Valonkantajat (Perttu Häkkinen & Vesa Iitti, 401s.)

Tämä arvio on julkaistu lyhennettynä versiona Pakanaverkon jäsenjulkaisussa, Vox Paganorumissa ja kokonaisuudessaan Tajunta Mediassa. Nyt myös täällä, olkaa hyvät :)

Kaikki pakanat ovat Saatanaa palvovia natseja

Valonkantajat, alaotsikolla Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä on varsin välähdyksenomainen tiivistelmä erikoislaatuisten asioiden harrastajista maassamme. Se keskittyy nimenomaan esoteriikan ja okkultin pariin, vaikka esim. pakanauskonnotkin mainitaan lopuksi. Kirja käy läpi salatieteiden harjoittajia nimeltä ja toisaalta erilaisia ilmiöitä teemoittain ja läpi aikain. Monet liikkeet ja ilmiöt ovat olleet hyvin persoonasidonnaisia, joten suurten henkilöiden kuvaaminen tuntuu perustellulta. Ervast, Siitoin, Kotkavuori: nimet ovat tuttuja, mutta tarkempi tutustuminen kyseisten herrojen aatteisiin on itselläni jäänyt vähemmälle. Tämä teos tuli siis tarpeeseen. Tokikaan kaikki salatieteet eivät perustu vain herrainvallalle: Aino Kassinen edustaa valtionnäkijänä naissukupuolta, mutta muuten nämä suuret hahmot ovat lähinnä miehiä. Naisvapaamuurarit ja joitain yksittäisiä tekijöitä mainitaan, mutta otsikoissa ja hakemistossa naiset kyllä loistavat vähäisyydellään tai jopa poissaolollaan. Esimerkiksi Luukkanen-Kilde ja Helvi Krohn mainitaan melko ohimennen, vaikka käsittääkseni näistäkin hahmoista olisi voinut tarinoida pidempäänkin. Jossain vaiheessa toki rajaus tulee tehdä, mutta tästä päästäänkin sitten heti ensimmäiseen toiveeseen: seuraavassa osassa voisi esitellä suomalaisia naissalatieteilijöitä. Kuka ottaa haasteen vastaan?

Teos kuvaa hurttihuumorin säestyksellä muun muassa teosofiaa, vapaamuurariutta, Tattarisuon murhamysteerin mystisiä puolia, Siitoimen natsisikailua ja erilaisia Saatanan kätyreitä suomalaisessa kontekstissa. Reima Saarinen taitaa olla ainoa täysin uusi nimi minulle. Kyseessä on turkulainen seksuaalimaagikko, joka kehuskeli muun muassa vapaamuurarivihkimyksellään ja 12 000:n jäsenen olemattomalla Farfalla-järjestöllään samalla, kun vaikutti vaivihkaa marginaali- ja popkulttuuriin muun muassa Mana Mana –bändin laulajan kautta. Saarinen kirjoitti proseminaarityönsä Turun uskontotieteessä Kabbalasta ja käytti vaikutteinaan muun muassa Crowleytä. Reima on kiteyttänyt filosofiaansa näin: ”Epäilkää kaikkea. Epäilkää epäilyä. Koputtakaa, niin teille avataan, ja ellei avata, potkaiskaa ovi sisään”. Tällainen heitto saa allekirjoittajankaltaisen diskordiaanin epäilemään, että Reimalla olisi kenties saattanut olla Crowleyn lisäksi vaikuttiminaan myös eristisiä värähtelyitä, mutta niistä ei tämä teos mainitse mitään, joten asia jäänee spekulaatioksi.

”’Seuraava teksti on taidetta, se ei ole vain maaginen, mystinen, verbaalinen, horisontaalinen/vertikaalinen, kabbalistinen, jne. mestariteos. Alkajaisiksi minun on tehtävä ainakin yksi asia selväksi: Liljat ovat minulle vain liloja, eli niin kutsutut ihmiset eivät ole suosikkejani. On vain yksi rotu joka on yhtä kuninkaallinen kuin omani, kissat. Suuret kissat, pienet kissat, siniset ja purppurat, kirkkaat, myös kollit.’”

Tattarisuon tapauksesta lukiessa nousee väkisinkin mieleen noituus- ja saatananpalvontakohut 90-luvulla. Toki tapausten ja ilmiöiden välillä on melkein 100 vuotta, mutta jos aiemmin noidat ynnä muut maagikot ovat nimenomaan kaivaneet ruumiita haudoistaan ja silponeet niitä, kuulleet ääniä ja etsineet kultaa suon silmäkkeestä, niin onko ihmekään, jos nykyaikanakin noidaksi itseään tituleeraava saa vinoja katseita osakseen? Nykyihminen tietää noita-käsitteen lähinnä satukirjoista, mutta vanhemmalla polvella noita-sanaan yhdistynee lähinnä sekopäiset mystikkoerakot ja saatanalliset teinit. Tuohon soppaan on sitten melkoisen haaste lähteä väittämään itseään täysipäiseksi ja ns. normaaliksi. Normaaliuden teema on hyvin kantava pakanahaastatteluissa mediassa: aina jaksetaan mainita, jos ihminen on ”normaali työssäkäyvä nainen/mies”.

Satanismin ja saatananpalvonnan monet tulkinnat ovat puolestaan ainakin tämän teoksen perusteella usein liittyneet natseiluun ja pistää lukijan pohtimaan, että jos jotkut nykyään natsitervehdyksiä tekevistä osaavatkin ottaa sen huumorilla, niin kuinka moni ottaa esimerkiksi Siitoimen äärioikeistolaiset ja naisvihamieliset kommentit tosissaan pakanuuden pariin etsiytyessään? Aika usein suomalaisiltakin pakanafoorumeilta saa potkia pois äärioikeiston hämärämpiä hemmoja, vaikka monet tosin ovat varmaan saaneet vaikutteensa ennemminkin esimerkiksi Varg Vikernesiltä kuin Siitoimelta. Entä miten tulisi suhtautua Siitoimen kissankeitto-ohjeisiin maagisena riittinä? Kissathan on perinteisesti liitetty noituuteen monessa mielessä. Siitoin itse väittää, ettei ole yhtäkään kissaa elävältä keittänyt, mutta ilmeisesti joku hänen seuraajistaan senkin on mennyt toteuttamaan. Monitasoisessa aivojumppahuumorissa on aina se ongelma, että joku tulkitsee sitä tosissaan. Monitasoisessa asiakirjoituksessa on se ongelma, että joku ei osaa suhtautua siihen vakavaksi, jos esimerkiksi aihe on lukijan silmissä jotenkin omituinen. Kuinka suuri osa kenenkin puheista ja kirjoituksista on ns. vakavissaan ja kuinka moni ns. kännissä ja läpällä? Niin sanotut Schrödingerin kusipäät, jotka ovat joko tosissaan tai eivät sen mukaan, minkä reaktion esim. jokin some-heitto synnyttää.

Tulkintaongelma on olemassa aina. Eikä vähiten suurempien uskontojen parissa (viittaan nyt esim. Raamatun tulkintaan kristikunnan historiassa). Kuinka suoraan voidaan edes proosaa tulkita, lienee kunkin itsensä päätettävissä. Teot ovat ne, jotka ratkaisevat: kuka hullu toteuttaa minkäkin päähänpiston ja kuka hullu ei.

”’Menkää kesä-aamulla aikaisin ulos suunnilleen kukonlaulun aikaan ja koettakaa löytää ennen kahdeksaa aamulla elävä kyykäärme. Löydettyänne sen, iskekää sen pää poikki kirveellä ja viekää kotiinne, jossa nyljette käärmeen. Laittakaa lihat pataan ja keittäkää niitä 45 minuuttia, jonka jälkeen syökää lihaa niin paljon kuin jaksatte. Syötyänne sanokaa ääneen ’oi järki sinä suuri Saatana, kehity ja laajene ja täytä tiedoillasi tyhmät aivoni’.’”

Tietenkään Siitoin ei ollut vain natsi: kuka muukaan meistä edustaa vain yhtä identiteettiä? Siitoimen opettajana toimi Aino Kassinen, joka oli jo nuoresta asti elänyt keijujen, koivuntyttöjen, pakkaspoikien ja puhuvien puiden ympäröimänä. Kassinen tutustui moniin eri uskonnollisiin ryhmiin, kuten Pelastusarmeijaan, lestadiolaisiin, mormoneihin ja teosofeihin, mutta pääasiassa hän oli selvänäkijä. Kassisen filosofia katsoi karsaasti Siitoimen myöhempiä Luciferin Arkkipiispan toimia, vaikka Siitoin ensin vaikuttikin hyvältä oppilaalta rakkauden sanomaa puolustaneen Kassisen hovissa. Kassinen on ainoa teoksessa perinpohjin kuvattu nainen, mutta näyttää vaikuttaneen 1970-luvulla suureen osaan aikamme okkultisteista. Kassisen opetus selvänäkijän roolista kuulostaakin aika tutulta nykypakanoiden piirissä ennustamisesta, noidan toimesta ynnä muista ilmiöistä puhuttaessa:

”’Hän [selvänäkijä] ei saa käyttää lahjojaan omiin itsekkäisiin pyyteisiinsä ja tarkoituksiinsa, hän ei saa tuottaa kenellekään kärsimyksiä. Hän ei sano kenellekään, että jokin tietty asia on tehtävä juuri määrätyllä tavalla. Hän vain sanoo sen, minkä näkee ja tietää. Hän ei halua julkisuutta eikä määrää työstään palkkiota. Hän ei korosta itseään eikä tuo itseään missään esille. Hän ei luokittele ihmisiä, ei hyviin eikä huonoihin, ei tyhmiin eikä viisaisiin, ei köyhiin eikä rikkaisiin, vaan jakaa tietonsa jokaiselle, joka osaa kysyä. Tämän hän tekee käyttämättä mitään ihmeellisiä poppakonsteja tai taikakeinoja.’”

Toki Kassinen ei ollut ainoa ns. oikean käden polun edustaja suomalaisessa salatieteessä. Jo Pekka Ervast katsoi 1900-luvun alussa olevansa rakkauden ja tasapainon asialla perustaessaan Ruusu-Risti-järjestöä, joka irtautui Teosofisesta seurasta:

”’Ruusu on elämän ja ilon, onnen ja rakkauden vertauskuva, jota vastoin risti kuvaa kuolemaa ja kärsimystä, tuskaa ja taakkaa. Elämänymmärryksemme on yksipuolinen, jos se on paljastaan ’maallismielinen’, suruton ja huoleton, jos se vain etsii aistillisia nautintoja ja kammolla ajattelee kuolemaa…’”

Valonkantajat on helppo ja nopea lukea, mutta täynnä mielenkiintoista asiaa ja omituisia henkilöitä, joista yleinen historia vaikenee vaivautuneena. Se antaa kattavan kuvan maamme esoteerisesta perinteestä ja mielestäni kuuluisi kenen tahansa nykyajan pakanan tai mystikon lukemistoon. Edustamani Pakanaverkkokin mainitaan teoksessa, mutta hyvin ohimennen. Yhdistykseen liitetty jäsenmäärä ja aktiiviset paikkakunnat kuulostavat tiedoilta kymmenen vuoden takaa, mutta vaikka muukin kirjaan sisältyvä tieto olisi peräisin 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, se ei tee siitä yhtään huonompaa koostetta: suurin osa kuvatuista henkilöistä ovat jo kuolleet aikapäiviä sitten. Humoristinen tapa kirjoittaa alleviivaa lukijan vastuuta ja lähdekritiikin tärkeyttä. Kyse ei tosiaankaan ole tieteellisestä teoksesta, mutta tarpeellisesta populaarista selvityksestä marginaali-ilmiöistä, joihin suurella osalla kansasta ja maagisissa piireissäkin liikkuvista ei ehkä ole sen kummempaa yhteyttä kuin jotkin omituiset huhut sieltä ja täältä. Sivistäkää itseänne ja lukekaa tämä. Sitten kirjoittakaa minulle se naismystikkokooste.

Musta kuu (Mia Vänskä, 295s., 2012)

www.cult24.fi julkaisi tämänkin.

KIRJA-ARVIO. Musta kuu on kauhukertomus nelikymppisen perheenäidin kesälomareissusta Keski-Suomeen. Annukka on ottanut vähän omaa lomaa pojan ja miehen reissatessa Rodoksella. Vainoharhaisen äidin soittelut ja omat syyllisyyden tunteet häiritsevät hiukan Annukan irrottautumista arjesta, mutta eristyksissä oleva mökkirypäs Kapeenkärjessä ja erityisesti naapurimökissä lomaileva rock-bändi saavat hänet pian unohtamaan muun maailman.

Kyseinen bändi on mökkeilemässä viilennelläkseen rellestäjäkitaristiaan Jakea ja tämän edesottamuksista syntynyttä mediakohua. Jake on raahannut mukaan myös nuoren Auroran, jonka läsnäolo tuntuu erityisen rauhottavalta siinä missä Annukka saa bändin miehet innostumaan välittömän seksuaalisesti. Erityisesti laulaja-Erkka kiinnostuu tästä naapurimökin punapäästä.

Metsäympäristö järvenrantoineen, vaelluspolkuineen ja muinaismuistokivineen on alkuun lempeän idyllinen ympäristö, mutta muuttuu pikkuhiljaa synkemmäksi mustien perhosten peittäessä kuun taivaalta ja metsän todellisen luonteen saadessa vallan lomailijoista. Toisista mökeistä katoaa väkeä ja metsä sulkee mökkeilijät peittoonsa.

Teos leikittelee pitkään syyllisyyksillä ja tapahtumien todellisilla merkityksillä, mikä on hyvä muuten niin vähän toimintaa sisältävässä kerronnassa. Lukijaa huijataan ja heitellään paikasta toiseen ja jopa ajasta toiseen vauhdikkaasti, eivätkä yliluonnolliset elementit pistä silmään liikaa: ne kuuluvat tarinan tapahtumiin yhtä saumattomasti, kuin realistisuuskin.

Tarina on tiivistunnelmainen ja jännitys tiivistyy loppua kohden mukavasti, vaikkakin melko hitaanlaisesti. Mökkeilijät metsässä on asetelmaltaan perinteinen, mutta suomalainen järvimaisema ja erityisesti suomalaisen kansanperinteen käyttö tuo siihen raikasta lisäsävyä. Viittaukset kalevalaiseen loitsurunouteen ja noitavainoihin Suomessa saavat muuten niin amerikkalaiselokuvallisen tarinan heräämään henkiin aivan uudella tavalla.

Eteneminen on tarinassa melko vaivihkaista ja välillä turhankin suoraviivaista. Noitavainoista enemmän tietävä lukija olisi kenties kaivannut vähän stereotypioiden haastamista, mutta koska se tuskin oli teoksen tarkoitus, onnistui Vänskä harvinaisen aiheen käsittelyssä varsin kiitettävästi. Teos ajaa hyvin asiansa  pimeänä marraskuisena iltana, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin helteiseen elokuuhun. Musta kuu edustaa hyvin suomalaista kauhua, jota genrenä soisi näkevän enemmänkin kotimaisissa julkaisuissa.

Arvio: 4/5

Essi Mäkelä

Mia Vänskä: Musta kuu (Atena), 295 sivua.

----


Olin pitkään kahden vaiheilla 3:n ja 4:n välillä. Päädyin neloseen, mutta olisin yhtä hyvin voinut antaa kolmosen. Noitavainoihin ja kansanrunoihin viittaamisen lisäksi tuntui vähän, että Vänskä on päässyt/ päästänyt itsensä liian helpolla tämän kanssa. Tapahtumia ei hirveästi ollut ja ne oli minun makuuni liiankin suoraviivaisia. Lisäksi hassut nimet vähän häiritsivät. Annukka ei tunnu 40-vuotiaan nimeltä ja häiritsi mua koko kirjan ajan. Kuten myös Erkka. Ja Aurora. Jake oli vähän siinä ja siinä. Muiden nimet ei olleet niin vastakarvaan silittelyä, mutta koska niitä nimiä jatkuvasti käytetään, niitä joutuu sitten halki kirjan aktiivisesti olla ajattelematta. No niin. Jos nimistä pääsee yli, tässä tuli vähän jännät oltavatkin jopa, kun yksinään marrasiltoina isojen mustien ikkunoiden äärellä luki.... Oli pakko pistää verhot kiinni, eli ei voinut huono olla ;)