Näkökulma on vahvasti Lumikin, joka on luonteeltaan selviytyjä ja tottunut epäilemään kaikkia. Siksi hän katsoo muita taidelukiolaisia ulkopuolelta luokitellen heitä lokeroihin, joihin ei itse suostu asettumaan. Asetelma on uskottava, vaikka hahmot ovatkin melko yksiulotteisia. Vain Lumikki ja rikas tyttö Elise tuntuvat kasvavan hahmoina, kun muut jäävät lähinnä tyypitellyiksi ja litteiksi sivuhahmoiksi. Tämä tosin on dekkarityyppiselle kirjallisuudelle melko tavanomaista, joten se annettakoon anteeksi.

Lumikki-tarinaan ja muihin klassikoihin sekä nykykirjallisuuden kertomuksiin viitataan runsaasti läpi koko tarinan. Ne luovat syvyyttä viihteelliseen dekkarikerrontaan, joka kulkee muuten vauhdikkaasti, mutta notkahtaa välillä Lumikin ajatuksia kuvattaessa kesken toiminnallisen kohtauksen – tämä hidastaa kerronnan tahtia jonkin verran. Myös ylenmääräinen Lumikin monipuolisten harhautus- ja jäljitystaitojen kuvailu tekee tarinasta turhankin tasaista, koska pienistä virheistään huolimatta hän on sittenkin melkolailla Sherlock Holmesin tapainen voittamaton monilahjakkuus, vaikkei itseään sellaiseksi myönnäkään.

Kokonaisuutena tarina on viihdyttävä ja hyvää delkarikerrontaa. Simukan taito nuortenkirjailijana on ilmeinen ja hän osaa kuljettaa lukijaansa juonen käänteestä toiseen. Lumikkitarinan lainaaminen ripauksen myyttisyyttä muuten realistiseen tamperelaisnuorten elämään. Lumikki on hyvin sympaattinen hahmo, vaikka täydellisyyttä tavoitteleekin ja lukukokemuksena Punainen kuin veri on kepeä, mutta viihdyttävä ja vauhdikas aloitus lupaavalle nuorten trilogialle.

Ilmari Rautapää okkulttinen etsivä (Jyrki Pitkä, Sami Tissari, äänikirja [tähän mennessä 5 levyä], 2012)

Ilmari Rautapäätä on tähän mennessä ilmestynyt viisi osaa. Kyseessä on äänikirja ja osat sisältävät kaksi täysin erillistä Rautapää-tarinaa: Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet; sekä Ilmari Rautapää ja Perkeleet (josta on ilmestynyt vasta 3/4 osaa tätä kirjoittaessani). Haastava arvioitava kirjablogissa siis monestakin syystä,mutta aion kuitenkin yrittää.


Rautapäätä ei turhaan kutsuta okkulttiseksi etsiväksi. Okkultismi on tarinoissa läsnä virkistävän luonnollisena osana niin synkeine kuin hyvinekin puolineen. Tarinoissa selvitellään mysteerisiä rikoksia, jotka susimiehissä alkavat aueta löytyneen ruumiin ympärillä ja perkeleissä kohdistuvat muun muassa Rautapäähän itseensä, jotta suurempia alamaailman konnuuksia päästäisiin harjoittamaan vapaammin.


Punavuoren susimiehet kertoo murhamysteerin Punavuoressa, johon liittyy okkulttisia symboleja ja muuta omituista. Rautapää kutsutaan paikalle ja hän pistääkin tuulemaan muun muassa kutsuen mukaan henkimaailman auttajia. Okkulttinen symboliikka ja lovecraftmainen loppuhuipennus tekevät melko tavallisesta ja simppelistä etsivätarinasta viihdyttävää kuunneltavaa. En tyypillisesti lue tällaisia dekkarijuttuja, mutta okkulttisuutensa takia Rautapää on omiaan erottuakseen joukosta. Kyse kun ei ole mistä tahansa vetisistä lässynlää pikkunippelitiedoista, mitä yleensä joku saattaa ripotella tehdäkseen tarinasta ”okkulttisen taviksille”, eikä toisaalta tarvitse olla korkeamman asteen initiaatti tunnistaakseen tarinassa mainittuja viittauksia. Toisin sanoen kertomus ei mässäile okkultismilla, vaan sitä on juuri sopivasti.


Rautapää ja Perkeleet on puolestaan monella tapaa monimutkaisempi tarina. Rautapää herää harvinaisen huonoon kankkuseen ja alkaa selvitä, että hänen muististaan on pyyhkiytynyt suunnilleen kuukausi. Aikatasoissa, paikoissa ja kertojissa hypitään siis välillä melko villistikin. Kahdella minä-kertojalla oli melko samanlaiset äänet, mutta tyylit olivat sen verran erilaisia, ettei hätä ollut sen näköinen. Okkultiikalla herutellaan perkeleissä jo vähän enemmän, mikä tosin tekee siitä entistä mielenkiintoisemman. Ajoittainen alapäähuumori ja seksimässäily epäilytti kuunnellessa ajoittain, mutta toistaiseksi tällaisetkin kohtaukset ovat tulleet tarinan myötä perustelluiksi. Eli ns. jännätaso pysyy korkealla, joten limailu ei muutu pelkästään korniksi. Kryptinen arvio kryptisestä tarinasta, mutta minua kiinnostaisi päästä kuuntelemaan viimeinen osa, jotta osaisin sanoa ns. suorempaa, miten tyydyttävä kertomus oikeastaan on edes kyseessä. Tähän mennessä monipuoliset hahmot seikkailevat ympäri Kalliota ja juonia punotaan, mutta tosiaan kaikki langat ovat vielä avoinna.


Kaiken kaikkiaan Rautapää oli ensisijaisesti viihdyttävää kuunneltavaa. Tutut paikat Helsingissä ja toisaalta tutut ja vähemmän tutut viittaukset esoteerisiin ilmiöihin olivat riemastuttavan erilaisia verrattuna muuhun viimeaikoina lukemaani – saati kuulemaani. Äänikirjaformaatti oli onnistunut valinta, sillä äänilukija osasi eläytyä tarinoihin oivallisesti ja kerronta tuntui etenevän paremmin kuin jos olisin joutunut itse sitä lukemaan paperilta ja elävöitti tarinaa oman välillä ankean lukijanäänen sijasta. Ajoittain mielessä kävi, toimisiko Rautapää edes kirjoitettuna romaanina ainakaan sellaisenaan – vaikka tuskin sekään paljoa muutoksia vaatisi käsikirjoituksiin. Joitain kömpelyyksiä kerronnassa esiintyi ajoittain – erityisesti perkeleissä – mutta niin vähän, että jos tämä olisi ns. virallinen arvio, saattaisin antaa arvosanaksi jopa 4/5.

Foucaultin heiluri (Umberto Eco, 641s., 1988)

Tässä olikin aikamoinen järkäle esoteriaa yhdessä paketissa! Kun jaksoi ensimmäiset noin 50 sivua (englanninkielisestä kovakantisesta painoksestani) hirvittävän kiemuraista ja pitkäveteistä selitystä, alkoi vihdoin tapahtua. Temppeliritareista lähtien koko länsimainen ja lähi-idän esoteerinen perinne käytiin perin pohjin läpi. Ilmeisesti Eco on jotain omiaan vedellyt sinne väliin, mutta saa kyllä olla varsin perehtynyt aiheeseen, että löytää ne keksityt pätkät. Eikä sillä niin väliä ollutkaan, sillä kirja itsessään kertoi siitä, miten salaseurojen julki antamista vihjeistä kootaan oma keksiitty esoteerinen historia. Eco siis kertoi fiktiivisen kuvauksen siitä, mitä hän itse teki ja samalla yksi hänen hahmoistaan loi fiktiivistä tarinaa hahmojen luomasta tekohistoriasta. Varsin ovela rakenne siis. Ja loppuratkaisu oli sen verran hämmentävä, että väkisinkin jäi miettimään, mikä tässä ns. oikeasti oli takana.

En siis ole lukenut mitään analyysejä Foucaultin heilurista. Enkä ole lukenut itsensä Foucault'n ajatuksia (paria lyhyttä lainausta lukuunottamatta), mutta olen kuullut niistä. Kuulemma nekin sanovat ensin yhtä ja sitten toista ja lopulta ehkä lukijansa melkein vakuutettuaan peruuttavat sen, mitä edellisissä luvuissa on tullut sanotuksi. Mikä kuvaa loistavasti sitä heiluria, joka tässäkin kirjassa oli keskeisenä ja soppaa hämmentävänä tekijänä. Koko tarina rakentui vähän kuin se heiluri, joka pyöri maan liikkeiden mukaan omituista rataansa, jonka keskipiste kuitenkin pysyi liikkumattomana. Vaikka suurin osa teoksesta oli takaumaa, kerronta palasi aina välillä siihen museoon, missä kertoja-Causabon piileskeli yön yli nähdäkseen salaseuran kokoontuvan mystiseen rituaaliinsa.

Ensimmäiset ja viimeiset noin 50 sivua olivat melkein tuskallisen hidasta luettavaa, mutta siinä välissä oli yli 500 sivua silkkaa riemua ja loistavuutta. Hengästyttävä määrä erilaisia salaliittoteorioita ja salaseurojen historioita. Nimet olivat tuttuja aiemmasta esoteerisesta lukemistostani, mutta siitä eteen päin minullekin olisi voinut puhua vaikka mitä palturia ja olisin voinut pitää sitä totena. Luin tätä kuitenkin fiktiivisenä teoksena, joten en tämän perusteella lähtisi argumentoimaan mitään, ennen kuin tarkistaisin faktat jostain muualta (joskin tämä kirja antoi ymmärtää, että nekin ”faktat” ovat aivan yhtä päteviä, kuin tässä mainitut, mutta ainakin viittaisin johonkin muuhun kuin kaunokirjalliseen teokseen!). Kuulin, että joku tätä lukiessaan oli tehnyt muistiinpanoja. Ymmärrän kyllä, että tätä olisi voinut lukea kuin tenttiin valmistuen. Niin minäkin tein, mutta minulla oli kiire, sillä tentti, eli lukupiiri, oli ennalta määrättynä päivänä ja minulle oli ihan sama, minkä arvosanan tentistä saisin, kunhan saisin luetuksi edes melkein koko kirjan ;)

Siitä juonesta siis. Causabon piilottelee tekniikkamuseon periskoopissa Pariisissa yhden yön ja muistelee parin tunnin seisomisen aikanaan sitä kaikkea, mikä hänet on tähän omituiseen paikkaan saanut. Kaikki alkoi siitä, kun Causabon tapasi Jacobo Belbon, kustannustoimittajan, Pilade's-nimisessä baarissa Milanossa. Belbo on salaa haaveissaan aina halunnut kirjoittaa, muttei ole siinä kyllin hyvä, joten tyytyy lukemaan muiden teoksia. Belbon luona käy tasaiseen tahtiin salaliittoteoreetikoita tarjoamassa kirjoja Temppeliritareista ja Causabon on tekemässä opinnäytetyötään yliopistolle samaisista Templaareista. Belbon kollega, Diotallevi, on kiinnostunut juutalaisuudesta, numerologiasta ja kabbalasta ja kolmikon yhteinen kiinnostuksen kohde koituukin lopulta heidän kohtalokseen. Mystinen kohtaaminen, vuosien ero, paluu yhteen ja alkaa kohtalolla leikkiminen, joka päätyy periskooppiin, missä Causabon kirjan alussa piileskelee. Loppu tarinaa kertoo siitä, miten Causabon näkee salaseuran kokoontuvan museon kappeliin ja minkälaisiin johtopäätöksiin hän tulee ja mihin hän siitä joutuu.

Causabon on vain sivustakatsoja ja kertojan ääni koko teoksen ajan, kun hän seuraa Belbon edesottamuksia. Hän on hakkeroitunut ystävänsä tietokoneelle ja lukenut sieltä tämän päiväkirjamaisia ja kaunokirjallisia kirjoituksiaan. Välillä saa lukea monta kymmentä sivua Belbon fiktiivistä yritelmää siitä salaliitosta, jota miehet ryhtyvät luomaan. Tekstistä näkee kyllä, miten oikeassa Belbo on ollut itsekritiikissään ja siksi lukijana jääkin miettimään, miksi moista sotkua pitää esitellä kymmeniä sivuja, kun vähempikin riittäisi... Välillä taas tuntui kuin Eco viittaisi aiemmin julkaistuun Illuminatus! -trilogiaan, joka on inspiroinut jälkeensä tulleita salaliittoteoreetikoita ympäri maailman. Ehkä näin onkin, vaikea sanoa. Mutta lähes yhtä hämmentävä Eco ainakin onnistuu olemaan. Ei yhtä riemukkaalla tavalla, kuin Shea ja Wilson, mutta vähintään yhtä mystinen, ehkä jopa mystisempi.

Tätä pitää kyllä sulatella vielä. Voi olla, että joskus luen uudestaan. Ehkä voisi koettaa suomennostakin. Alkuperäinenhän on italiaksi kirjoitettu ja sitäkin voisi tietysti yrittää, mutta ensin luen kyllä jotain helpompia kirjoja italiaksi ;) Mitä suositteluihin tulee, tämä kirja on ehdoton luettavaksi niille, joita mitkään salaseurat ja esoteriikka länsimaissa kiinnostavat. Vaikka osa olisikin fiktiota, on mukana niin loistavasti elävöitettyä oikeatakin(?) historiaa ko. aiheesta, että ainakin salaseuraluettelonsa täydentämiseksi tätä kannattaa harkita. Ja sitten perään tietysti pitää lukea Greerin Element Encyclopedia of Secret Societies, mutta se on jo ihan toinen juttu se. Muuten Foucaultin heiluri kannattanee lukea, jos tykkäsi yhtään Dan Brownista (lähinnä DaVinci-koodista, koska esim. Enkelit ja demonit ainakin oli tosi kökkö) ja varsinkin, jos halveksii Dan Brownin yritelmää, koska tähän verrattuna Dan Brown on lasten iltasatukirja. 

Annikki Nissinen selvittää murhan (Tiina Forsman, 286s., 2012)

Cult24:n julkaisema arvio:




KIRJA-ARVIO. Annikki Nissinen selvittää murhan on tänä vuonna julkaistu Tiina Forsmanin esikoisteos. Kirja kertoo supermarketin kalatiskillä työskentelevästä Annikki Nissisestä, joka sattuu löytämään sauvakävelyllään ruumiin ja ryhtyy televisiosta saamiensa oppien mukaan selvittämään ruumiin karua tarinaa. Avukseen Annikki saa samassa firmassa kuolleen miehen kanssa siivoojana työskentelevän alkujaan inkeriläisen Helmi Orlovan, joka ei haluaisi olla missään tekemisissä jupakan kanssa vaan vain elää rauhassa omaa elämäänsä. Annikin kannustamana Helmi kuitenkin taipuu selvittämään Yhteisen Hyvän Säätiön toimia tarkemmin. Hiljalleen Säätiön puhtoinen julkisivu rapistuukin paljastuvien salaisuuksien tieltä, joista autosta löytynyt ruumis tuntuu pienimmältä.

Kirjan kansi hämää lukijaa, sillä siitä tulee mieleen lähinnä nuorten romaani. Toisaalta tarinan tyyli on kieltämättä hiukan lapsenomainen ja eritoten Annikki Nissinen on melko yksinkertainen hahmo. Nissisen vilkas mielikuvitus edistää tutkimuksia lähinnä juorujen tasolla ”kotikatsomossa”. Erilaiset pohdinnat jäävät kuitenkin todellisuuden varjoon ja varsinaisen murhamysteerin selvittämisessä Helmillä on tosiasiassa suurin rooli. Annikki toimii vain ärsykkeenä, joka saa Helmin selvittämään asioita ja löytämään lisää johtolankoja, jotka hän lopulta paljastaa poliisille, kun omatunto alkaa painaa. Annikki seuraa murhan selvitystä lehtijuttujen kautta ja keksien erilaisia mahdollisia juonikuvioita, joita testaa Helmiin, kunnes Helmi murtuu kertomaan kaiken Säätiössä näkemänsä. Hahmoista Helmi onkin kaikista moniulotteisin ja hän jopa selkeästi kehittyy henkilöhahmona kirjan aikana toisin kuin Annikki, joka loppua kohden tuntuu palaavan takaisin lähtökuoppiinsa.

Teos ei ollut varsinaisesti dekkari, eikä murhan selviäminen oikeastaan ollut edes mielenkiintoista – eihän sitä edes selvitetty lukijalle kunnolla. Mielenkiintoisempaa oli inkeriläisen maahanmuuttajan näkemys suomalaisesta työelämästä, joka tosin kirjassa oli kuvattu äärimmilleen kärjistäen. Kerronnan kepeys ja hahmojen värikkyys auttoi teoksen luvussa, mutta varsinkin loppu tuntui hiukan hajoavan juonen tiivistymisen sijaan. Kertojan alentuva asenne hahmoja kohtaan ärsyttää pidemmän päälle, sillä lukijalle ei jää kertojaäänen kärkkäältä kommentoinnilta aina kylliksi tilaa tehdä omia tulkintojaan. Helmin tuntemuksiin on helppo samastua, mutta itse tarina tuntui jäävän hahmojen persoonien painottamisen varjoon.
Arvio: 3/5

Essi Mäkelä / Cult24

Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan (Karisto), 286 sivua.


----





Tästä tuli nyt vähän kriittisempi arvio, kun mitä 3/5 ehkä antaa ymmärtää. Olihan se ihan hauskaa luettavaa kuitenkin. Vähän ehkä liikaa hahmoja, kun kertojankin ääni oli niin voimakkaan kommentoiva, mutta lopulta kuitenkin suht sujuvaa tarinankerrontaa ja kyllä se lapsekkuus sopi kuitenkin tähän omaan maailmaansa, mihin juttu oli asetettu.

Oli taas sinänsä hankala arvioitava, koska olin keskustellut kirjottajan kanssa tästä työstä jonkun verran ja tiesin muutamia juttuja sen taustoista. Oli hyvä kokeilla arvioida kirja ihmiseltä, jonka tuntee, mutten ehkä ihan heti tee niin uudestaan ;) Sitä melkein toivoo, että joku antaisi mullekin vähän satikutia sanomisistani ja kirjotuksistani, kun olen aina niin kriittinen kaikkea kirjoitettua kohtaan nykyään. Tai vähän liikaakin tulee luettua asioita sillä silmällä, että onko tämä nyt hyvä ja miksi on tai miksi ei.

Piakkoin muuten luvassa arvio Foucaultin heilurista, joka siis ei ole cult24:ssä julkaistu! Sitä pitää kyllä sulatella hetki, mutta se ei ainakaan ole mihinkään muuhun julkaisumuottiin asetettu, kun tasan tätä blogia varten ;)

Nefilit (Åsa Schwarz, 302s., 2009, suom. 2012)

KIRJA-ARVIO. Nefilit on ruotsalaisen Åsa Schwarzin nykyaikaan (tarkemmin sanottuna vuoden 2009 tienoille) sijoittuva trilleri, jossa uraohjuspoliisi Amanda joutuu ratkomaan raakojen murhien sarjaa Tukholmassa. Greenpeacessa ympäristöaktivistina toimiva Nova puolestaan on aina väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu epäillyksi murhista samaan aikaan, kun joutuu järjestämään oman äitinsä hautajaisia. Kaiken takana häilyvät omituiset viittaukset Raamatun vedenpaisumukseen ja langenneisiin enkeleihin, nefileihin. Kyseessä on Schwarzin kolmas romaani, ja ensimmäinen suomeksi käännetty teos.

Schwarz on kuvannut kesäisen Tukholman elävästi ja tarkasti. Kahvilat, kadunkulmat ja torit ovat tuttuja ja ne voi melkein nähdä sielunsa silmin tarinaa lukiessaan. Siihen tuntuu uponneen vähän liikaakin panoksia, sillä teos on muilta osiltaan lähinnä epäkypsä trilleri-dekkari liiankin karikatyyrimäisine hahmoineen, osoittelevine vihjeineen ja irrallisine lankoineen, jotka eivät liity tarinaan lopulta lainkaan. Varsinkin vähemmän toiminnalliset kohtaukset toistavat itseään: samoja vihjeitä alleviivataan useaan otteeseen ja lukijalle selviää moni juonenkäänne varhaisessa vaiheessa. Edes loppuratkaisu ei tuo tarinaan paljoakaan uutta. Toiminnallisissa kohtauksissa Schwarz tavoittelee elokuvamaista dramatiikkaa ja onnistuukin ajoittain kohtuullisesti. Teksti itsessään on sujuvaa ja tarina etenee, mutta epäuskottavat hahmot korostavat epäkypsää dekkarimaisuutta. Kesken kaiken pitkiksi ajoiksi ympäristöasioita pohtimaan jäävä Nova ei ole perinteisen dekkarin yksinkertainen hahmo, joka palvelisi muuten vauhdikasta kerrontaa, vaan aiheuttaa ennemmin turhaa junnausta, kun tarinan pitäisi jo päästä etenemään.

Sinänsä Schwarzilla on mielenkiintoinen teema käsissään: langenneiden enkeleiden jälkeläiset, nefilit, taistelevat ilmaston lämpenemistä vastaan estääkseen uuden vedenpaisumuksen. Ympäristöaktiivien luennot hiilidioksidipäästöistä ovat toki tärkeitä ympäristöaktivismin kannalta, mutta vähääkään ympäistöasioista valveutunut lukija kyllästyy hyvin pian lukemaan samoista kauhukuvista, joista saa lukea joka päivä lehdistäkin jos haluaa. Nefilit ovat Schwarzin teoksessa totta toisin kuin yleensä dekkareissa tai
poliisiromaaneissa, joissa yliluonnollisilta vaikuttavat ilmiöt ovat aina selitettävissä logiikalla. Mielenkiintoiselta vaikuttava kokeilu jää kuitenkin surullisen pinnalliseksi.

Åsa Scwarz esittelee teoksessaan toimivasti osaamistaan tietoturva-asioista ja myös juutalainen mytologia tulee avatuksi mielenkiintoisilla tulkinnoilla Vanhan testamentin vedenpaisumuskertomuksista. Vaikka teos sortuu paikoin lähes ylpeilemään tiedoillaan tietyistä aiheista ja oikoo useaan otteeseen uskottavuudessa tarinan etenemisen hyväksi, se saa tukholmalaisen ympäristön elämään aivan omalla tavallaan. Jos teoksessa jokin on uskottavaa ja samastuttavaa, niin Tukholman kadut ja helteinen kesä. Jos Tukholman kesä ja erilaiset kahvilat eivät dekkari-trillerin lukijaa kiinnosta, kannattaa tämä jättää suosiolla väliin.
Arvio: 2/5

Essi Mäkelä / Cult24


Åsa Schwarz (Karisto), 302 sivua.

----

Tähän toiseen Cult24:ssä julkaistuun arvioon ei ole kovin paljoa lisäämistä. Sen verran kuitenkin, että löysin vertailukohteeksi tämän toisen arvion: http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/nefilit/

Se on aika hauskasti omastani eroava, koska siinä mm. sanotaan, että " kirjan loppua ei yllätyselementeistä johtuen ole kovin helppo arvata ennalta"


ja minä kun tuskailin jo puolesta välistä, että eikö tässä tämän enempää ollut :D Tuossa otetaan huomioon kakkososassa mahdollisesti kiinnisolmittavat langat, joiden roikkumista itse valittelin, mutta koska itse viittasin langoilla sellaisiin yksityiskohtiin, kuin, että mitkä kahvilat olivat kenenkin lempikahviloita ja mitähän siellä oli lähinnä sellaisia turhia sivuhuomautuksia, joista jännän juonen tekeminen olisi jo aikamoista tikusta asiaa, että epäilen niitä edes muistettavan kakkososassa. Tämä olisi ehkä yksi syy lukea kakkososa ykkösen jälkeen: voiko tämän vielä jollain pelastaa?


No joo. En antanut 1/5, koska kirjan jaksoi lukea loppuun suhteellisen vähällä tuskalla - vaikka silmiä joutuikin pyörittelemään aikalailla, ei kieli sentään ollut mitenkään erityisen kökköä edes suomennokseksi. Kuitenkin jos kymmenen sivun välein vinkataan, että joku on raskaana, saa olla aika pahvipää, ettei sitä huomaa ennen kuin lääkäri sen ohimennen toteaa. Onneksi sitä ei sentään jääty mässäilemään niin kuin se olisi tullut yllätyksenä, eikä siitä tehty mitään suurta juonenkäännettä (joskin arvaan jo, mitä kakkososassa tuleman pitää sen vauvan varalta...hui kauhistus ja *haukotus*).


Tuossa toisessa arvostelussa mainitaan Schwarzin kehityskelpoisuus kirjailijana "pienen alkukankeuden jälkeen". Jos kolmas romaani on näin kankea, niin mitenkähän kankeaa on ollut kahden ensimmäisen kanssa...? No joo. Ehkä dekkaristit ei niin välitä siitä, että junnaillaan ja toistellaan ja osotellaan ja tärkeintä on se, että jaksaa kääntää sivua, eikä se, miten eläydyttävää teksti on. Mene tiedä. En vielä lisäisi tätä kovinkaan pitkäikäisten kirjojen kastiin. Selkeä luonnonkatastrofitrendi nyt kyllä on meneillään, sillä seuraava cultille arvioimani kirja käsittelee myös samoja teemoja...


Kerkesin tässä välissä lukemaan Johanna Sinisalon Ennen päivän laskua ei voi -kirjankin, mutta mennee hetki ennen kuin ehdin siitä tänne kirjoittelemaan.

The Murder of Roger Ackroyd (Roger Ackroydin murha, Agatha Christie, 368s., 1926)

Roger Ackroydin murha oli yksi dekkariklassikkokurssin luetuista teoksista. Ehdin lukea sen vasta tentin jälkeen ja vastasin aivan väärin tentin tätä kirjaa koskeneisiin monivalintakysymyksiin, jotka testasivat, onko kirjoja luettu (sain kurssista ilmeisesti kuitenkin 4/5, joten eipä haitannut pieni jälkijättöisyys). Koska kirjaa käsiteltiin luennoilla, tiesin heti alusta alkaen murhaajan oikean henkilöllisyyden ja jopa vihjeitä, joita henkilöllisyydestä pitkin kirjaa annetaan. Oli kuitenkin mielenkiintoista etsiä lisää vinkkejä ja pohtia muita esiintuotuja johtolankoja toisten epäiltyjen motiiveista.

Tämä kirja oli sinänsä raikas dekkarikokemus, koska sen syyllinen oli niin ovelasti erilainen kuin "yleensä". Aikanaan ilmeisesti kyseinen ratkaisu onkin herättänyt närää lukijoissaan, koska sen ei katsottu noudattavan dekkareiden kirjoittamisessa päteviä "reilun pelin sääntöjä". Minulle oli toki kerrottu, kuka murhaaja oli, mutta tätä lukiessa tuli kyllä sellainen olo, että syyllisestä annettiin kyllä aivan tarpeeksi vinkkejä, jotta se olisi ollut mahdollista tulkita myös ilman ennakkopaljastuksia. Vaikka siis tiesin kirjan ns. ratkaisun, oli sitä silti viihdyttävä lukea.

Aika tavanomainen dekkari tämä kuitenkin oli siinä mielessä, että Hercule Poirot'n johtamaa tutkimusta seuraa "Watson-hahmo", joka kertoo tutkimusten etemenisestä. Kutakin epäillään vuorollaan, kunnes Poirot loistavalla päättelykyvyllään selvittää murhaajan. Kaikenlaisia erilaisia skenaarioita käydään läpi ja kaikilla epäilyillä on ollut joko motiivi tai mahdollisuus murhan suorittamiseen. Myös dekkareille tyypillistä itsereflektiota esiintyy, kun dekkareiden lukemisesta puhutaan useampaankin otteeseen ja hovimestaria epäillään ensimmäiseksi. Toisin sanoen hovimestari laitetaan vähän liiankin helpoksi epäillyksi jo alkumetreillä.

Muistan ehkä ala-yläasteikäisenä lukeneeni jotain Christieltä aiemminkin, vaikken muista mitä. Ainakin kerronta ja kieli tuntuivat tutun turvallisilta ja tässä toteutui dekkareiden miellyttävä "vienti", kun saattoi samalla epäillä kaikkia ja selvittää mysteeriä, mutta turvautua siihen, että lopussa se kuitenkin selviää. Verrattuna Maltan haukkaan tämä oli paljon mukavampi lukukokemus, koska kaikki juonenkäänteet selittyivät melko pian. Käänteet olivat myös enemmän murhan selvitykseen liittyviä kuin uutta rikosten vyyhtiä, jota Maltan haukassa riitti niin, ettei juonessa koko aikaa edes pysynyt mukana. Suosittelen tätä ehdottomasti dekkareiden lukemista harkitseville. Eipä ainakaan tarvitse tyytyä vähään ja vaikka juoniratkaisu lienee ensimmäisiä laatuaan, se ei onnu yhtä ärsyttävästi kuin Maltan haukan muoto kovaksi keitettyjen dekkareiden ensimmäisiin lukeutuvana esimerkkinä. Kyllä huomaa, että Christiellä on sana hallussa, mikä pääsi eritoten etuuksiin näin alkuperäiskielisessä teoksessa :)

Maltan haukka (Dashiell Hammett, 1930, 495s. isotekstisenä, koska kirjastosta muut oli jossain)

Maltan haukka on dekkariklassikkokurssin yksi kirjoista, jonka olen onnistunut jopa lukemaan.

Sam Spade, tuo etsivistä ovelin, saa tehtäväkseen selvittää nuoren naisen sisaren karkaamistapausta San Franciscossa . Homma osoittautuukin aivan joksikin muuksi. Spaden työtoveri murhataan ja Spaden asiakkaan siskon väitetty sulho, Thursby, pääsee hengestään seuraavaksi. Spade on yksi pääepäillyistä heti alkujaan ja lisää omituisia ihmisiä tunkee Spaden toimistoon pyytämään apua omiin ongelmiinsa. Maltan haukan metsästys voi alkaa.

Tämä tässä oli ns. kovaksi keitetyn dekkarin isän, Dashiell Hammettin, kuulemma parhaimmistoa. Kirjassa kuvaus keskittyy vain ulkoiseen havainnointiin, eikä ihmisten mielenliikkeistä kerrota mitään. Kaikki pitää päätellä ulkoisista merkeistä. Myös vaatteita ja tavaroita kuvaillaan paljon, mikä selittyy toista maailmansotaa edeltävän ajan kulutuskulttuurilla. Muutenkin ajan hammas on tehnyt tehtävänsä Maltan haukalle. Oman tyylilajinsa edelläkävijänä sille ehkä pitää kuitenkin antaa anteeksi montakin seikkaa. Annan anteeksi Hammettille, koska varsinkin lopun tunnustusten vyörytys ja juonen purku oli hyvä pelastus ajoittain liiankin poukkoilevien juonenkäänteiden jälkeen. Olen joskus pienenä lukenut dekkareita, enkä muista niistä enää paljoakaan, mutta voisin väittää tämänkin genren edistyneen viimeisen 80 vuoden aikana roimasti.

Anteeksi voin antaa kirjailijalle itselleen, mutta anteeksi en anna suomentajalle. Jouko Linturi. Jälleen sarjassamme Varokaa tätä miestä. Oletan, että "myyhy" viittaa englannin myöntävään "mmhmm"-äännähdykseen. Mutta mitä ihmettä tarkoittaa "Voisitko ottaa hänet kiinamaan muutamaksi päiväksi?" Siis Spade pyytää sihteeriään ottamaan Bridgitin luokseen asumaan joksikin aikaa, mikä tulee kyllä selväksi, mutta mikä ihme sana on kiinaminen? Vai onko se kirjoitusvirhe? Kiinaaminen? Onko tämä joku 80-luvun (käännös tehty 1986) termi, jota ei nykyihminen enää tajua? Muutenkin kirjoitusvirheitä vilisi niin että silmiin sattui, vaikka kirjaimet olivat todella isoja verrattuna normaaliin kirjaan. Ei olisi pitänyt sattua silmiin. Sattui kuitenkin. Mutta se siitä. Jälleen yksi naula suomennosten arkkuun. Alan pikkuhiljaa odottamaan niitä hyviä suomennoksia (muistakin kuin Pratchetteista)... Myyhy.

Kaikenlainen hassu kravattien tuijottelu ja muut melodramaattiset eleet selittynevät nekin aikaerolla. Eli jos ei oteta huomioon teoksen iän ja lukijan iän välistä kuilua, eikä paskaa suomennosta, mitä tästä kirjasta jäi käteen?

Kyseessähän oli todella klassinen dekkariasetelma. Oli viettelevää naista, murhia, ryöstöjä, aarteita, jengejä, juonittelua, jne. Kaiken taustalla oli jonkinsortin filosofinen tai maailmankatsomuksellinen ajatus siitä, miten miesten omistuneisuus uralleen on tärkeintä (heille siis) ja miten naiset eivät sitä voi ymmärtää. Mies=ura ja Nainen=tunteet. Nämä maailmat kohtaavat hetkellisesti, mutta sekaisin ne eivät mene. Miesten mies ei luovu urastaan tunteiden vuoksi. Tämäkin lienee aikansa hedelmää, joten jätetään feministiset kannanotot tähän.

Suoraan sanoen en pitänyt kirjasta suuresti. Se on liian vanha minulle. Tai minä olen liian nuori siitä pitämään. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi sitä. Dekkariksi Maltan haukka oli ihan ok. Lukijaa vietiin ja lopussa sitten tarinan aikana solmitut solmut avattiin uskottavasti ja selkeästi. Ennen sitä ehditään epäilemään itse kutakin (minä syytän edelleen Spaden sihteeriä kaikesta, hän oli liian sinisilmäiseksi kuvattu ollakseen sitä todellisuudessa). Vaikka koskaan ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu tai miksi Spade tai kukaan muukaan tekee mitä tekee, se lienee osa dekkaritarinan viehätystä. Samalla, kun joutuu pähkäilemään itse arvoitusta (esim. mikä ihme se Maltan haukka nyt sitten oikeasti edes oli, jos oli), ei lopultakaan tarvitse paljoa ajatella, koska kaikki ratkeaa kuitenkin lopuksi (kuten se, kuka murhasi Spaden työkaverin ja Thursbyn) ja tarina kyllä kuljettaa vähemmälläkin pähkäilyllä.

Jos pitää kovaksi keitetyistä dekkareista ja haluaa tutustua sen lajin historiaan, tämä kirja lienee paikallaan. Mutta lukekaa nyt ihmeessä edes englanniksi tai jonkun toisen kääntämänä (ehkä teillä käy parempi tuuri)!