Katedraali (Satu Taskinen, 2014, 335s.)

Tämä pätkä on kirjoitettu Nuoren voiman liiton kritiikkikurssin tuotoksena. Odottelin palautetta tekstiin, mutten vielä ole sitä saanut ja siksi malttamattomana julkaisen tämän nyt sitten tällaisenaan. Oli kyllä hyvä ja mielenkiintoinen kurssi! Siellä oli muitakin kirjabloggareita ja tuli puhuttua todella paljon suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen kritiikistä. Opin ihan mielettömästi kaikkea. Suosittelen ehdottomasti käymään NVL:n kursseilla. Ehkä siellä kritiikkikurssikin järjestetään vastaisuudessa uudestaan!

Mielen pyhätössä on sokeritoukkia

Satu Taskinen: Katedraali

Satu Taskisen toinen teos, Katedraali, vie lukijan saksalaisen vanhenevan naisen mielenmaisemaan pikkusiskon hautajaispäivänä. Uusi sohva on hyvä, mutta asunnon raivaus vielä kesken. Poika hakee hautajaisiin, missä perhe ja menneisyyden virheet ja epävarmuudet eletään jälleen kerran läpi. Jännitteiltä ei voi välttyä, kuten harvemmin sukujuhlissa.

”Uskaltaisiko käyttää niin isoja sanoja kuin ei mikään maailmanloppu, vaikka toinen on juuri haudattu. Elämä jatkuu silti, syökää nyt kaikki, jos teillä vielä on nälkä ja maistuu, minä kaipaan Kerstiniä, se on totta.”

Teos on vaihtelevin aikatasoin ja hyppelevin ajatuksenjuoksuin kirjoitettuja mietteitä elämästä, joka on jouduttu uhraamaan muiden hoitamiseen ja hoivaamiseen. Oma elämä on vain silta menneiden ja uusien sukupolvien välillä, eikä ihminen oikein tiedä, mitä tehdä sillä ajalla, mikä vielä on jäljellä. Kerronta on varmaa ja leikittelee myös minäkertojan epärehellisyydellä: kaikki ei ehkä olekaan ihan niin kuin lukijalle alkuun annetaan ymmärtää. Pikkuhiljaa kertoja myöntää vähän lisää itsestään, menneisyydestään ja nykyisyydestään. Rakentuu kuva naisesta, joka elää yksin kertyneiden tavaroiden keskellä ja kulkee samoja polkuja niin mielensä sisällä kuin kotonaankin. Asuntoon noustaan kuin kirkkoon portaita. Sisällä ei kuitenkaan avaudu katedraalin jylhä avoimuus vaan ainoastaankulkemisesta kuluneet tutut polut huoneiden välillä. Voiko ihminen kuitenkaan kulkea samoja reittejä ja ajatella samoja ajatuksia elämänsä loppuun asti? Sitä tämä teos tuntuu testaavan minäkertojan äänellä: ”Voiko ihmistä rakastaa? Saako? Siitä tässä on kysymys.”

Hiukan liiankin persoonattoman ja taiteellisen prologin jälkeen kertojan ääni tosiaan siirtyy juuri siskonsa menettäneen Tean pään sisään. Kerronta sujuu hyvin ja vaikka päähenkilö välillä rasittaakin, hänen huolensa ovat tuttuja. Ihminen on usein yksin joukkojen keskelläkin ja kaupungissa voi olla vaikea saada yhteyttä kehenkään. Mitä pidempään on sosiaalisista piireistä ulkona, sitä oudommilta ne tuntuvat. Jopa omat sukulaiset. Normien ja tabujen, elämän ja kuoleman, onnen ja masennuksen välisiä rajoja tutkaillaan samalla, kun käsitellään nyky-yhteiskunnan ongelmia yksinäisyydestä työttömyyteen ja muista huolehtimisen puutteesta skandaalinkaipuuseen.

Katedraalia ei voi lukea ainakaan paetakseen maailmaa. ”[...] nykyään on selvinnyt, että kaikki on informaatiota. Olen lukenut sellaista, kuullut. Mitä se tarkoittaa? Kuoleman ylittämistä?”
Se ennemminkin luo katarttisen tilan toisen ihmisen ajatusten käsittelyn kautta, vaikka välillä lukijana ei voinut ollut varma, oliko tuttujen asioiden käsittely jonkun toisen suulla sitten kuitenkaan kovin hyödyllistä, kun tarinaa ei tuoda niinkään päätökseen kuin deus ex macchina -ratkaisuun, joka lopettaa kaiken jahkailun kerralla. Sama jahkailu liittyy kirjan nimikkoteemaan: katedraali on myös konkreettinen paikka, mutta siihen tutustutaan vain etäältä, pääasiassa rakennushistorian kautta, eikä ihan uskalleta katsoa itse rakennusta. Hiljentymisen sijaan katedraaliin mennään kuhisevien joukkojen keskelle ja korkea katto pyörryttää. Rakennus kuvaa mielen monia lasi-ikkunoita, jotka katsovat taivaalle, jota kohti korkealla tornilla pyritään, vaikka se kerta toisensa jälkeen tuhoutuu. Kun torni on valmis, ei ylös asti oikein uskalla mennä. Sitten kun lopulta pääsee kirkkoon sisälle, sen tekee vain miellyttääkseen sairasta äitiä ja antiklimaattinen kirkkomatka päättyy liian makeisiin vohveleihin äidin käsilaukusta.

Lopun ulkopuolinen ratkaisu onkin vähän kuin nuo ylimakeat vohvelit ja katedraalivierailu: siltä odotti paljon enemmän kuin lopulta sai. ”Siitä, että ihminen tekee parhaansa, seuraa väistämättä maailmanloppu. Ah tätä pettymystä.[...] Ihminen ei lopeta tuhoamistaan kuolleenakaan.” Käteen jäi lähinnä melko sujuva lukukokemus, mutta kovin kummoisia ajatuksia teoksesta ei varsinaisesti herännyt. Taskinen selkeästi osaa kirjoittaa ja rakentaa tarinaa, mutta päivän aikana käyty päänsisäinen monologi on haastava juuri siitä syystä, että sen tulisi tarjoilla jotain muutakin kuin ne ensimmäiseksi mieleentulevat ajatukset, jotta lukia saattaisi tuntea kokeneensa jotain suurempaa.

Säde (Miina Supinen, 328s.)

 Alla Aavetaajuudessa julkaistu kirja-arvio. http://aavetaajuus.fi/blog/sade/

Säde on kuolleen brittiarkeologin kertomus suomalaisesta nuoresta naisesta, joka vei hänen sydämensä Kreikassa ja vetää kirjan koko kertomuksen ajan lastaan pulkassa suomalaisessa tuiskussa. Kertomuksen rakenne on kuin kirjan kansi: otteita sieltä täältä Säteen ja kertoja-Vicin elämästä. He tapasivat arkeologian opiskelun merkeissä Kreikassa ja päätyivät jälleen yhteen Helsingissä epävirallisilla arkeologisilla kaivauksilla metsäuskoisen Kahdeksaisen kultin lähimetsässä. Kahdeksaisen kulttia johtaa tulinen suomalaiskreikkalainen Voula, joka karismallaan vetää puoleensa monenlaista vaihtoehtohenkisyydestä kiinnostunutta ihmistä – ja pitää olemuksellaan viranomaiset poissa paikalta.

Poukkoilevat kertomuksenpätkät kuvaavat monenlaista uskonnollista etsintää. Uskovaiset ja ateistit eivät ymmärrä toisiaan, vaikka Säde, joka kuuluu jälkimmäisiin, koettaa kovasti opetella uskomaan, jotta elämä olisi jotenkin helpompaa. Kirjassa nostetaankin hyvin esiin erilaisten ihmisten eri tavat kommunikoida. Ateistit vaikuttavat lähinnä jääräpäisiltä jankkaajilta, mutta uskovaisten henkilökohtaisiin kokemuksiin on mahdoton päästä käsiksi jos ateistisen jankutuksen on perinyt vanhemmiltaan. Aivopesua on monenlaista ja silti nämä maailmat erkanevat toisistaan, kuin erinapaiset magneetit.



Vaikka tarinaa kertoo siis ilmeisesti kuollut mies, ei tarinassa paljoa maagista ole havaittavissa. Eläessään tämä lähinnä ryyppäsi ja metsästi naisia. Rakkaus ja himo, usko ja aivopesu kulkevat toisiinsa kääriytyneinä vyyhteinä, joiden syövereissä suunnistamista tuntuu elämä olevan itse kullakin. Jotkut ihmiset vaikuttavat mahtavilta kuin jumalattaret ja jumalat ja Säde epäilee heitä ennen olleen enemmän, jolloin usko, myytit ja tarinat olivat enemmän läsnä jokapäiväisessä elämässä. Nykytieteen mystiikasta riisuttu maailma ei paljoa anna vastauksia tai syitä kuolemalle tai kuoleman jälkeiseen, mutta yhteiskunnasta eristäytyvä uskonnollisuuskaan ei tunnu kovin kätevältä. Samaan aikaan tuonpuoleisia pohtiessa pitää pyörittää tämänpuoleisia ihmissuhteita ja niissäkin on sekä Vicillä että Säteellä tekemistä aikalailla.



Teos on aikamoinen sillisalaatti – ja ei sitten toisaalta kuitenkaan. Fragmentaaliset muistikuvat elämästä sopivat kuolleen kertomaksi ja lyhyet pätkät helpottavat lukukokemusta huomattavasti. Näitä asioita voisi toki vatvoa paatoksellakin, mutta tavallaan pidän Supisen ratkaisusta. Teos on nopealukuinen, mutta jättää erilaisia ajatuksia mieleen, joka on muutenkin tottunut tarkastelemaan ateistien ja mitä erilaisimpien uskonnollisuuksien edustajien retoriikkaa ja propagointia. Vaikka hahmot ovat melko pinnallisia ja ohuita, niistä löytyy silti paljon samaistumispintoja. Koska yksi hahmoista on kuin ilmetty exäni, en voi olla leikittelemällä ajatuksilla eri hahmojen rooleista omassa elämässäni. Jos tästä kirjasta pitäisi mainita kolme teemaa, ne olisivat seksi, uskonto ja kansanperinne. Ja sitten toisaalta ei edes kansanperinne vaan mytologiat ja myytit, mutta paljon konkreettisemmassa muodossa, koska kyseessä on kuitenkin kuin arkeologian ja folkloristiikan sekoituksesta syntynyt fiktiivinen kuvaus omasta ajastamme suhteessa entiseen, vaihtoehtokulttuureista suhteessa niin sanottuun valtaväestöön, muistamisen lyhyys suhteessa ikuiseen unohdukseen ja haluun ylittää näiden alueiden välisiä siltoja.



Kaikenkaikkiaan pidin teoksesta todella paljon, vaikka se ajoittain ärsytti ja ihmetyttikin. Omituisuudessaan kirja hämmentää, mutta myös ihastuttaa. Välillä kerronta tuntuu keskeneräiseltä, mutta lopulta ei sitten kuitenkaan. En tiedä, minkälaisesta kirjallisuudesta pitäville tätä suosittelisin, koska haluaisin kaikkien lukevan tämän ja tällaisia teemoja tulisi julkaista ehdottomasti lisää.