Näytetään tekstit, joissa on tunniste musta huumori. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musta huumori. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Ilmari Rautapää okkulttinen etsivä (Jyrki Pitkä, Sami Tissari, äänikirja [tähän mennessä 5 levyä], 2012)

Ilmari Rautapäätä on tähän mennessä ilmestynyt viisi osaa. Kyseessä on äänikirja ja osat sisältävät kaksi täysin erillistä Rautapää-tarinaa: Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet; sekä Ilmari Rautapää ja Perkeleet (josta on ilmestynyt vasta 3/4 osaa tätä kirjoittaessani). Haastava arvioitava kirjablogissa siis monestakin syystä,mutta aion kuitenkin yrittää.


Rautapäätä ei turhaan kutsuta okkulttiseksi etsiväksi. Okkultismi on tarinoissa läsnä virkistävän luonnollisena osana niin synkeine kuin hyvinekin puolineen. Tarinoissa selvitellään mysteerisiä rikoksia, jotka susimiehissä alkavat aueta löytyneen ruumiin ympärillä ja perkeleissä kohdistuvat muun muassa Rautapäähän itseensä, jotta suurempia alamaailman konnuuksia päästäisiin harjoittamaan vapaammin.


Punavuoren susimiehet kertoo murhamysteerin Punavuoressa, johon liittyy okkulttisia symboleja ja muuta omituista. Rautapää kutsutaan paikalle ja hän pistääkin tuulemaan muun muassa kutsuen mukaan henkimaailman auttajia. Okkulttinen symboliikka ja lovecraftmainen loppuhuipennus tekevät melko tavallisesta ja simppelistä etsivätarinasta viihdyttävää kuunneltavaa. En tyypillisesti lue tällaisia dekkarijuttuja, mutta okkulttisuutensa takia Rautapää on omiaan erottuakseen joukosta. Kyse kun ei ole mistä tahansa vetisistä lässynlää pikkunippelitiedoista, mitä yleensä joku saattaa ripotella tehdäkseen tarinasta ”okkulttisen taviksille”, eikä toisaalta tarvitse olla korkeamman asteen initiaatti tunnistaakseen tarinassa mainittuja viittauksia. Toisin sanoen kertomus ei mässäile okkultismilla, vaan sitä on juuri sopivasti.


Rautapää ja Perkeleet on puolestaan monella tapaa monimutkaisempi tarina. Rautapää herää harvinaisen huonoon kankkuseen ja alkaa selvitä, että hänen muististaan on pyyhkiytynyt suunnilleen kuukausi. Aikatasoissa, paikoissa ja kertojissa hypitään siis välillä melko villistikin. Kahdella minä-kertojalla oli melko samanlaiset äänet, mutta tyylit olivat sen verran erilaisia, ettei hätä ollut sen näköinen. Okkultiikalla herutellaan perkeleissä jo vähän enemmän, mikä tosin tekee siitä entistä mielenkiintoisemman. Ajoittainen alapäähuumori ja seksimässäily epäilytti kuunnellessa ajoittain, mutta toistaiseksi tällaisetkin kohtaukset ovat tulleet tarinan myötä perustelluiksi. Eli ns. jännätaso pysyy korkealla, joten limailu ei muutu pelkästään korniksi. Kryptinen arvio kryptisestä tarinasta, mutta minua kiinnostaisi päästä kuuntelemaan viimeinen osa, jotta osaisin sanoa ns. suorempaa, miten tyydyttävä kertomus oikeastaan on edes kyseessä. Tähän mennessä monipuoliset hahmot seikkailevat ympäri Kalliota ja juonia punotaan, mutta tosiaan kaikki langat ovat vielä avoinna.


Kaiken kaikkiaan Rautapää oli ensisijaisesti viihdyttävää kuunneltavaa. Tutut paikat Helsingissä ja toisaalta tutut ja vähemmän tutut viittaukset esoteerisiin ilmiöihin olivat riemastuttavan erilaisia verrattuna muuhun viimeaikoina lukemaani – saati kuulemaani. Äänikirjaformaatti oli onnistunut valinta, sillä äänilukija osasi eläytyä tarinoihin oivallisesti ja kerronta tuntui etenevän paremmin kuin jos olisin joutunut itse sitä lukemaan paperilta ja elävöitti tarinaa oman välillä ankean lukijanäänen sijasta. Ajoittain mielessä kävi, toimisiko Rautapää edes kirjoitettuna romaanina ainakaan sellaisenaan – vaikka tuskin sekään paljoa muutoksia vaatisi käsikirjoituksiin. Joitain kömpelyyksiä kerronnassa esiintyi ajoittain – erityisesti perkeleissä – mutta niin vähän, että jos tämä olisi ns. virallinen arvio, saattaisin antaa arvosanaksi jopa 4/5.


tiistai 25. syyskuuta 2012

Mediahuora (Venla Hiidensalo, 411s., 2012)


Cult24:ssä julkaistua:

KIRJA-ARVIO. Venla Hiidensalon Mediahuora kertoo nimensä mukaisesti medialle itseään myyvän vapaan toimittajan tuskallisesta arjesta. Hiidensalolla itsellään on kokemusta vapaasta toimittajuudesta. Hänelle ovat takuulla tuttuja kirjoittajia kyykyttävät sopimukset sekä kohu-uutisten perään usuttavat päätoimittajat.
Mustan huumorin sävyttämä inhorealistinen kuvaus yksinhuoltajaäiti Maria Vartiaisen taistelusta uhrattujen aatteiden ja netistä ostettujen vaatteiden täyteisessä hullunmyllyssä saa itse kunkin kirjoittamista joskus kokeilleen verenpaineen kohoamaan.
Maria Vartiainen tekee juttuja taiteilijoista ja tavallisista ihmisistä. Hän joutuu kuitenkin aina toteamaan, että lehden toimitus muokkaa artikkeleita häikäilemättömästi lehtitalon agendaan sopiviksi tyhjänpäiväisiksi kohujuoruiksi. Marian pakotettu työnarkomania vie hänet hermoromahduksen partaalle ja etäännyttää äidin teini-ikäisestä pojastaan, joka myös katoaa.
Mediahuora onnistuu raadollistamaan mediamaailman hyvin uskottavasti kaikkine ylilyönteineenkin. Melkoisen pitkä teos alkaa kuitenkin pidemmän päälle tuntua toisteiselta ja raskaalta luettavalta. Facebook-päivitykset lukujen alussa ovat hauska idea, mutta toistuessaan niiden viehätys laimenee.
Loppua kohden yhä useammin tuntuu, että sama vääristeltyjen lehtijuttujen kaava toistuu luku luvulta. Ylenmääräinen symboliikka ei tarjoa paljoakaan uutta enää parin sadan sivun jälkeen. Loppuratkaisu ei sentään sorru kliseisiin, vaan tarjoaa mielenkiintoisen ja raikkaan vivahteen uutta absurdiutta siinä missä muu tarina on jo kuluttanut symboliikkansa puhki.
Kaiken kaikkiaan Mediahuora on oiva kuva siitä, minkälaista höykytystä vapaa kirjoittaja saattaa nykymaailmassa joutua kokemaan. Kirja on kohauttanut mediamaailmaa ymmärrettävistä syistä, mutta fiktiivisenä teoksena sen viestiin voi samastua, vaikkei mediamaailmaa sen kummemmin seuraisikaan. Teos on teknisesti kunnioitettava paketti esikoisromaaniksi, vaikka tarinaan ei aina kyennyt täysin uppoutumaan kerronnallisen raskauden vuoksi.

Arvio: 3/5

Essi Mäkelä
Venla Hiidensalo: Mediahuora (Otava), 411 sivua.


----



Oli tosiaan melkosen ahdistavaa välillä lukea tätä, kun tunnisti siitä kaikesta stressistä itsensä ja omat kirjotushärdellit - vaikken vielä mitään rahaa mistään saa tmv. Muutenkin ahdistaa työnhaku ja muu, niin tätä oli sitten "todella mukava" lukea siinä sivussa, vaikka olihan tässäkin siis hauskoja käsittämättömyyksiä ja loistavia oivalluksia ynnä muuta. Mutta silti. Todella hidaslukuinen juttu, eikä todellakaan napannut lukijaansa mukaan, vaikka ehkä teknisesti olikin suht malliesimerkki. Hiidensalo on käynyt myös Kriittisen korkeakoulun, eli henkilökohtaisesti jäin miettimään, kenen opettajan kanssa hänellä on eniten ollut kanssakäymistä jne, vaikka joitain veikkauksia saattaisin pystyä jo tekemäänkin ;)

Oli siis hyvä ja luettava kirja. Varmasti paljon parempi, jos ei ole ns. omaa lehmää ojassa, niinkun meikäläisellä. Pahoittelen siis taas tällaisesta omalehmä-arviosta :P