Absintti – viinojen virvatuli (Absintti. Kirottujen Humalatar - Tomi Kiljunen & Jyrki Varpio, 111s.)

Absintti – Kirottujen Humalatar on Salakirjojen kaunis kahvipöytäkoru, johon niin mieli kuin silmäkin palaa ilolla uudestaan ja uudestaan. Teos alkaa lyhyestä absintin historiasta ja jatkuu erilaisin taideproosan ja runouden käännöksin, jotka kaikki ylistävät tai kiroavat absinttia. Eurooppalaisen kirjallisuuden kaanonista tutut sanataiteilijat, kuten Charles Baudelaire, Aleister Crowley, Ernest Hemingway, August Strindberg ja Oscar Wilde kirjoittavat vihreästä maidosta, elämän eliksiiristä ja rappion kantaäidistä kuin vain boheemit taiteilijat 1800- ja 1900-luvuilla kykenivät. Pariisin kadut virtaavat vaaleaa vihreää iltapäivän vihreän tunnin aikaan ja absintin suosio on uhka jopa viiniteollisuudelle. Pieni vihreä kirja on pullollaan kauniita kuvia absintista ja sen liepeiltä. Lopussa absinttia tarjoillaan cocktail-ohjeiden lomassa pienin viittauksin juomien syntyyn ja niitä suosineiden taiteilijoiden juomatapoihin. Jopa kirjailijaesittelyt huokuvat rappioromantiikkaa ja teos on lähes pakko lukea viiteluetteloa myöten kannesta kanteen, jottei yksikään kallisarvoinen pisara virtaisi ohi janoisen suun.

Absintti,

Minä todella jumaloin sinua.

Juodessani tunnen

Kuin hengittäisin

Sisääni nuoren metsän sielun

Vihreänä kesäpäivänä.

Ainakin näin absintin ystävänä on vaikea vastustaa kiusausta tarttua vihreään lasiin samalla, kun Kirottujen Humalattaren sivuja selailee. Teosta ei kannatakaan ahmia kerralla: kuten absintti, se on parasta pienin siemauksin ja hitaasti nautittuna. Proosakäännökset ovat erityisen vahvoja, mutta myös runojen luonne on melko hyvin säilynyt tekijöiden suomennoksissa. Runouden kääntäminen on aina haasteellista ja lopputulos on usein lähes oma taideteoksensa. Jotkin käännökset onnahtavatkin ehkä juuri tästä syystä, mutta kokonaisuudessaan kokoelma on miellyttävä lukea ja runoihin palaa uudestaan ja uudestaan. Teos ei ole pelkästään humalan ja absintin ylistystä. Kirjoittajat ovat tästä jumalaisesta nesteestä montaa mieltä ja kokoelma vakuuttaa monipuolisella kuvallaan niin sanotusta absinttikirjallisuudesta. Kyse on tärkeästä, vaikkakin väheksytystä palasesta eurooppalaisen taiteen historiaa. Absintti ei ole mikä tahansa viina ja muotoseikkoihin kiinnitetäänkin useassa tekstiotteessa suurta huomiota.

Vesi ei saa olla haaleaa: Jupiter tuomitsee sen.

Sinä itse, mitä sinä sanot?

Yhtä hyvin voisi juoda aasin kusta

Tai peräruisketta.

Toki kirjassa puhutaan kännäämisestä ja horjuvista absinttiin hurahtaneista juopoista, joista monet ovat kuolleet ennen aikojaan tai oman käden kautta, mutta usein horjuvat mielet ovat hauraita ilman päihteitäkin ja teos kannustaa ennemminkin älylliseen ja aistiliseen nautintoon kuin ylenpalttiseen örveltämiseen. Oscar Wilden kuuluisat annosteluohjeet – ja absintin korkea hinta erityisesti suomalaisilla markkinoilla – tukenevat maltillista ja hienostunutta maistelua:

Ensimmäisen lasillisen jälkeen näet asiat kuten toivoisit niiden olevan. Toisen lasillisen jälkeen näet asiat kuten ne eivät ole. Lopulta näet asiat kuten ne todella ovat, ja se on kauheinta maailmassa.

Kuka tahansa absinttia joskus ”vähän liikaa” nauttinut pystynee samastumaan siihen tunteeseen, mikä seuraa, kun yön hämärien tuntien jännittävät seikkailut kiteytyvät lyhyisiin ja ohuisiin muistikuviin seuraavana aamuna. On myös hauska lukea tuttujen taiteilijoiden kertomuksia eeppisistä kännitoilailuistaan. Se, jos mikä, on oma kansanperinteen ja kulttuurin alalajinsa. Tämä kirja antaa tilaisuuden nauttia vihreän keijun taiteellisista hetkistä ilman seuraavan päivän katumusharjoituksia.

Vedin kännit absintilla viime yönä ja tein puukkotemppuja. Onnistuin hyvin heittämään veitsen alakautta pianoon.

Keijut, jumalaiset naiset, jumalattaret ja jumalat vilisevät tämän kaunottaren sivuilla ja humalattaren nauttijoiden sieluissa. Houkutus, nautinto, lankeemus ja kärsimys kohtaavat yhdessä kauniissa samean nestemäisessä jalokivessä. Absintti – Kirottujen Humalatar sopii erityisesti boheemista taiteilijaelämästä nauttiville, absintin ja muun korkeakulttuurin ystäville: heille, jotka eivät pelkää myöntää, että romanttisen ja henkevän runouden maailma kukoistaa yhtäläillä ruumiillisista iloista kuin henkisestä kärsimyksestäkin: on tekopyhää väittää mitään muuta ja sokeutta sulkea silmänsä historian vihreiltä sivuilta.

Väliäkö sillä, oi kirottujen turva,

Että olet paratiisi turha

Jos kuitenkin täytät haluni.

Ja jos, ennen kuin astun läpi portista,

Autat minua sietämään elämää

Totuttamalla minut kuolemaan.

Synkronisiteetti soikoon! (Prometheus Nousee - Robert Anton Wilson, 333s.)

Arvio on julkaistu Vox Paganorumissa 4/2015

 

Kirja-arvio: Robert Anton Wilson – Prometheus nousee (käännös: Pia Suihko & Henry Vistbacka), 2015. Salakirjat, Tallinna. 333.s)

Robert Anton Wilson on erityisesti kaaosmaagien ja diskordiaanien, mutta myös muiden vaihtoehtoajattelijoiden keskuudessa melkoinen kulttihahmo.  Nyt suomeksi käännetty Prometheus nousee on julkaistu alun perin 1983 ja Wilson kertoo alussa sen olleen vaihtoehtoisen kalifornialaiselle yliopistolle tehty tohtorin tutkielma. Omien sanojensa mukaan hän on vain poistanut viittaukset ja tehnyt tekstistä hauskempaa. Saatan olla yliopistomaailmassa kuivahtanut, mutta Carlos Castanedan töistä aikanani kandintyön tehneenä tiedän suhtautua melkoisella kriittisyydellä kalifornialaisiin opinnäytetöihin menneiltä vuosikymmeniltä – oli kyseessä kuinka vaihtoehtoinen tai virallinen opinahjo hyvänsä. Toki on hyvä, että tiedettä kirjoitetaan populaariin muotoon, jotta se hyödyttää myös rivikansalaista. Kirja sisältää kuitenkin sen verran paljon pseudotiedettä ja viimeisen 30 vuoden aikana laajasti kritisoitujen psykologien ja filosofien ajattelua, että karvat ovat minulla pystyssä melko hanakasti minkään muunkaan asian hyväksymiseen. Kyseessä on niin sanottu self help -opus ja Jung sekä Freud ovat niissä piireissä ihan hyväksyttäviä tapauksia kai edelleen, mutta kyllä tästä tekstin iän ainakin näkee. Mielenkiintoinen reliikki jos ei muuta.

Ennen kuin lähden enempää kritisoimaan, voisin tietysti esitellä teosta yleisemmin. Prometheus nousee on saanut Salakirjoilla oman ovelan alaotsikon: Ihmisaivojen käyttöopas. Wilson käy teoksessa läpi Timothy Learyn luomaa ihmisten persoonallisuuksia ja kehitystasoja kuvaavaa kahdeksan piirin järjestelmää ja kehittää sitä omaan suuntaansa. Eri piireillä ihminen leimautuu eri tavalla: ensimmäisellä piirillä selviytymiseen liittyviin kokemuksiin esimerkiksi vanhemmista ja toisella piirillä tunne-reviiriasetelmien kautta yhteiskunnan hierarkioihin jne. Teoksessa käydään läpi esimerkkejä eri piirien leimautumisista ja käsitellään synkronisiteetit ja todellisuustunnelit siinä sivussa: Wilsonin tavoite on saada ihminen kyseenalaistamaan oman ajattelunsa ainoaa todellisuutta. Pyrkimys on kiitettävä, toteutus vähän niin ja näin. Jos suosittelisin lukemaan Wilsonilta jotain, en ehkä ohjaisi ensimmäiseksi Prometheuksen pariin. Vaikka tavallaan tässä käsitellään suuri osa Wilsonin muissa teoksissaan tarkemmin kuvaamia teesejä, voisi silti olla hyvä lukea ensin esimerkiksi Illuminatus! -trilogia, jota voi Prometheuksella syventää. Quantum Psychology, Cosmic Trigger  ja Schrödinger’s Cat ovat myös parempia teoksia Wilsonilta, mutta toki Prometheus on hyvä jossain vaiheessa lukaista. Suihkon ja Vistbackan käännöstyö on ehdottoman kiitettävää, vaikka joitain painovirheitä ja jokunen kömpelö lause mukaan on joutunutkin. Hauskinta on, kun erilaisia kirjan teemoihin liittyviä harjoituksia on käännetty myös kulttuurisesti suomalaiseen ympäristöön.

Mikä minua tässä kirjassa sitten eniten pänni? Tiesin toki Wilsonin kannan feministeihin ja olin lukenut tämän kirjan aiemminkin, eikä moni asia tekstissä ehkä edusta kirjaimellisesti Wilsonin kantaa, mutta kun puhutaan, että ihminen leimautuu rintoihin lapsuudessaan ja siksi kaikki kaunis muoto on pyöreää kuin rinnat ja ihmiset hakeutuvat rintojen luo: toisin sanoen heteromiehet, lesbonaiset ja bi-seksuaalit saattavat hakeutuakin. Laskuista jäänevät kuitenkin pois muun muassa heteronaiset ja homomiehet – puhumattakaan muista seksuaalisuuksista, missä rinnat eivät ole se ykkösjuttu. Myös natsien jälkeen huonona esimerkkinä ihmismielen luomista todellisuuskäsityksistä esitetään vielä nykyäänkin laajasti esillä oleva puusilmäinen kannanotto feministeistä, jonka perusteella kriittinen suhtautuminen Wilsonin luomaan todellisuustunneliin on taattu:

Samaan tyyliin feministit kykenevät ajattelemaan, että kaikki miehet, mukaan lukien kadunvarsilla nukkuvat nälkiintyneet ressukat, käyttävät hyväkseen naisia, mukaan lukien Englannin kuningatarta.

Koko teoksen ajan toki Wilson toistelee, ettei hänen todellisuustunnelinsa ole sen parempi kuin muiden, mutta jos aivan aluksi nousee esiin väittämiä, joiden kanssa lukijan todellisuustunneli ei ole lainkaan samalla aaltopituudella, voitte vain kuvitella, miten rasittavaa on yrittää uskoa enää mitään väitteitä, joiden pohjalle Wilson teesejään asettelee.

No niin. Olen siis eri mieltä feminismistä ja rintojen yleisluontoisesta puoleensavetävyydestä minkään ihmisluonteen väittämän pohjana, mutta toki teoksessa on hyviäkin ajatuksia, joita on tärkeää käsitellä, jos ei niin ole aiemmin tehnyt. ”Minkä Ajattelija ajattelee, sen Todistaja todistaa” on ihan hyvä hokema, joka toistuu teoksen halki: 

Jos Ajattelija ajattelee auringon kiertävän maapalloa, Todistaja järjestää kuuliaisesti kaikki havaintonsa tukemaan tätä ajatusta; jos Ajattelija muuttaa mielensä ja päättää, että maa kiertääkin aurinkoa, Todistaja järjestää todisteet uudelleen.

Niin kutsuttu ”tulevaisuusshokki” on ollut keskuudessamme aina siitä saakka, kun merkityspiiri joskus esihistorian hämärissä alkoi toimia. Laskevalle, symboleja ja abstrakteja käsitteitä käyttävälle lajillemme kaikki ajat ovat ”muutoksen aikoja”. Prosessi kuitenkin kiihtyy ajan kuluessa, koska symbolien liittämisen kyky on luonnostaan itseään tehostava.

Toki Wilsonin ajatukset avaruuskulttuurin kehityksestä ja eliniän pituudesta 2000-luvulle tultaessa ovat aivan liian optimistisia, mutta kuten hän itsekin sanoo, tämä todellisuustunneli on hänen tunnelinsa ja ainakin se on hauska sellainen. Muutoksien ajan -käsite on mielestäni hyvä erityisesti nykyteknologian kehityksen puitteissa: tämän päivän teinit ovat aina leikkineet kännyköillä, kun oma sukupolveni ja vanhemmat muistanevat vielä ajan ennen kannettavia puhelimia. Tähän muutokseen suhtautuminen voi olla joko innostunutta tai varautunutta, mitä kautta ihmisen neofoobiseen tai neofiiliseen luonteeseen voi päästä pureutumaan syvemminkin, mutta useimmiten molempia ominaisuuksia ilmenee kaikilla eri tilanteissa eri tavalla. Tämänkin Wilson ottaa huomioon harjoituksissa, missä loppua kohden arvioidaan myös oman ajattelun konservatiivisuutta tai liberaaliutta eri tilanteissa.

Teoksessa on hyvinkin ajankohtaisia ajatuksia konservatiivisen ajattelun venyttämiseen liittyen ja lopussa on jopa taulukko, joka rinnastaa eri näkökulmien kautta ”neekereitä rakastavan hössöttäjän” ja ”kansalaisoikeusaktivistin”. Kun seuraa nykypäivän ”vihervasemmistomädättäjä”-keskustelua, voi tähän kohtaan samaistua hyvin: eri ihminen katsoo samaa ilmiötä eri näkökulmasta ja itse on useimmiten niin sanotulla oikealla puolella väittelyä: ”Minä olen luja. Sinä olet uppiniskainen. Hän on itsepäinen pelle.” On todella hyvä idea perehtyä omaan käytökseensä robottimaisuuksineen, jolloin omista toimintamalleista tietoiseksi tullessaan voi pyrkiä muokkaamaan niitä tarpeen mukaan. Useat Wilsonin tarjoamista harjoituksista ovat sellaisia, ettei niitä tämän lukukerran puitteissa ehdi suorittaa: ”Kokeile elää loppuelämäsi metaohjelmalla ’Kaikki sujuu vielä täydellisemmin kuin olen suunnitellut’”. Monet harjoituksista ovat silti vähintään kokeilemisen arvoisia ja aivan ensimmäisten joukossa ollut kolikon etsintä -tehtäväsarja on jo melkoinen klassikko. Itse löysin kirjaa tällä kertaa lukiessani yhteensä 4.20 euroa lojumasta. Eli jonkun verran voi ainakin valmistautua tienaamaan kirjan lukukokemuksesta ja saada sen ostamisesta rahalleen vastinetta! Toki suomennoksen kannet ovat myös Salakirjoille tyypilliseen tapaan upeaa silmän ruokaa, joten varsinkin vannoutuneet Wilson fanit saavat tästä takuulla hyvän kirjahyllyn koristeen. Kaikesta ruikutuksestani huolimatta.

Olimme aika yllättyneitä

Olimme ihan suunniltamme (Karen Joy Fowler, 364s. Suom. Sari Karhulahti)

Jos tästä kirjasta on mitään lukenut, kuulee varmaan ainakin siitä, miten sivun 100 tienoilla tulee melkoinen juonenkäänne, jonka jotkut paljastavat ja toiset kieltäytyvät kertomasta. Kirjan arvohan ei välttämättä laske siinä, että paljastus tehdään, mutta kyllä se kuitenkin on aika pysähdyttävä juttu, mikä voi lopun teoksen ajatuksen kannalta olla hyvä säilyttää salaisuutena. En siis itsekään paljasta tuota, koska arvostin itse sitä tunnetta, kun ensin 100 sivua koettaa ennakoida, että tuskin minä kuitenkaan siitä käänteestä mitenkään yllätyn ja onhan tämä ihan kiva kirja, vaikka ylläri ei olisikaan suunnaton ja sitten pääsee sivulle 100 ja on pakko ruveta lukemaan vähän tarkemmin, koska kerta kaikkisesti, olin minäkin melkoisen yllättynyt!

Mutta se siitä ylläristä. Teos alkaa niin sanotusti tarinan keskeltä ja kuvaa Rosemaryn opiskelijaelämää, kun opinnot eivät kummemmin motivoi ja elämä on mennyt lähinnä sopeutuessa, mutta sitten vastaan tulee joku, joka heilauttaa näennäistä tasapainon tilaa. Rosen sisarukset ovat molemmat kadoksissa, mutta veljestä on viimeksi kuulunut kaupungissa, johon Rosekin on hakeutunut opiskelemaan. Hän piilottelee menneisyyttään muilta, mutta nyt on tullut kirjassa aika kertoa tarinan alkupuolikin, jotta lukija tietäisi, mitä Rosemary pakenee. Kun lukija tietää salaisuuden, on aika käsitellä kaikki aiemmin kerrottu uuden kerran tuorein silmin.

”Rottia oli syytetty ohrasadon tuhoamisesta ja myös siitä, etteivät ne olleet tulleet oikeuteen puolustautumaan, vaikka niitä oli käsketty olemaan paikalla. Chassenée onnistui osoittamaan, etteivät rotat olleet saapuneet oikeuteen, koska viranomaiset eivät olisi suojelleet niitä matkalla riittävän hyvin kylän kissoilta.”

Teos käsittelee voimakkaita aiheita muun muassa lapsen psykologisesta kehittymisestä, muistin pettävyyteen, perheiden sisäisiin kommunikaatio-ongelmiin ja eläinten oikeuksiin. Miten eri tahot peittelevät tiettyä osaa totuudestaan ja toiset toista. Kaikilla on oma versionsa tapahtumista ja kenenkään sanaa ei kannata pitää kokototuutena: ei edes kertojan. Tekstin tyyli on persoonallista ja kertojahahmo on melko omaperäinen henkilö. Näkökulma on raikas ja tarina saa tosiaan miettimään asioita, joita harvemmin halutaan ajatella – mikä on omalla tavallaan aika hyvä merkki. Käännös oli taitavasti tehty ja välillä ei edes muistanut lukevansa käännöskirjaa – tosin kirjan nimestä käännös kadottaa osan merkityksistä, mikä annettakoon anteeksi. Lopetus uhkasi ensin mennä jaaritteluksi, mutta onnistui vielä saamaan kyyneliin. Ehdottomasti suositeltava kirja!