Punainen kuin veri (Salla Simukka, 264s., 2013)

Salla Simukalla on jo yli kymmenen vuoden kokemus nuorten kirjoista ja se näkyy määrätietoisesta kirjoitusotteesta.

Punainen kuin veri aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan jännitystrilogian. Lumikki on taidelukiolainen tyttö, joka on joutunut kokemaan elämässään enemmän kuin useimmat ikäisensä. Hän on oppinut kulkemaan huomaamattomasti ja huomaamaan pienimmätkin uhat ympäristössä. Tästä on tytölle hyötyä, kun hän joutuu keskelle uusia kauhuja ja selvittämään veristen seteleiden arvoitusta. Tähän asti Lumikki on pyrkinyt sekaantumaan muiden asioihin mahdollisimman vähän, mutta rikollisliigan puuhat tunkeutuvat hänen elämänsä rauhaan, eikä tytölle jää vaihtoehtoja.

Punainen kuin veri on vauhdikas ja hyvin aikaan sidoksissa oleva nuorten dekkariromaani, jossa eletään tamperelaisten nuorten elämää kuvaten sitä monelta tasolta koulukiusaamisesta rikkaiden nuorten huumekokeiluihin. Näkökulma on vahvasti Lumikin, joka on luonteeltaan selviytyjä ja tottunut epäilemään kaikkia. Siksi hän katsoo muita taidelukiolaisia ulkopuolelta luokitellen heitä lokeroihin, joihin ei itse suostu asettumaan. Asetelma on uskottava, vaikka hahmot ovatkin melko yksiulotteisia. Vain Lumikki ja rikas tyttö Elise tuntuvat kasvavan hahmoina, kun muut jäävät lähinnä tyypitellyiksi ja litteiksi sivuhahmoiksi. Tämä tosin on dekkarityyppiselle kirjallisuudelle melko tavanomaista, joten se annettakoon anteeksi.

Lumikki-tarinaan ja muihin klassikoihin sekä nykykirjallisuuden kertomuksiin viitataan runsaasti läpi koko tarinan. Ne luovat syvyyttä viihteelliseen dekkarikerrontaan, joka kulkee muuten vauhdikkaasti, mutta notkahtaa välillä Lumikin ajatuksia kuvattaessa kesken toiminnallisen kohtauksen – tämä hidastaa kerronnan tahtia jonkin verran. Myös ylenmääräinen Lumikin monipuolisten harhautus- ja jäljitystaitojen kuvailu tekee tarinasta turhankin tasaista, koska pienistä virheistään huolimatta hän on sittenkin melkolailla Sherlock Holmesin tapainen voittamaton monilahjakkuus, vaikkei itseään sellaiseksi myönnäkään.

Kokonaisuutena tarina on viihdyttävä ja hyvää delkarikerrontaa. Simukan taito nuortenkirjailijana on ilmeinen ja hän osaa kuljettaa lukijaansa juonen käänteestä toiseen. Lumikkitarinan lainaaminen ripauksen myyttisyyttä muuten realistiseen tamperelaisnuorten elämään. Lumikki on hyvin sympaattinen hahmo, vaikka täydellisyyttä tavoitteleekin ja lukukokemuksena Punainen kuin veri on kepeä, mutta viihdyttävä ja vauhdikas aloitus lupaavalle nuorten trilogialle.

2666 (Roberto Bolaño, 898s., englanniksi julkaistu 2008)

Tässä oli varsinainen pakkaus. 2666 on postuumisti julkaistu ja koostuu viidestä erillisestä kirjasta, jotka kertovat oman osansa samoissa piireissä tapahtuvasta kokonaisuudesta tai tarinasta. Ensimmäisessä kirjassa kirjallisuuden tutkijat metsästävät kadonnutta saksalaista kirjailijaa aina Meksikoon asti. Toisessa kirjassa kerrotaan meksikolaisesta elämän menosta mm. paikallisen kirjallisuueentutkijan silmin. Kolmas kirja kertoi "kohtalosta", eli Fate-nimisestä mustasta miehestä,joka lähti Meksikoon tekemään juttua mustille tarkoitetulle lehdelleen ja sekaantui murhatutkimuksiin Santa Teresassa. Neloskirjassa listataan noin 300 sivun verran naisten raiskauksia ja murhia. Viidennessä paljastuu, mitä ensimmäisessä kirjassa metsästetty kirjailija on tehnyt kaiken aikaa ja miten mikään liittyy mihinkään. Ainakin melkein.

Aivan hullu teos. Ensimmäisessä ja viidennessä oli ehkä eniten juonellista ainesta, sillä pidin niistä eniten. Vaikka voi syy olla muussakin kuin juonellisuudessa. Ensimmäistä kirjaa lukiessa en meinannut pysyä pöksyissäni, kun chileläinen Bolaño tykitti menemään. Juoni oli löyhä ja epäselvä ja lähinnä tässä kerrotaan paljon välitarinoita ja sivuhuomioita ja aiheen vierestä,päältä, sivulta ja takaa,muttei ainakaan aiheesta itsestään. Alussa tosiaan tykitys oli niin mainiota,että uskalsin toivoa tämän palauttavan uskoni kirjallisuuteen! Samalla tietysti pelkäsin, että jaksaako samanlainen loisteliaisuus jatkua 900 sivun verran.

Toinen ja kolmas kirja olivat jo vähän ns. tavanomaisempia. Kakkonen varsinkin ykkösen jälkeen oli ehkä jopa pieni pettymys. Varmaan myös siksi, että ykkösen hahmot kaikessa pinnallisessa tyhmyydessään ja akateemisessa haihattelussaan olivat kuitenkin ihanan rakastettavia ja kakkoskirjassa vaihdettiin hahmojoukkoa täysin.

Kaikissa kirjoissa tarinat olivat täysin toisistaan riippumattomia,mutta liittyivät kuitenkin hienovaraisesti toisiinsa ja johonkin suurempaan, joka niistä muototui. Neloskirjan murha- ja raiskausluettelo pienen taustatarinan rinnalla tuntui jo todella raskaalta. Eikä vähiten siksi, että kaatopaikoilta ynnämuista katuojista löytyneiden naisten ruumiita kuvailtiin kliinisen kylmästi tyyliin: "Seuraavana päivänä aika läheltä edellistä löytyi uusi ruumis. Kuolinsyyntutkijan mukaan hän oli ollut noin 13-14 -vuotias, hänet oli anaalisesti ja vaginaalisesti raiskattu. Kuolinsyy oli kuristaminen ja kieliluun murtuma." Joistain kerrottiin enemmän, mutta toisista vaan tämän verran tai jopa vähemmän. Ilmeisesti Meksikossa on joku satojen naisten joukkomurhatapaus ihan oikeastikin,mikä tietysti lisäsi synkkää tunnetta kirjaa lukiessa. Kaikki tapetut naiset ei välttämättä olleet saman liigan tappamia, koska joihinkin murhiin löytyi syyllinenkin, mutta epäilys oli kirjassa ainakin, että kaiken takana olisi vaan yksi mies, joka johtaa muutamaa muuta. Joku oli pidätettykin. Toodella raskaslukuinen kirja.

Viitoskirja oli jo siksikin riemukas,koska siinä päästiin eroon nelosen murhaluetteloista, vaikka siirryttiinkin toisen maailmansodan Saksaan ja lähimaastoon, mikä ei ole sitä hilpeintä kamaa sekään. Tyyli ja tunne oli jo lähempänä ensimmäisen kirjan fiilistä ja kaikista joukkohautaamisista huolimatta tätä luki taas riemumielellä.

En osaa sanoa, kuinka paljon tästä pidin kokonaisuutena. Osaan vain sanoa, että paljon! Kirjat pitäisi melkein lukea uudestaan ja eri järjestyksessä, jos haluaisi kaivaa jotain syvempiä yhtäläisyyksiä. Nyt ehti lähinnä bongata tuttuja nimiä edellisistä kirjoista ja meni todella pitkään edes tajuta, kenestä oli kyse uudessa tarinassa, kun edellisestä saman hahmon maininnasta tuntui olevan niin kauan aikaa. Siis vaikka luin tämän 8 viikossa.

Tosissani harkitsen omaan hyllyyn hankkimista ja ehdottomasti suosittelen! Kirjallisuuden säännöt on tehty rikottaviksi ja on melkein tyhmää, että tällanen loistotapaus on poikkeus, mutta kaipa se olisi vaan tylsää kauraa, jos se olisi normi. Rakastuin. En ehdoitta, enkä sokeasti, vaan syvästi kunnioittaen. Pitänee kaivaa Bolañon muuta materiaalia esiin jostain...