torstai 14. maaliskuuta 2013

Liha tottelee kuria (Miina Supinen, 336s., 2007)

Liha tottelee kuria on Miina Supisen esikoinen. Luin itseasiassa Apatosauruksen maankin tässä taannoin, mutta se meni niin nopeasti, etten ehtinyt kirjottaa arviota siitä. Liha tuli sopivasti vastaan kirjastossa, niin nyt siitä sitten aloitan Supisen arvostelun. Apatosaurus ehkä myöhemmin.

Liha tottelee kuria on melkolailla aristelemattoman räävitön tarina Silolan täydellisen perheen kulisseista. Isä on kapellimestari ja äiti sisustussuunnittelija. Lapset on syötetty hilloleivällä piloille: esikoinen Astra tykkää vähän jännemmistä seksileikeistä, Silmu on lihava ja uppoutuu kuntosalielämään vähän liiankin kanssa. Nuorin, iltatähti-Pelagia, on jo nelivuotiaana varsinainen tapaus silkkieläimineen.

Kirja kertoo todella samastuttavasti nykyaikaisesta kaupunkilaiselämästä. Mukaan tulee häivähdys juorulehtimäistä likaista nautintoa, kun naisten lehdistä tutun "meidän elämä on täydellistä" -imagon takaa paljastuu kaikenlaista limaisen riemastuttavaa. Tällainen pieni sokerihiiri voi myös hyvin ymmärtää ylenmääräisen sokerin syönnin aiheuttamat mielen häiriöt lapsissa.

Kirjan pääjuoni nivoutuu isän ja äidin välisessä suhteessa sattuneen pienen hairahduksen ympärille, mutta lasten elämistä kerrotaan paljon enemmän kuin varsinaisesti kummankaan vanhemman - ja kuvaus onkin tässä paljon mielenkiintoisempaa kuin mikään juoni. Perheen isä lienee ainoa, jonka luurankoja ei koluta kaapin pohjia myöten. Masennuksen syyksikin annetaan tyttären toilailut, joten vähän jää ehkä kaipaamaan isästä enemmänkin. Toisaalta ehkä isät usein ovat vähän surkiksia ja etäisiä naisten elämässä: kirja oli tavallaan äidin ja lasten näkökulmaa (joista enemmistö on naisia), joten sinänsä kuvaus oli uskottava. Ja samalla edes yksi vähemmän äänekäs tapaus piti perhettä edes jollain tapaa kasassa, kun sitten muut saivat rellestää vapaasti.

Vaikka teoksessa käsitellään isoja ja vakaviakin aiheita, kuten steroidit, sadomasokistinen ryhmäseksi ja alkoholismi, on koko tarina pahuksen hauskaa luettavaa. Supinen tuntuu ottavan kaiken irti siitä, miten vaietuista asioista suoraan ja jopa lapsenomaisella rehellisyydellä puhuminen saattaa usein olla huvittavin ja paras tapa niiden käsittelyyn. Mikään älyttomän oivaltava juttu ei ole kyseessä, mutta sitäkin viihdyttävämpi ja raikkaampi esikoinen nykymaailman hömppähupailujen ja mahtipontisen pönötyksen keskellä.

Minuun ainakin osui ja upposi: elämää se vain on, eikä pidä ottaa niin vakavissaan ihan kaikkea.