Absintti – viinojen virvatuli (Absintti. Kirottujen Humalatar - Tomi Kiljunen & Jyrki Varpio, 111s.)

Absintti – Kirottujen Humalatar on Salakirjojen kaunis kahvipöytäkoru, johon niin mieli kuin silmäkin palaa ilolla uudestaan ja uudestaan. Teos alkaa lyhyestä absintin historiasta ja jatkuu erilaisin taideproosan ja runouden käännöksin, jotka kaikki ylistävät tai kiroavat absinttia. Eurooppalaisen kirjallisuuden kaanonista tutut sanataiteilijat, kuten Charles Baudelaire, Aleister Crowley, Ernest Hemingway, August Strindberg ja Oscar Wilde kirjoittavat vihreästä maidosta, elämän eliksiiristä ja rappion kantaäidistä kuin vain boheemit taiteilijat 1800- ja 1900-luvuilla kykenivät. Pariisin kadut virtaavat vaaleaa vihreää iltapäivän vihreän tunnin aikaan ja absintin suosio on uhka jopa viiniteollisuudelle. Pieni vihreä kirja on pullollaan kauniita kuvia absintista ja sen liepeiltä. Lopussa absinttia tarjoillaan cocktail-ohjeiden lomassa pienin viittauksin juomien syntyyn ja niitä suosineiden taiteilijoiden juomatapoihin. Jopa kirjailijaesittelyt huokuvat rappioromantiikkaa ja teos on lähes pakko lukea viiteluetteloa myöten kannesta kanteen, jottei yksikään kallisarvoinen pisara virtaisi ohi janoisen suun.

Absintti,

Minä todella jumaloin sinua.

Juodessani tunnen

Kuin hengittäisin

Sisääni nuoren metsän sielun

Vihreänä kesäpäivänä.

Ainakin näin absintin ystävänä on vaikea vastustaa kiusausta tarttua vihreään lasiin samalla, kun Kirottujen Humalattaren sivuja selailee. Teosta ei kannatakaan ahmia kerralla: kuten absintti, se on parasta pienin siemauksin ja hitaasti nautittuna. Proosakäännökset ovat erityisen vahvoja, mutta myös runojen luonne on melko hyvin säilynyt tekijöiden suomennoksissa. Runouden kääntäminen on aina haasteellista ja lopputulos on usein lähes oma taideteoksensa. Jotkin käännökset onnahtavatkin ehkä juuri tästä syystä, mutta kokonaisuudessaan kokoelma on miellyttävä lukea ja runoihin palaa uudestaan ja uudestaan. Teos ei ole pelkästään humalan ja absintin ylistystä. Kirjoittajat ovat tästä jumalaisesta nesteestä montaa mieltä ja kokoelma vakuuttaa monipuolisella kuvallaan niin sanotusta absinttikirjallisuudesta. Kyse on tärkeästä, vaikkakin väheksytystä palasesta eurooppalaisen taiteen historiaa. Absintti ei ole mikä tahansa viina ja muotoseikkoihin kiinnitetäänkin useassa tekstiotteessa suurta huomiota.

Vesi ei saa olla haaleaa: Jupiter tuomitsee sen.

Sinä itse, mitä sinä sanot?

Yhtä hyvin voisi juoda aasin kusta

Tai peräruisketta.

Toki kirjassa puhutaan kännäämisestä ja horjuvista absinttiin hurahtaneista juopoista, joista monet ovat kuolleet ennen aikojaan tai oman käden kautta, mutta usein horjuvat mielet ovat hauraita ilman päihteitäkin ja teos kannustaa ennemminkin älylliseen ja aistiliseen nautintoon kuin ylenpalttiseen örveltämiseen. Oscar Wilden kuuluisat annosteluohjeet – ja absintin korkea hinta erityisesti suomalaisilla markkinoilla – tukenevat maltillista ja hienostunutta maistelua:

Ensimmäisen lasillisen jälkeen näet asiat kuten toivoisit niiden olevan. Toisen lasillisen jälkeen näet asiat kuten ne eivät ole. Lopulta näet asiat kuten ne todella ovat, ja se on kauheinta maailmassa.

Kuka tahansa absinttia joskus ”vähän liikaa” nauttinut pystynee samastumaan siihen tunteeseen, mikä seuraa, kun yön hämärien tuntien jännittävät seikkailut kiteytyvät lyhyisiin ja ohuisiin muistikuviin seuraavana aamuna. On myös hauska lukea tuttujen taiteilijoiden kertomuksia eeppisistä kännitoilailuistaan. Se, jos mikä, on oma kansanperinteen ja kulttuurin alalajinsa. Tämä kirja antaa tilaisuuden nauttia vihreän keijun taiteellisista hetkistä ilman seuraavan päivän katumusharjoituksia.

Vedin kännit absintilla viime yönä ja tein puukkotemppuja. Onnistuin hyvin heittämään veitsen alakautta pianoon.

Keijut, jumalaiset naiset, jumalattaret ja jumalat vilisevät tämän kaunottaren sivuilla ja humalattaren nauttijoiden sieluissa. Houkutus, nautinto, lankeemus ja kärsimys kohtaavat yhdessä kauniissa samean nestemäisessä jalokivessä. Absintti – Kirottujen Humalatar sopii erityisesti boheemista taiteilijaelämästä nauttiville, absintin ja muun korkeakulttuurin ystäville: heille, jotka eivät pelkää myöntää, että romanttisen ja henkevän runouden maailma kukoistaa yhtäläillä ruumiillisista iloista kuin henkisestä kärsimyksestäkin: on tekopyhää väittää mitään muuta ja sokeutta sulkea silmänsä historian vihreiltä sivuilta.

Väliäkö sillä, oi kirottujen turva,

Että olet paratiisi turha

Jos kuitenkin täytät haluni.

Ja jos, ennen kuin astun läpi portista,

Autat minua sietämään elämää

Totuttamalla minut kuolemaan.

Synkronisiteetti soikoon! (Prometheus Nousee - Robert Anton Wilson, 333s.)

Arvio on julkaistu Vox Paganorumissa 4/2015

 

Kirja-arvio: Robert Anton Wilson – Prometheus nousee (käännös: Pia Suihko & Henry Vistbacka), 2015. Salakirjat, Tallinna. 333.s)

Robert Anton Wilson on erityisesti kaaosmaagien ja diskordiaanien, mutta myös muiden vaihtoehtoajattelijoiden keskuudessa melkoinen kulttihahmo.  Nyt suomeksi käännetty Prometheus nousee on julkaistu alun perin 1983 ja Wilson kertoo alussa sen olleen vaihtoehtoisen kalifornialaiselle yliopistolle tehty tohtorin tutkielma. Omien sanojensa mukaan hän on vain poistanut viittaukset ja tehnyt tekstistä hauskempaa. Saatan olla yliopistomaailmassa kuivahtanut, mutta Carlos Castanedan töistä aikanani kandintyön tehneenä tiedän suhtautua melkoisella kriittisyydellä kalifornialaisiin opinnäytetöihin menneiltä vuosikymmeniltä – oli kyseessä kuinka vaihtoehtoinen tai virallinen opinahjo hyvänsä. Toki on hyvä, että tiedettä kirjoitetaan populaariin muotoon, jotta se hyödyttää myös rivikansalaista. Kirja sisältää kuitenkin sen verran paljon pseudotiedettä ja viimeisen 30 vuoden aikana laajasti kritisoitujen psykologien ja filosofien ajattelua, että karvat ovat minulla pystyssä melko hanakasti minkään muunkaan asian hyväksymiseen. Kyseessä on niin sanottu self help -opus ja Jung sekä Freud ovat niissä piireissä ihan hyväksyttäviä tapauksia kai edelleen, mutta kyllä tästä tekstin iän ainakin näkee. Mielenkiintoinen reliikki jos ei muuta.

Ennen kuin lähden enempää kritisoimaan, voisin tietysti esitellä teosta yleisemmin. Prometheus nousee on saanut Salakirjoilla oman ovelan alaotsikon: Ihmisaivojen käyttöopas. Wilson käy teoksessa läpi Timothy Learyn luomaa ihmisten persoonallisuuksia ja kehitystasoja kuvaavaa kahdeksan piirin järjestelmää ja kehittää sitä omaan suuntaansa. Eri piireillä ihminen leimautuu eri tavalla: ensimmäisellä piirillä selviytymiseen liittyviin kokemuksiin esimerkiksi vanhemmista ja toisella piirillä tunne-reviiriasetelmien kautta yhteiskunnan hierarkioihin jne. Teoksessa käydään läpi esimerkkejä eri piirien leimautumisista ja käsitellään synkronisiteetit ja todellisuustunnelit siinä sivussa: Wilsonin tavoite on saada ihminen kyseenalaistamaan oman ajattelunsa ainoaa todellisuutta. Pyrkimys on kiitettävä, toteutus vähän niin ja näin. Jos suosittelisin lukemaan Wilsonilta jotain, en ehkä ohjaisi ensimmäiseksi Prometheuksen pariin. Vaikka tavallaan tässä käsitellään suuri osa Wilsonin muissa teoksissaan tarkemmin kuvaamia teesejä, voisi silti olla hyvä lukea ensin esimerkiksi Illuminatus! -trilogia, jota voi Prometheuksella syventää. Quantum Psychology, Cosmic Trigger  ja Schrödinger’s Cat ovat myös parempia teoksia Wilsonilta, mutta toki Prometheus on hyvä jossain vaiheessa lukaista. Suihkon ja Vistbackan käännöstyö on ehdottoman kiitettävää, vaikka joitain painovirheitä ja jokunen kömpelö lause mukaan on joutunutkin. Hauskinta on, kun erilaisia kirjan teemoihin liittyviä harjoituksia on käännetty myös kulttuurisesti suomalaiseen ympäristöön.

Mikä minua tässä kirjassa sitten eniten pänni? Tiesin toki Wilsonin kannan feministeihin ja olin lukenut tämän kirjan aiemminkin, eikä moni asia tekstissä ehkä edusta kirjaimellisesti Wilsonin kantaa, mutta kun puhutaan, että ihminen leimautuu rintoihin lapsuudessaan ja siksi kaikki kaunis muoto on pyöreää kuin rinnat ja ihmiset hakeutuvat rintojen luo: toisin sanoen heteromiehet, lesbonaiset ja bi-seksuaalit saattavat hakeutuakin. Laskuista jäänevät kuitenkin pois muun muassa heteronaiset ja homomiehet – puhumattakaan muista seksuaalisuuksista, missä rinnat eivät ole se ykkösjuttu. Myös natsien jälkeen huonona esimerkkinä ihmismielen luomista todellisuuskäsityksistä esitetään vielä nykyäänkin laajasti esillä oleva puusilmäinen kannanotto feministeistä, jonka perusteella kriittinen suhtautuminen Wilsonin luomaan todellisuustunneliin on taattu:

Samaan tyyliin feministit kykenevät ajattelemaan, että kaikki miehet, mukaan lukien kadunvarsilla nukkuvat nälkiintyneet ressukat, käyttävät hyväkseen naisia, mukaan lukien Englannin kuningatarta.

Koko teoksen ajan toki Wilson toistelee, ettei hänen todellisuustunnelinsa ole sen parempi kuin muiden, mutta jos aivan aluksi nousee esiin väittämiä, joiden kanssa lukijan todellisuustunneli ei ole lainkaan samalla aaltopituudella, voitte vain kuvitella, miten rasittavaa on yrittää uskoa enää mitään väitteitä, joiden pohjalle Wilson teesejään asettelee.

No niin. Olen siis eri mieltä feminismistä ja rintojen yleisluontoisesta puoleensavetävyydestä minkään ihmisluonteen väittämän pohjana, mutta toki teoksessa on hyviäkin ajatuksia, joita on tärkeää käsitellä, jos ei niin ole aiemmin tehnyt. ”Minkä Ajattelija ajattelee, sen Todistaja todistaa” on ihan hyvä hokema, joka toistuu teoksen halki: 

Jos Ajattelija ajattelee auringon kiertävän maapalloa, Todistaja järjestää kuuliaisesti kaikki havaintonsa tukemaan tätä ajatusta; jos Ajattelija muuttaa mielensä ja päättää, että maa kiertääkin aurinkoa, Todistaja järjestää todisteet uudelleen.

Niin kutsuttu ”tulevaisuusshokki” on ollut keskuudessamme aina siitä saakka, kun merkityspiiri joskus esihistorian hämärissä alkoi toimia. Laskevalle, symboleja ja abstrakteja käsitteitä käyttävälle lajillemme kaikki ajat ovat ”muutoksen aikoja”. Prosessi kuitenkin kiihtyy ajan kuluessa, koska symbolien liittämisen kyky on luonnostaan itseään tehostava.

Toki Wilsonin ajatukset avaruuskulttuurin kehityksestä ja eliniän pituudesta 2000-luvulle tultaessa ovat aivan liian optimistisia, mutta kuten hän itsekin sanoo, tämä todellisuustunneli on hänen tunnelinsa ja ainakin se on hauska sellainen. Muutoksien ajan -käsite on mielestäni hyvä erityisesti nykyteknologian kehityksen puitteissa: tämän päivän teinit ovat aina leikkineet kännyköillä, kun oma sukupolveni ja vanhemmat muistanevat vielä ajan ennen kannettavia puhelimia. Tähän muutokseen suhtautuminen voi olla joko innostunutta tai varautunutta, mitä kautta ihmisen neofoobiseen tai neofiiliseen luonteeseen voi päästä pureutumaan syvemminkin, mutta useimmiten molempia ominaisuuksia ilmenee kaikilla eri tilanteissa eri tavalla. Tämänkin Wilson ottaa huomioon harjoituksissa, missä loppua kohden arvioidaan myös oman ajattelun konservatiivisuutta tai liberaaliutta eri tilanteissa.

Teoksessa on hyvinkin ajankohtaisia ajatuksia konservatiivisen ajattelun venyttämiseen liittyen ja lopussa on jopa taulukko, joka rinnastaa eri näkökulmien kautta ”neekereitä rakastavan hössöttäjän” ja ”kansalaisoikeusaktivistin”. Kun seuraa nykypäivän ”vihervasemmistomädättäjä”-keskustelua, voi tähän kohtaan samaistua hyvin: eri ihminen katsoo samaa ilmiötä eri näkökulmasta ja itse on useimmiten niin sanotulla oikealla puolella väittelyä: ”Minä olen luja. Sinä olet uppiniskainen. Hän on itsepäinen pelle.” On todella hyvä idea perehtyä omaan käytökseensä robottimaisuuksineen, jolloin omista toimintamalleista tietoiseksi tullessaan voi pyrkiä muokkaamaan niitä tarpeen mukaan. Useat Wilsonin tarjoamista harjoituksista ovat sellaisia, ettei niitä tämän lukukerran puitteissa ehdi suorittaa: ”Kokeile elää loppuelämäsi metaohjelmalla ’Kaikki sujuu vielä täydellisemmin kuin olen suunnitellut’”. Monet harjoituksista ovat silti vähintään kokeilemisen arvoisia ja aivan ensimmäisten joukossa ollut kolikon etsintä -tehtäväsarja on jo melkoinen klassikko. Itse löysin kirjaa tällä kertaa lukiessani yhteensä 4.20 euroa lojumasta. Eli jonkun verran voi ainakin valmistautua tienaamaan kirjan lukukokemuksesta ja saada sen ostamisesta rahalleen vastinetta! Toki suomennoksen kannet ovat myös Salakirjoille tyypilliseen tapaan upeaa silmän ruokaa, joten varsinkin vannoutuneet Wilson fanit saavat tästä takuulla hyvän kirjahyllyn koristeen. Kaikesta ruikutuksestani huolimatta.

Zen and the Art of Insanity. The Analytic Metaphysics of Quality (Tuukka Virtaperko, 2013, 191s.)

Tässä onkin varsinainen pakkaus. 191 sivua on harhaanjohtava sivumäärä, koska kirja on A4-kokoinen ja sisältö täysin muotoilematonta, eli tavallisemmassa kirjaformaatissa ja muotoiltuna sivuja olisi lähemmäs 400. Ja siltä tämä tuntuikin välillä, kun kahdeksan kuukautta lärpäkkeen läpi kahlasin. Jos olisi edes kieli tarkastettu, teksti muotoiltu, lisätty lukuihin otsikot ja sisällysluettelo, niin ehkä sitten olisi pysynyt paremmin kärryillä.

Sillä kärryillähän minä en pysynyt. Voi olla, että kirjassa esitetty filosofia olisi liian monimutkaista minulle, vaikka olisin lukenutkin esim. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenancen (joka on kyllä hyllyssä, mutta en ole vielä lukenut) tai roikkunut MoQ-Discuss tai Lila Squad -keskustelufoorumeilla. Puhumattakaan siitä, että olisin kirjoittajan tapaan pyöritellyt näitä asioita kymmenen vuotta pääni sisällä ja kuluttanut siihen muun muassa työkyvyttömyyseläkettä, jota kyseinen kirjailija ”nauttii”. Mutta olen melko varma, että olisin ainakin muistanut paljon enemmän loppuun päästyäni – tai kyennyt muistuttamaan mieleeni – jos tarjolla olisi ollut edes jotain kiintopisteitä (kuten lukujen nimet tai sisällysluettelo). Siis siinäkin tapauksessa, että olisin itse tämän kirjoittanut.

Valon kajastuksia kirjassa toki on. On taulukkoa ja vektoria ja matemaattisia kaavoja. Kaavioista en tajunnut usein paljoakaan, mutta taulukot ja koordinaatistot auttoivat – yllättävää kyllä – ymmärtämään muuten kovin moneen suuntaan polveilevaa tekstiä. Niiden avulla saatoin hetkeksi tuudittautua kuvittelemaan, että alkaisin ymmärtämään asiaa, jota kirjoittaja paukuttaa menemään niin autuaasti lukijan mukavuudesta vähät välittämättä. Harmi vaan, että muu teksti uuvutti usein niin, ettei taulukoihin päästyään jaksanut enää keskittyä kylliksi.

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Ilmeisesti tarkoitus on kehittää Pirsigin luomaa ns. analyyttistä laadun metafyysistä mallia (Analytic Metaphysics of Quality, käännös on omani), jonka avulla olisi mahdollista ”rinnastaa” kovinkin erilaisia laatuja. Että voitaisiin arvioida, kuinka laadukkaita esim. taiteilijan ja toisaalta pörssimeklarin työn hedelmät ovat suhteessa toisiinsa – tai suhteessa taulukkoon, joka syntyy, kun analysoi asioiden ja ilmiöiden erilaisia puolia. Aivan kirjan lopussa mennään jopa 3D-taulukkoideointiin, mutta onneksi siihen ei vielä ehditty tämän tekstin aikana. Tässä 2D:ssäkin oli tarpeeksi pureksittavaa. Paljon oli puhetta abstrakteista ja konkreettisista käsitteistä, itsen sisäisestä ja ulkoisesta (missä kohti raja sitten meneekään) sekä kokemuksellisista, eli gnostisista, että käsitteiden kautta muille kommunikoitavasta tiedosta. Mieleeni hiipivät tässä yhteydessä käsitteet erlebnis ja erfahrung, joista uskontotieteen professorimme on kirjoittanut esim. näin: ”Kokemus tässä yhteydessä ei tarkoita elämyksellistä kokemusta (Erlebnis), jonka kuka tahansa voi kokea purjehtimalla toisen kyydissä, vaan käytännön tietopohjaista kokemusta (Erfahrung), jota voi saada vain olemalla kapteeni.”(http://www.tieteessatapahtuu.fi/022/gothni022.htm) En tosin halua mennä näihin käsitteisiin sen syvällisemmin, joten jätän tämän mielikuvan kehittelyn tällä kertaa tähän.

Koska kyseessä on todella raskas teos, jonka sisältämä filosofia laajentaa monia aiemmin luotuja filosofisia teorioita todellisuudesta, en lähde käymään koko sen rakennetta läpi – puhumattakaan siitä, että olisin kaikkea kyennyt tällä lukemalla sisäistämään. Mielenkiintoisimpia pointteja, joita mieleeni jäi oli esimerkiksi se, miten kirjoittaja kuvaa koordinaatiston avulla, kuinka keskustelu etenee tietynlaisen avauskommentin ja annetun vastauksen kautta joko laadulliseen harmoniaan tai ristiriitaan. Että jos joku provosoi sinua esimerkiksi toteamalla, että tyttöystäväsi on lihava (mikä sinänsä saattaa olla totta, mutta sen ääneenlausuminen on sosiaalinen tabu ja loukkaus), niin millä tapaa provokaation herättämä tunnelataus saadaan neutralisoitua ja keskustelu vietyä ns. harmonisempaan suuntaan sen sijaan, että lähtisi lisäämään ristiriitaa vastaamalla jollain tunneperäisellä vastakommentilla. Tätä ajatusta olisi ollut mielenkiintoista kehittää pidemmällekin.

Vahvimmillaan teos olikin elävien esimerkkiensä kohdalla. Kun jokin käsittämätön kaavio tai monimutkainen taulukko tuotiin konkreettisella esimerkillä käytännön maailmaan, oli mahdollista sisäistää sen ajatuskin paremmin, mikä tavallaan on samalla myös juuri tätä analyyttistä laadun metafysiikkaa käytännössä. Filosofian väleissä kirjoittaja kuvaa omaa elämäänsä muun muassa BDSM-piireissä, yhteiseloa eri naisten kanssa enemmän tai vähemmän polyamorisissa suhteissa sekä omaa menneisyyttään ja nykyistä elämäänsä yhteiskunnan rajamailla. Välillä sivutaan erilaisia mielenterveyteen liittyviä aiheita ja välillä ketuttaa kirjoitusohjelma tai tietokone, jotka temppuilevat ja sitä harmitellaan usein pitkäänkin. Monestikaan en löytänyt yhteyksiä näiden päiväkirjamaisten merkintöjen ja kuvatun filosofian väliltä. En ole varma, oliko niitä – ja jos oli, niin muualla kuin kirjoittajan päässä.

Vaikka selvästikin syvällä on käyty ja oltu, en voi olla samaistumatta moniin pohdintoihin, joita kirjassa esitetään yhteiskunnasta normeineen ja oman itsen suhteesta muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Kertojan melko korkea käsitys itsestään oli kuitenkin kovin erilainen lähestymistapa profetiointiin ja ns. narsistiseen megalomaniaan (oma hupidiagnoosini), kuin omat kehitelmäni. Tässä kirjoittaja lähtee vihasta, aggressiosta, itsekeskeisyydestä ja itseriittoisuudesta, kun oma filosofiani lähentelee enemmän rakkaudellisia tuntoja ja ymmärtävää lähestymistapaa. Siinä mielessä kyseessä on siis hyvinkin pitkälti ns. vasemmankäden polun edustajan ajatusmaailma ja tavallaan on mielenkiintoista tutustua hahmoon nimeltä Tuukka Virtaperko, jonka sarjakuvia olen joskus netistä löytänyt (ja pitänyt outoina, mutta joskus jopa melkein hauskoina), mutta itseriittoisuus isolta osaltaan melko tyypillisiin ajatuksiin liitettynä ei ole minulle kylliksi vakuuttamaan tämän henkilön sanan luotettavuudesta. Henkilökohtaisesti mainitut tunnetilatkaan eivät puhuttele minua filosofisina lähtökohtina, joten siksikin suhtautumiseni teokseen on vähintäänkin etääntynyt. Mainitsen tämän siksi, että jos lukija sattuu viehättymään enemmän tämäntyylisestä, saattaa kyseinen tekstikin jollain tasolla puhutella enemmän. Tai jos vaikka Virtaperko kiinnostaa jo ennestään :)

Kirja on monella tapaa ajatuksia provosoiva. Niinkin paljon, että itse olisin mieluummin lukenut Virtaperkon päiväkirjaa ihan eri kontekstissa ja erillään filosofiasta. Olisin lukenut filosofiaa mielelläni huomattavasti jäsennellymmässä muodossa ja edes vähän ns. kypsemmin esitettynä. Sivulla 170 Virtaperko kirjoittaa: ”I'm in the process of trying to come up with this stuff, but the dust hasn't yet settled. I guess there's no point in trying to hurry.” Olisihan tuota voinut ajatella ennen kirjan julkaisua, sillä mitään todellista kiirettä ei julkaisulla tunnu olleen.

Olen vähän myös pettynyt Salakirjoihin, että se on päästänyt näin ruman tuotoksen sisuksistaan ulos. Pienellä vaivalla tästäkin tekstikokonaisuudesta olisi voinut saada ihan luettavan kirjan. Muuttamatta sisältöä lainkaan. Tekstin muotoilu on kuitenkin suhteellisen helppoa. Sinänsä ymmärrän kyllä, että akatemian ulkopuolella tällaisen filosofian julkaiseminen on kirjoittajalle todella tärkeä prosessi ja se tuntuu tärkeältä saada julki niin pian kuin mahdollista jne, mutta kustantajalta pidän harmillisena sitä vastuuttomuutta tai laiskuutta (tai mistä se sitten johtuikin), että tekstiä ei ole muotoiltu kirjaformaattiin lainkaan vaan jälki näyttää samalta kuin jos perus Open Office tiedoston olisi painattanut ja sitonut kirjaksi. Kansi on hieno, mutta niin ne on monet kauniit kakutkin... Virtaperkon kirja ei kuitenkaan ole sisältä silkkaa silkkoa: näen siinä potentiaalia useampaankin erilaiseen teokseen ja filosofiassa on ajatusta poikineen, mutta tekstin muotoilu on auttamatta jäänyt alkutekijöihinsä. Kyse on suurelta osin pelkästä ajatuksenvirrasta ja osa tekstistä on vajaavaisesti muotoiltua ajatusta, jota kirjoittaja itse on käsitellyt päässään jo useamman vuoden, mutta joka paperille tullessaan vaatisi vielä syvällisempää avaamista, jotta lukijan olisi mahdollista päästä samalle aallon harjalle. En pidä itseänikään aivan täysipäisenä tai mitenkään koko kansan edustajana, mutta en usko, että kirjoittajan toive kirjoittaa mahdollisimman laajalle yleisölle todellakaan toteutuu tämän teoksen kautta.

Principia Discordia (Mal-2, 1965, Peter Jackson Games, 1994,116s.)

Tämän vuoden ensimmäinen Mynthos julkaisi pyhäkirja-arvion, jonka sain kunniakseni kirjoittaa diskordianistien pyhästä kirjasta, Principia Discordiasta. Linkin takaa löytyy koko lehti (Helsingin yliopiston uskontotieteen opiskelijoiden julkaisu), mutta alla lehdessä julkaistu kirja-arvio kokonaisuudessaan.

http://issuu.com/mynthos

Pyhäkirja-arvio:

Principia Discordia

or How I Found Goddess, and What I Did to Her When I Found Her

Wherein is Explained Absolutely Everything Worth Knowing About Absolutely Anything

Tahi epävirallisenⁱ suomennoksen mukaan: Principia Discordia – eli miten löysin jumalattaren ja mitä tein hänelle löydettyäni hänet. Jossa selitetään aivan kaikki tietämisen arvoinen aivan kaikesta.

Olen valmistautunut tämän pyhän kirjan lukemiseen palvomalla ensin vatsataudissa porsliini-istuinta ja siitä selvittyäni pyhittämällä ruumiini kuohuviinin jumalille, jotta hermoratani olisivat mahdollisimman raa'asti aukirevityt käydessäni tälle henkiselle matkalle diskordianistien pyhän¹ teoksen uumeniin. Aloitan matkani kirjan kansista. Käytössäni on Steve Jackson Gamesin painos vuodelta 1994. Etukannessa on kuvituksena aukihalkaistu omena, jossa on kirjain K. Hyvin minimalistinen tyyli jatkuu takakannessa, joka on käsittämättömän täynnä tekstiä. Silmille pomppaavat lähinnä teksti ”100% DISCORDIAN CATMA”, jonka kai diskordiaaniseksi kismaksi voisi kääntää (lieneekö suunnattu kissaihmisille?). Epäilen, että matkasta saattaa tulla aikamoinen. Onneksi olen valmistautunut hyvin², sillä takakansi varoittaa avaamaan mielen ennen lukemista. Mieleni on avoin.

Steve Jacksonin esipuheesta selviää, että painos on fanin tekemä ja kirjoittaja vakuuttaa, että hauskuuden ja tyhmyyden seassa on koherentti filosofia. Näin tulisi kaikkien pyhien kirjojen alkaa: älkää välittäkö niistä tyhmistä osista niin paljon, kunhan tajuatte filosofian, niin maailmasta tulee parempi paikka.³ Itse kirja alkaa kunnianhimottomasti viidestä käskystä (tai viislaatasta), jotka tarinan mukaan löysi erakkoapostoli Zarathups rakentaessaan aurinkoterassia luolaansa. Ei ole muita jumalattaria kuin jumalatar ja hän on sinun jumalattaresi. No niin, tästä pääsee hyvin liikkeelle uskonnollisesti pidäkkeettömään elämän säännöstelyyn. Diskordiaanin tulee aina käyttää virallista diskordiaanista numerointijärjestelmää ja valaistumisen jälkeisenä perjantaina tulee syödä hodari. Diskordiaanin on kiellettyä nauttia hodarileipää, tahi uskoa mitään lukemaansa. Niin on kirjoitettu, joten niin olkoon. Niin on luettu ja niin olkoon! ⁴

Kokonaisuudessaan Principia Discordiassa on kyse kokoelmasta erilaisia uskonnollissävytteisiä kirjoituksia. Löytyy mytologiaa – sekä kreikkalaista, että diskordianismin syntyyn liittyvää aivan uutta sellaista – ja zen tarinoita, on papiston hierarkiajärjestystä, rituaaleja ja loitsuja, filosofiaa, runoja, dadaa, nonsensea, pyhimyksiä ja lopulta kirjoittajan abstrakti haastattelu, jossa keskustelee useampi persoona, jotka kaikki mahtuvat samaan postilokeroon. Myyttinen tausta selittää myös kannen kirjaimen K: kreikkalaisessa panteonissa epäjärjestyksen jumalattaren titteliä kantava Eris jäi kutsumatta eräisiin kriittisiin häihin Olympos vuorella ja tästä suivaantuneena hän loi omenan, johon oli kirjaillut sanan ”kallisti” (kreik. Kauneimmalle). Tästä seurasi erinäistä eripuraa ja muun muassa Troijan sota.

Diskordianismi nykyisenä liikkeenä syntyi parin kalifornialaisnuoren kahvitellessa keilahallissa maailman ongelmia ratkoen, kun aika pysähtyi ja paikalle ilmestyi apina kyselemään kaiken maailman kysymyksiä ja laittamaan nuorten miesten päitä sekaisin. Syvempi meditointi paljasti hulluuden Kaikkeuden taustalla ja nuoret miehet valaistuivat. Eris on valinnut nämä kaksi sanansaattajikseen jälkimoderniin länsimaiseen maailmaan ja kaiken maailman byrokratiaa mukaillen Principia Discordia on muotoiltu täysin käsittämätöntä jargonia sisältäväksi, anarkististen pamflettien muotoon asetelluksi, huonoa englantia ja huonoja vitsejä, hyvää parodiaa ja syvällistä filosofiaa esitteleväksi teokseksi, josta vähemmälläkin krapulalla saa ilon irti useampaankin otteeseen. Pelkkää iloa ja riemua ei ole luvassa ja kirjoittajat toteavat itsekin, että jos Principia on mielestäsi pelkkää hahaa, lienee paras lukea uudestaan – ajatuksen kanssa.

Peter Jackson Gamesin versiossa alkuperäisen osuuden jälkeen seuraa erilaista juuri tätä painosta varten kerättyä diskordianistista aineistoa vitseistä (”Lukihäiriöinen kristitty myi sielunsa Santanalle”) tehtäviin (”Käytä annettuja kirjaimia kirjoittaaksesi Raamattun kolmas testamentti. Saatat joutua käyttämään joitain kirjaimia useampaan otteeseen: ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZ”) ja hymneihin (”Infinity Bottles of Beer on the Wall”) ynnä muihin. Näitä materiaaleja ei löydy principiadiscordia.com -sivustolla julkaistusta versiosta, joten painoksen hankkiminen on essentiaalista, mikäli haluaa päästä leikkelemään aukkoja pyramidin kärkeen vahingoittamatta kirjaa ja tutustumaan Illuminatin organisaatiotaulukkoon. Illuminati on tärkeä osa diskordianistista ajattelua: kaiken takana hääräävä salaliitto on amerikkalaista vastakulttuuriperinnettä, jota ilman ei näinkään esoteerista teosta olisi saattanut koota.⁵

Nyt tämä arvostelu on jo aivan liian laaja ja alaviitteitä on takuulla enemmän kuin varsinaista leipätekstiä, joten sanottakoon, että kokonaisuutena Principia Discordia on yllättävän koherentti ja syvällisen filosofinen⁶ teos. Kuvitus on omituista, jutut vielä omituisempia. Huumori noudattelee hyvin perinteistä kansanperinnelinjaa⁷ ja olisi takuulla nostanut vähintään Jumalan pilkkasyytteet kirjoittajilleen, jos se olisi julkaistu kuusikymmenluvun Suomessa. Olkaamme siis onnellisia, että teos ilmestyi Kaliforniassa, missä jo tuolloin oli totuttu paljon hurjempiinkin juttuihin ja olkaamme tyytyväisiä, että globalisaatio⁸ on tuonut sen myös Suomeen edes näin jälkikäteen. Jos et ole lukenut alaviitteitä, mainittakoon vielä, että kirja on paraikaa käännettävänä suomeksi ja kunhan viimeisetkin termihirviöt on taisteltu ja uudet kielioppisäännöt opeteltu⁹, pääsemme testaamaan nykykirjallisen kulttuurin suvaitsevaisuutta myös julkisemmassa levityksessä.

Sitä odotellessa, suosittelen lukasemaan tämän¹⁰ ja meditoimaan esiinnousevien ajatusten parissa. Tai jos et jaksa Principiaa, niin lue edes allekirjoittaneen gradu diskordianismista¹¹, koska sivistys kannattaa aina. Istuta siemenesi ja levitä sanaa, sillä jokainen ihminen on oman elämänsä paavi.

5/5

Essi Mäkelä, Hän Joka Etsii Äneensä, Pita Kebab, Väitöstutkija, FM, HuKⁱⁱ

^-----

1  Käytän sanaa pyhä tässä yhteydessä täysin häikäilemättömän epäanalyyttisesti ja kehotan kaikkia hetken miettimään keskenänsä, mitä tarkoittavat käsitteellä pyhä, kun se liitetään esineeseen nimeltä kirja. Erityisesti kehotan pohtimaan määritelmän lähteen hegemonisia asetelmia: onko kyseessä ns. valtionkirkon määritelmä? Tai ehkä ns. maailmanuskonnon? Onko tulkinta äärimmäinen tai ainakin todella voimakkaita mielleyhtymiä herättävä? Miksi käytät tätä määritelmää? Onko mikään pyhää? Oletko kenties opiskellut teorioita pyhästä ja mietit, miten pyhä ilmenee parodiauskonnossa? Oletko sinä(kin) diskordianisti, jolle Principia on vain jäänne 1900-luvun puolivälistä ja tulisiko sinunkin ehkä kirjoittaa oma pyhä kirja ja ottaa oma pyhyytesi omaan haltuusi? Toisin sanoen teoksen pyhyys lähinnä korrelloi käsitykseen, että uskonnon perusopit on luettavissa jostain teoksesta, joka ei kuitenkaan välttämättä anna suoria vastauksia kaikkeen, vaan kenties herättää enemmän kysymyksiä, kuin mihin vastaa.

2 Vähemmän varautuneille lienee helpointa aloittaa Principian lukeminen netistä www.principiadiscordia.com.

3 Internetissä julkaistu versio on erilainen, koska kyse on Loompanicsin versiosta, eli aiemmasta painoksesta. Siinä on Robert Anton Wilsonin esipuhe, joka lienee astetta ns. alkuperäisempi sikälimikäli historian siipien havina sytyttää.

4 Koska taloudestamme ei tähän hätään löydy hodarinakkeja, tyydyn keitettyyn munaan ja toivon, että näiden ruokalajien yhteinen seksuaalinen symboliikka riittää tyydyttämään diskordiaanisen ruokarajoitteisen säännöstön vaatimukset.

5 Robert Anton Wilson ja Robert Shea ovat julkaisseet scifi-trilogian Illuminatus!, joka syventää diskordianismin ja Illuminatuksen suhdetta vielä vähän enemmän. Se kannattaa lukea myös, jos Principiasta päästyään on puulla päähän lyöty olo, muttei ole vielä saanut halosta tarpeekseen. Illuminatus! on käännetty suomenkielelle, kuten pian Principia Discordiakin ja molemmissa käännöskukkaset lienevät vähintään yhtä kammottavia, joten kannattaa tutustua molempiin heti, kun Tajunta Media tai muu vastaava pienkustantamo saa suomenkielisen painoksen ulos sisuksistaan. Joka muuten ei tapahdu ihan heti, koska meillä on vielä toistakymmentä sivua kääntämättä ja suuret suunnitelmat esipuheiden, johdantojen, jälkisanojen ja pro- sekä epilogien ja muiden epilaattorien suhteen. Eli muistakaa kanavilla surffaillessanne myös tämä taajuus. Eetteri ei suinkaan ole vielä hiljennyt.

6 Wau, Steve Jackson ei ollut väärässä esipuheessaan. Tai ehkä tämäkin on vain yhden menetetyn sielun viimeinen korahdus ennen kuin se sulautuu suureen diskordianistiseen kaaoksenkaikkeuteen.

7 Kirjasta löytyy mm. pilasähke Jumalalle, mikä hivelee omaa sisäistä folkloristiani.

8 Ja Internet. Erityisesti Internet.

9 Karvat ajeltu ja esseet kirjoiteltu...

10 Tarkoitan Principia Discordiaa,mutta toivon sinun toki lukeneen myös tämän arvion.

11 Jossa on vähintään yhtäpaljon disinformaatiota kuin Principiassakin.

-----

 

i Suomennos on epävirallinen, koska käännöstyöryhmä taistelee edelleen erinäisten diskordianististen kismojen ja katmojen, pentalaattojen ja viispuklujen välimaastossa. Olen tässä arvostelussa käyttänyt epävirallisia käännöksiä termeille, joiden lopullisesta käännösmuotoilusta en ole (yksin) vastuussa, mutta joiden käytöstä tässä ja gradussani otan täyden ja ylpeän vastuun.

ii Kirjoittajan gradu on luettavissa E-thesis palvelussa. Tarkka osoite on http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201206085940