Katedraali (Satu Taskinen, 2014, 335s.)

Tämä pätkä on kirjoitettu Nuoren voiman liiton kritiikkikurssin tuotoksena. Odottelin palautetta tekstiin, mutten vielä ole sitä saanut ja siksi malttamattomana julkaisen tämän nyt sitten tällaisenaan. Oli kyllä hyvä ja mielenkiintoinen kurssi! Siellä oli muitakin kirjabloggareita ja tuli puhuttua todella paljon suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen kritiikistä. Opin ihan mielettömästi kaikkea. Suosittelen ehdottomasti käymään NVL:n kursseilla. Ehkä siellä kritiikkikurssikin järjestetään vastaisuudessa uudestaan!

Mielen pyhätössä on sokeritoukkia

Satu Taskinen: Katedraali

Satu Taskisen toinen teos, Katedraali, vie lukijan saksalaisen vanhenevan naisen mielenmaisemaan pikkusiskon hautajaispäivänä. Uusi sohva on hyvä, mutta asunnon raivaus vielä kesken. Poika hakee hautajaisiin, missä perhe ja menneisyyden virheet ja epävarmuudet eletään jälleen kerran läpi. Jännitteiltä ei voi välttyä, kuten harvemmin sukujuhlissa.

”Uskaltaisiko käyttää niin isoja sanoja kuin ei mikään maailmanloppu, vaikka toinen on juuri haudattu. Elämä jatkuu silti, syökää nyt kaikki, jos teillä vielä on nälkä ja maistuu, minä kaipaan Kerstiniä, se on totta.”

Teos on vaihtelevin aikatasoin ja hyppelevin ajatuksenjuoksuin kirjoitettuja mietteitä elämästä, joka on jouduttu uhraamaan muiden hoitamiseen ja hoivaamiseen. Oma elämä on vain silta menneiden ja uusien sukupolvien välillä, eikä ihminen oikein tiedä, mitä tehdä sillä ajalla, mikä vielä on jäljellä. Kerronta on varmaa ja leikittelee myös minäkertojan epärehellisyydellä: kaikki ei ehkä olekaan ihan niin kuin lukijalle alkuun annetaan ymmärtää. Pikkuhiljaa kertoja myöntää vähän lisää itsestään, menneisyydestään ja nykyisyydestään. Rakentuu kuva naisesta, joka elää yksin kertyneiden tavaroiden keskellä ja kulkee samoja polkuja niin mielensä sisällä kuin kotonaankin. Asuntoon noustaan kuin kirkkoon portaita. Sisällä ei kuitenkaan avaudu katedraalin jylhä avoimuus vaan ainoastaankulkemisesta kuluneet tutut polut huoneiden välillä. Voiko ihminen kuitenkaan kulkea samoja reittejä ja ajatella samoja ajatuksia elämänsä loppuun asti? Sitä tämä teos tuntuu testaavan minäkertojan äänellä: ”Voiko ihmistä rakastaa? Saako? Siitä tässä on kysymys.”

Hiukan liiankin persoonattoman ja taiteellisen prologin jälkeen kertojan ääni tosiaan siirtyy juuri siskonsa menettäneen Tean pään sisään. Kerronta sujuu hyvin ja vaikka päähenkilö välillä rasittaakin, hänen huolensa ovat tuttuja. Ihminen on usein yksin joukkojen keskelläkin ja kaupungissa voi olla vaikea saada yhteyttä kehenkään. Mitä pidempään on sosiaalisista piireistä ulkona, sitä oudommilta ne tuntuvat. Jopa omat sukulaiset. Normien ja tabujen, elämän ja kuoleman, onnen ja masennuksen välisiä rajoja tutkaillaan samalla, kun käsitellään nyky-yhteiskunnan ongelmia yksinäisyydestä työttömyyteen ja muista huolehtimisen puutteesta skandaalinkaipuuseen.

Katedraalia ei voi lukea ainakaan paetakseen maailmaa. ”[...] nykyään on selvinnyt, että kaikki on informaatiota. Olen lukenut sellaista, kuullut. Mitä se tarkoittaa? Kuoleman ylittämistä?”
Se ennemminkin luo katarttisen tilan toisen ihmisen ajatusten käsittelyn kautta, vaikka välillä lukijana ei voinut ollut varma, oliko tuttujen asioiden käsittely jonkun toisen suulla sitten kuitenkaan kovin hyödyllistä, kun tarinaa ei tuoda niinkään päätökseen kuin deus ex macchina -ratkaisuun, joka lopettaa kaiken jahkailun kerralla. Sama jahkailu liittyy kirjan nimikkoteemaan: katedraali on myös konkreettinen paikka, mutta siihen tutustutaan vain etäältä, pääasiassa rakennushistorian kautta, eikä ihan uskalleta katsoa itse rakennusta. Hiljentymisen sijaan katedraaliin mennään kuhisevien joukkojen keskelle ja korkea katto pyörryttää. Rakennus kuvaa mielen monia lasi-ikkunoita, jotka katsovat taivaalle, jota kohti korkealla tornilla pyritään, vaikka se kerta toisensa jälkeen tuhoutuu. Kun torni on valmis, ei ylös asti oikein uskalla mennä. Sitten kun lopulta pääsee kirkkoon sisälle, sen tekee vain miellyttääkseen sairasta äitiä ja antiklimaattinen kirkkomatka päättyy liian makeisiin vohveleihin äidin käsilaukusta.

Lopun ulkopuolinen ratkaisu onkin vähän kuin nuo ylimakeat vohvelit ja katedraalivierailu: siltä odotti paljon enemmän kuin lopulta sai. ”Siitä, että ihminen tekee parhaansa, seuraa väistämättä maailmanloppu. Ah tätä pettymystä.[...] Ihminen ei lopeta tuhoamistaan kuolleenakaan.” Käteen jäi lähinnä melko sujuva lukukokemus, mutta kovin kummoisia ajatuksia teoksesta ei varsinaisesti herännyt. Taskinen selkeästi osaa kirjoittaa ja rakentaa tarinaa, mutta päivän aikana käyty päänsisäinen monologi on haastava juuri siitä syystä, että sen tulisi tarjoilla jotain muutakin kuin ne ensimmäiseksi mieleentulevat ajatukset, jotta lukia saattaisi tuntea kokeneensa jotain suurempaa.

Mediahuora (Venla Hiidensalo, 411s., 2012)

Cult24:ssä julkaistua:

KIRJA-ARVIO. Venla Hiidensalon Mediahuora kertoo nimensä mukaisesti medialle itseään myyvän vapaan toimittajan tuskallisesta arjesta. Hiidensalolla itsellään on kokemusta vapaasta toimittajuudesta. Hänelle ovat takuulla tuttuja kirjoittajia kyykyttävät sopimukset sekä kohu-uutisten perään usuttavat päätoimittajat.

Mustan huumorin sävyttämä inhorealistinen kuvaus yksinhuoltajaäiti Maria Vartiaisen taistelusta uhrattujen aatteiden ja netistä ostettujen vaatteiden täyteisessä hullunmyllyssä saa itse kunkin kirjoittamista joskus kokeilleen verenpaineen kohoamaan.

Maria Vartiainen tekee juttuja taiteilijoista ja tavallisista ihmisistä. Hän joutuu kuitenkin aina toteamaan, että lehden toimitus muokkaa artikkeleita häikäilemättömästi lehtitalon agendaan sopiviksi tyhjänpäiväisiksi kohujuoruiksi. Marian pakotettu työnarkomania vie hänet hermoromahduksen partaalle ja etäännyttää äidin teini-ikäisestä pojastaan, joka myös katoaa.

Mediahuora onnistuu raadollistamaan mediamaailman hyvin uskottavasti kaikkine ylilyönteineenkin. Melkoisen pitkä teos alkaa kuitenkin pidemmän päälle tuntua toisteiselta ja raskaalta luettavalta. Facebook-päivitykset lukujen alussa ovat hauska idea, mutta toistuessaan niiden viehätys laimenee.

Loppua kohden yhä useammin tuntuu, että sama vääristeltyjen lehtijuttujen kaava toistuu luku luvulta. Ylenmääräinen symboliikka ei tarjoa paljoakaan uutta enää parin sadan sivun jälkeen. Loppuratkaisu ei sentään sorru kliseisiin, vaan tarjoaa mielenkiintoisen ja raikkaan vivahteen uutta absurdiutta siinä missä muu tarina on jo kuluttanut symboliikkansa puhki.

Kaiken kaikkiaan Mediahuora on oiva kuva siitä, minkälaista höykytystä vapaa kirjoittaja saattaa nykymaailmassa joutua kokemaan. Kirja on kohauttanut mediamaailmaa ymmärrettävistä syistä, mutta fiktiivisenä teoksena sen viestiin voi samastua, vaikkei mediamaailmaa sen kummemmin seuraisikaan. Teos on teknisesti kunnioitettava paketti esikoisromaaniksi, vaikka tarinaan ei aina kyennyt täysin uppoutumaan kerronnallisen raskauden vuoksi.

Arvio: 3/5

Essi Mäkelä

Venla Hiidensalo: Mediahuora (Otava), 411 sivua.

----



Oli tosiaan melkosen ahdistavaa välillä lukea tätä, kun tunnisti siitä kaikesta stressistä itsensä ja omat kirjotushärdellit - vaikken vielä mitään rahaa mistään saa tmv. Muutenkin ahdistaa työnhaku ja muu, niin tätä oli sitten "todella mukava" lukea siinä sivussa, vaikka olihan tässäkin siis hauskoja käsittämättömyyksiä ja loistavia oivalluksia ynnä muuta. Mutta silti. Todella hidaslukuinen juttu, eikä todellakaan napannut lukijaansa mukaan, vaikka ehkä teknisesti olikin suht malliesimerkki. Hiidensalo on käynyt myös Kriittisen korkeakoulun, eli henkilökohtaisesti jäin miettimään, kenen opettajan kanssa hänellä on eniten ollut kanssakäymistä jne, vaikka joitain veikkauksia saattaisin pystyä jo tekemäänkin ;)

Oli siis hyvä ja luettava kirja. Varmasti paljon parempi, jos ei ole ns. omaa lehmää ojassa, niinkun meikäläisellä. Pahoittelen siis taas tällaisesta omalehmä-arviosta :P