Karkkinarkkipropagandaa välipalapussissa (Karkkari, Juhana Lumme, 104s.)

 

 

 

Karkkariksi itsekin tunnustautuvana tartuin teokseen ristiriitaisin tuntein. Olen pitkään syönyt karkkia enemmän tai vähemmän liikaa. Hampaani ovat pysyneet suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta aina välillä repsahdan. Itsehillintä tuntuu löytyvän hammassäryn kautta. Jos syö muuten hyvää ruokaa, voi pysyä pitkäänkin erossa karkkipusseista, mutta väsyneenä ja erityisesti talviväsyneenä käsi tarttuu helpommin pussiin jos toiseenkin. Ajoittain asia tuntuu karkaavan käsistäkin jopa. Siksi tavallaan hauska juttu (karkit) ja tavallaan ikävä juttu (riippuvuus) yhdistettynä uteloittivat lukemaan tätä kirjaa. 

Tästä samaistumisesta huolimatta epäilin asetelmaa, jossa karkit ovat päihteitä ja laittomia siinä missä suklaa, jäätelö, kahvi, tupakka ja kuningas alkoholikin. Lähinnä mietin, että voiko tässä olla mitään kummempaa kuin huumeiden vastaista propagandaa, missä karkit ovat huumeita sen sijaan, että puhuttaisiin heroiineista ja kannabispiikeistä ynnä muista. Joskus taannoin kuulin Ranskassa laittomien uhkapelipiirien käyttävän karamelleja koodisanana rahapanoksille. Olisiko tässäkin vain vaihdettu karkit huumeiden tilalle ja perinteiseen tapaan kuvattaisiin kalteva pinta ja porttiteoria? No, päätin kaikesta huolimatta antaa kirjalle mahdollisuuden.

Alkuun oli ihan mielenkiintoista leikkiä ajatuksella maailmasta – osittan dystooppisesta, osittain utopistisesta – missä lapset syövät pähkinöitä ja hedelmiä sokerin ja karkin sijaan. Ensimmäistä karkkia maistetaan bileissä salaa ja siitä jää paha maku suuhun, mutta jos haluaa olla cool ja kapinallinen, on parempi totutella karamelleihin. Tästä alkaa syöksykierre, joka johtaa limonaatiin, jäätelöön, suklaaseen jne. Huumeita ovat tosiaan nautintoaineet, jotka meidän todellisuudessamme ovat täysin laillisia, vaikka teoksessa hyvinkin rehellisesti kuvatut haittavaikutukset ovat kaikkien tiedossa. Harvempi kuvittelee karamellien olevan millään tavalla terveellisiä tai tarpeellisia ja vaikka positiivisiakin tutkimustuloksia kahvista julkaistaan tasaiseen tahtiin, on kahviriippuvuus yksi sosiaalisesti hyväksytyimmistä riippuvuuksista. 

”Niille kofeinisteille, jotka vaativat, että kahvin tulisi olla laillista, minä sanon, että silloin kahvia pitäisi saada mistä tahansa ja milloin tahansa, joka kaupasta, kioskista, huoltoasemalta ja automaatista ympäri buorokauden, ja työpaikoilla pitäisi olla parin tunnin välein kahvitauot, sillä muutoin kahvinjuojat alkaisivat hyppiä seinille.”

Moraalinen opetustarina kuvaa meille jokapäiväisten herkkujen nurjat puolet hyvin uskottavasti ja erityisesti samastuin karkkiöverin tunteeseen: kun on ensin mättänyt naamaansa erilaisia karkkeja niin monta kuin kerralla saa tungettua ja kunnes pussi on tyhjä, on morkkis jäätävä ja olo aivan perseestä. Siis jos lopettaa syömisen. Mutta joskushan se on pakko lopettaa ja kohdata karkkikrapula. Toisaalta teos ei ole myöskään pelkkää nautintoaineettomuuden ylistystä vaan tällaisen sokerista lähtien kaiken herkun kriminalisoiva yhteiskunta näyttäytyy samalla aivan yhtä julmalta kuin tällä hetkellä laittomien huumeiden suhteen. Jos on jäänyt koukkuun ja satuttaa itsensä, joutuu vaikeuksiin tai muuten vaan haluaa huumeesta eroon, ei paljastumisen pelossa uskalleta hakeutua apuun ja syöksykierre on valmis. Kirja ottaa kantaa oman aikamme huumepolitiikkaan, vaikka kyseenalaistaa ihmisen äärimmäisen nautinnonhaluisen luonteen ja kuvaa hyvin sitä vastenmielisyyttä, mitä parhaimmillaan voi inhimillisyyttään kohtaan tuntea.

"Suomen kansalainen, joka ostaa ulkomailla nautintoaineiden käyttöön ja valmistukseen soveltuvia välineitä, syyllistyy aina nautintoainerikokseen, vaikka välineet olisivatkin kohdemaassa laillisia."

Teoksessa on tosiaan ihan hyviä pointteja, kieli on hyvää ja tarina noudattelee huumeriippuvaisen elämästä kertovien tarinoiden tyyliä. Loppua kohden toivoin tähän hauskaan ideaan jotain yllättävää käännettä, mutta vaikka päätös sisälsikin omanlaisensa koukun, oli se kuitenkin hyvin tuttu huumeiden vastaisesta propagandasta, mikä vähän ärsytti minua. Loppua kohden pahenevat riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt, kuten huoraus, raiskaus ja murhat tekevät teoksesta raskaamman kuin kansikuva antaisi ymmärtää, mutta se jää silti huumekoulutuskirjasen tasolle ja hassun hauskaksi ideaksi, joka on toteutettu ”ihan mukavasti”. Olen hiukan hämmentynyt kirjan kohdeyleisön suhteen, sillä meno yltyy aika rajuksi matkan varrella, vaikka tavallaan onkin hyvin nuorten kirjamainen. Toisaalta teinit tuskin jaksaisivat kuunnella samanlaista paasausta herkuttelustaan kuin todennäköisesti muutenkin kuulevat, joten tulkitsen tämän silti olevan aikuisemmalle yleisölle suunnattu.

”[H]ampaista on huoralle vain haittaa.”

Naisena jäin miettimään Juhana-nimisen miesoletetun kirjoitusta nuoresta naisesta, joka ajautuu diilerin kanssa suhteeseen ja sitä kautta huonoille teille, päätyy huoraamaan, raiskatuksi, raskaaksi ja kärsii marttyyrikuoleman. Sukupuoliroolit olivat Mujen ja muiden hahmojen suhteen hyvin perinteiset: mies elattaa naisensa ja nainen on ainakin opiskelevinaan pidemmälle. Miehet tappelevat, tappavat ja raiskaavat, naiset vetävät mieheltä saatuja huumeita ja ovat uskollisia, kunnes uusi huumausaine vie mennessään. Pieni lipsahdus siveysroolista johtaa joukkoraiskaukseen ja raskauden myötä parannutaan – ainakin, kunnes lipsahdetaan taas. Synnin palkka kaikille on kuolema, mutta naisen kuolemaa ennen voidaan mässäillä alistetun roolilla ja lapsikorteilla. Olisiko mies voinut vaihteeksi ”elattaa naisensa” vaikka huoraamalla? Olisiko perinteisten roolien kyseenalaistaminen ollut liian suuri twisti sadan sivun juttuun karkeista huumeina? Käytetyiden aineiden sivuvaikutukset ovat lukijoilleen todennäköisesti hyvinkin tuttuja, eli morkkiksiin samaistumisen lisäksi ihan hirveän hauskoja tai uusia ajatuksia ei teoksesta herää. Huumepropaganda toki usein tukee parhaiten huumeettomien identiteettiä, minkä vuoksi tietynlaisen kertomuskulttuurin ylläpitäminen on ymmärrettävää, mutta nyt mielenkiintoisimmaksi kuvaukseksi jää kahvin monenlaiset keittotavat ja muu vähän puuroutuu perinteisen huumetarinakulttuurin kanssa. Tällä asetelmalla kovin monipuolista ja pitkää teosta olisi aikaan saatukaan, joten lyhyt muoto on monella tapaa hyvin perusteltu. Toisaalta tekstiä voi lukea ironisesti ja tulkita kaiken kliseyden näpäytyksenä nimenomaan tämänkaltaiselle propagandalle, jolloin kirjanen olisi toki voinut mässäillä parodialla vielä alleviivatummin.

"Teksti on tässä kohtaa osin tuhoutunut."

Kritiikistäni huolimatta nautin teoksesta huomattavasti enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Tämä oli todella mukava pieni välipala raskaamman kirjallisuuden parissa, eikä se pituudellaan, kansikuvallaan tai muulla temaattisella sisällöllään edes yrittänyt olla mitään sen enempää. Pelkän huumetarinoinnin sijaan kirjan idea karkeista huumeina oli tosiaan hyvä idea ja se kannettiin loppuun asti hyvällä maulla ja tyylillä, vaikkei mihinkään briljeeraukseen yllettykään. Koska nautintoaineet ovat meidän maailmassamme täysin laillisia ja käyttö kunkin oman harkinnan ja riippuvuuden asteen perusteella arvioitavissa, pystyi lukija samaistumaan päähenkilön kertomukseen todennäköisemmin kuin jos tämä olisi polttanut tupakkaa, sitten pilveä ja crackia ja päätynyt lopulta piikittämään heroiinia. Tällainen asetelma saattaa myös avata lukijan silmät todellisten huumeriippuvaisen ahdingolle ja luomaan samaistumisen tunnetta riippuvuuteen, joka ei aineiden tasolla ehkä ole tuttu, mutta inhimillisen kokemuksen kautta kyllä.

Jos kaipaat hyvin kirjoitettua kirjallista välipalaa tai haluat näpäyttää jotakuta tuttavaasi liiasta kahvin juonnista, tämä kirja voi hyvinkin olla se, mitä etsit.

Teemestarin kirja (Emmi Itäranta, 256s., 2012)

Sain taas arvion kirjoiteltua cult24:ään:

KIRJA-ARVIO. Emmi Itärannan esikoisromaani, Teemestarin kirja, voitti Teos-kustantamon suuren fantasia- ja scifikirjoituskilpailun vuonna 2011. Teemestarin kirja kertoo karua tarinaa tulevaisuuden maailmasta, jossa vesi on lopussa. Teemestarin tytär taistelee perinteitä vastaan ja niitä ylläpitäen. Mieleen tulee väkisinkin Orwell ja vuosi 1984 – muttei liikaa. Tunnelma Teemestarin kirjassa on aivan omaa luokkaansa ja niin intensiivinen, että vesipoliisin pelko tuli jopa allekirjoittaneen uniin.

Noria saa teemestarin koulutusta isältään ja joutuu kestitsemään yhteiskunnan virkaatekeviä vettä tuhlailevalla teeseremonialla. Pian vesipoliisi kiinnostuu Norian perheestä ja hajottaa idyllisen perhe-elämän tuomalla tuntemattoman uhan teemestarin talon ja koko kylän ylle. Menneisyys, jossa maailma ei vielä ollut kuivunut karrelle, on jäänyt hämärän peittoon ja vain maatumaton muovinen roina on muistona toisesta ajasta. Ajasta, jota me elämme juuri nyt. Noria löytää ystävänsä kanssa vinkkejä menneisyydestä ja ryhtyy kaivamaan historian hämäriä samalla, kun kyläläiset ympärillä joutuvat taistelemaan viimeisistäkin vesipisaroistaan. Noria haluaa tehdä ahdistavalle tilanteelle jotain, muttei jättää teemestarin virkaa, johon hänen isänsä on hänet kasvattanut ja kouluttanut.


Teemestarin kirja on uhkaavan hidastempoinen ja vääjäämätön tarina kohti tuhoa kulkevasta maailmasta ja umpikujaan joutuneesta nuoresta naisesta. Silmukka kiristyy päähenkilön kaulan ympärillä koko tarinan ajan ja nykäisee, kun sitä vähiten toivoo ja eniten pelkää. Vaikka teoksessa ei kovin paljoa tapahdu, on maalailevaa kerrontaa kiehtovaa seurata. Teos ei mässäile katastrofin jälkeisellä moraalisaarnalla vaan tarkastelee uteliaasti sitä maailmaa, missä me nyt elämme silmin, jotka eivät ole koskaan aiemmin nähneet CD-soitinta tai oikeaa lunta. Tarinan maailma on omituinen sekoitus suomalaista ja japanilaista perinnettä, mikä luo kylliksi eksotiikkaa, jotta lukijalle tuttujen asioiden tarkastelu ei mene itsestäänselvyyksien selittelyksi.
Kyseessä on kaiken kaikkiaan lupaava esikoisromaani. Vaikka kerronta on välillä liiankin hidasta ja päähenkilö turhankin päälle kohtalonsa orja, on kertomuksen loppu kyllin kutkuttavan yllättävä ja koskettava. Teemestarin kirjan dystopia jää painamaan mieleen, eikä suihkussa käyminen tunnu enää samalta.

Arvio: 4/5

Essi Mäkelä / Cult24

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos), 256 sivua.

----

Tähänkään ei paljoa ole enempää sanomista. Kirja oli oivallinen, joskin tosiaan päähenkilö oli välillä liiankin dramaattinen ja kohtalotietoinen/-uskoinen, mutta se lienee myös genren yleinen tyyli. Vähän jäin myös miettimään sitä, miten Noria yrittää ottaa kohtalon omaan haltuunsa, mutta lopulta yhteiskunnan valtaapitävät tuhoaa kaikki suunnitelmat. Sinänsä aika hälyyttävää/mielenkiintoista, jos yleisestikin alkaa olla vallalla käsitys, että mitään ei oikeastaan voi tehdä ns. itse, koska systeemi tulee ja tuhoaa elämän joka tapauksessa. Tietty lopussa oli myös toivon pilke mahdollisuuksista parempaan tulevaisuuteen, mutta yksilön hyvät vaikuttamismahdollisuudet ei todellakaan olleet tämän kirjan kantavana teemana. Ennemminkin, että ihmisten pitäisi tehdä asioita yhdessä, eikä alistua jonkun valtaapitävän tahon alistukseen. Tehdä yhdessä ja jatkaa, vaikka yksi taistelija välissä kaatuisikin...

Kaikki romanttinen menneisyydellä mässäily siis päättyi kyynisyyden huipentumaan, joka käännettiin lopuksi vielä toivoksi. Jännittävä yhdistelmä sinänsä.

Ja mitä siihen suihkussa käymiseen tulee, niin näin tosiaan unta, että vesi oli muilta lopussa ja meillä oltiin salaa suihkussa. Sinne sitten hyökkäsi joku mies vettä itselleen vaatimaan ja se halusi myös mut ryöstää mukaansa (olin ainoa nainen siellä suihkussa). Jonkun aikaa on sitten suihkutellessa tullut pohdituksi sitä, minkälainen maailma olisi, jos sitä vettä ei näin helpolla tulisi hanasta niin paljon, kun jaksaa valuttaa...

Oraakkelin kirja (Philip K. Dick, 1962, 308s.)

Tästä kirjasta en voi kyllä muuta sanoa, kuin että olipa kaamea. Osin se oli suomennoksenkin vika (syyttäkäämme Matti Rosvallia), mutta tässä oli sellaisia juonenkäänteitä ja järkeilyjä ja ajatuksia ja tekoja, jotka sai lähinnä pyörittelemään silmiään ja valittamaan ääneen. Tekstin uskottavuus ja auktoriteetti meni jo siinä, miten kertoja huojuu: välillä minä-muotoon vaihdetaan täysin yllättäen, eikä aina voinut olla varma, onko kyse edes tarkoituksellisesta tempusta tai ajattelun kuvaamisesta vai pelkästä vahingosta. Noin puoleenväliin tätä pystyi lukemaan melko vauhdikkaastikin, mutta loppuun päin silmien pyörittely ja turhautunut "tää on vaan täyttä paskaa" -tunne hidasti muuten suhteellisen nopealukuista etenemistä. En olisi lukenut loppuun, jos kyseessä ei olisi ollut lukupiiriteos.

Kirjan tarinassa on siis kyse maailmasta, jossa natsit ja japanilaiset ovat voittaneet toisen maailmansodan ja jakaneet maailman keskenään - ja osin myös avaruuden (mikä sekin vaikutti täysin turhalta sivujuonteelta, jos ei ajatella natsien kuun pimeän puolen puuhien huumoriarvoa myöhemmissä tieteisjutuissa, kuten Iron Sky, http://www.ironsky.net/). Oraakkeli, eli I Chingin kirja on ahkerassa käytössä, kun kaikki päähenkilöt ennustavat, mitä kannattaa tehdä ja mitä tuleman pitää. Tarinassa on keskiössä myös toinen kirja, joka kertoo maailmasta sellaisena kuin se olisi voinut olla, jos Saksa ja Japani olisivat hävinneet sodan. Kirja on kielletty saksalaisilla alueilla - joten sitä tietysti luetaan ahkerasti. Siitä käydään keskustelua ja annetaan jopa näytteitä sen sisällöstä. En ole vakuuttunut - edes siitä.

Tästä olisi saattanut ehkä saada edes hiukan enemmän irti, jos olisi perehtynyt I Chingiin, mutta tuskin sekään olisi paljoa auttanut. Kun yksi päähenkilöistä täysin yllättäen vain "tajuaa", miten asiat ovat ilman, että siitä edes on pahemmin vihjailtu aiemmin, menee tarinalta viimeinenkin uskottavuus. Korusepiksi ryhtyvien miesten puuhista oppii ehkä yrityksen perustamiseen liittyvistä kommervenkeistä, mutta muuten sekin juonne jää lähinnä turhaksi höpinäksi siitä, miten koruja yritetään myydä ja miten niissä on japanilaisten mielestä tao ja ne ovat arvokkaita muun muassa juuri siksi, etteivät ne ole arvokkaita.

Tarinassa heitellään kummallisia pohdintoja elämästä ja maailmasta ja ties mistä, mutta ne eivät jaksa kiinnostaa, koska niiden ympärille koottu kerrontakaan ei vedä kylliksi, että lukijana jaksaisin kiinnostua tarinan hahmojen ajatuksista. Varsinkin, kun ajatukset ovat useaan otteeseen täysin irrallisia tapahtumista, joihin ne näennäisesti liitetään. Kaikki ylitulkitsevat aivan kaikkea ja lopun ilmeisesti kirjoituksen metatasoja ylittämään pyrkiväksi yllätysratkaisuksi tarkoitettu oivalluskin jää vain sinänsä mielenkiintoiseksi ideaksi, jonka toteutus ei enää edes pissi, vaan potee sappikivistä ja munuaisten vajaatoiminnasta ja tekee kuolemaa - eikä edes kovin hitaasti.

Kuten sanottu tarinaa oli kuitenkin melko helppo ja nopea lukea. Kerronta oli hallussa hän-minä -huojahduksia lukuunottamatta ja hahmotkin olisivat voineet olla jossain määrin uskottavia ja mielenkiintoisia, jos he eivät olisi toimineet ja ajatelleet ajoittain täysin turhia. Välillä kirjan tunnelmasta tuli mieleen tietyllä tapaa Illuminatus! -trilogian (Robert Anton Wilson & Robert Shea) vainoharhainen salaliittoteoriointi, mutta niin ohimennen ja hienovaraisesti, että siitä enempää puhuminen lähinnä raiskaisi Illuminatusta...

Sanoisinko, että idea oli sen verran mielenkiintoinen, että pelkkänä ideana se houkuttaa ihmisiä takuulla lukemaan tätä, mutta tarina itsessään oli niin typerä ja korni, etten todellakaan voi suositella tämän lukemista. Ehkä ainakin sitten englanniksi, jos on ihan pakko, mutta itselleni tuli sellainen olo, että tämä oli enemmän ajan hukkaa kuin edes hyvä näyte siitä, miten ei pidä kirjoittaa. Toisaalta tämä on jo aika vanha kirja - varsinkin tieteiskirjaksi  - ja ehkä se kantoi jonkin syvällisen sanoman piilotettuna kaikkeen siihen I Ching -pölinään, jota minä en tajunnut, mutta sen paras kohta oli loppu. Se, kun huonoa kirjaa ei enää tarvinnut lukea eteenpäin.

Essin lukijaprofiili

Koska tietokirjoista ja tutkimuksista saa jatkuvasti kirjoitella esseitä sun muita opinnäytteitä, loin blogin kertoakseni fiktiivisistä kirjoista, joita luen minkä opiskelulta kerkiän.

Ihmisillä on monenlaisia lukumakuja, joten lienee parasta hiukan kuvailla omaa ihanne- ja inhokkilukemistoani, jotta tämän lukija saattaa päätellä, kannattaako blogin lukemista jatkaa.

Tähän mennessä suosikkejani ovat olleet muiden muassa Laurence Sternen Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet. Tristram Shandy kosketti postmodernia sydäntäni, joka on viehtynyt myös sellaisiin neronleimauksiin, kuten Principia Discordia ja Robert Anton Wilsonin & Robert Shean Illuminatus! -trilogia. PD ja Illuminatus kuvaavat monella tapaa myös omaa uskonnollisfilosofista ajatusmaailmaani. Ns. erikoiseen postmoderniin kuulunee myös Terry Pratchettin hurtti huumori. Pratchettilta lemppareitani ovat ainakin Totuuden torvi (Truth) ja Pienet jumalat (Small Gods). Totta puhuakseni Pratchettin kaikki kirjat ovat sen verran loistavia, että suosikin valitseminen tuntuu todella hankalalta. Sen voin sanoa, että Carpet People ja "nuoremmille" suunnatut ontut eivät riemastuttaneet minua aivan yhtä paljoa kuin muut.

Mitä ns. vähemmän leimallisesti "outoihin" suosikkeihini tulee, viehdyin kovin Thomas Kingin Truth & Bright Waterista, jonka satuin lukemaan pyrkiessäni uskontotiedettä opiskelemaan. Tästä intiaanin kirjoittamasta reservaateista ja intiaanimytologiasta kertovasta kirjasta oli analyysi Riku Hämäläisen Amerikan intiaanien uskonnot -kirjassa (joka oli muutenkin mielenkiintoinen, mutta menemättä sen enempää tietokirjallisuuteen...)., joka oli yksi pääsykoekirjoista. Jonathan Safran Foerin Extremely Loud and Incredibly Close oli myös loistava visuaalisessa kekseliäisyydessään. Everything Illuminatesista olen nähnyt filmatisoinnin, mutta haluaisin vielä lukea itse kirjankin joskus...

Vaikka kieltäydyn profiloitumasta fantasiakirjallisuuden lukijaksi, kuuluu mieleenpainuneimpiin kirjoihini myös Terry Goodkindin Sword of Truth sekä J. V. Jonesin Sword of Shadows -fantasiasarjat. Olen koettanut lukea esim. Hickmania & Weisia, Robin Hobbia ja Paolinin teoksia, mutta olen joutunut luovuttamaan, koska kärsimys ja myötähäpeä ovat vieneet minusta voiton. Muuten harvemmin jätän kirjoja kesken, mutta nämä ovat olleet yksinkertaisesti surkeaa kieltä, tylsää kerrontaa tai muuten vaan karmivia suomennoksia. Tästä johtuu kielteinen asenteeni yleistä fantasiakirjallisuutta kohtaan.

Koska kokemukseni suomennoksista on tosiaan melko kammottava (Jean-Cristophe Rufinin Globalia oli joko aivan kamala kirja tai erityisen riipivä käännös: todennäköisesti hiukan molempia), luen mielelläni kirjoja englanniksi. Esimerkiksi lempisarjojani Goodkindilta tai Jonesilta ei edes ole käännetty suomeksi. Joskus on elämäni kuitenkin niin hektistä, että suomenkielen ontuvasta esityksestä huolimatta on nopeampi ja kepeämpi lukea suomennos - puhumattakaan saatavuuden helppoudesta - joten olen siedättänyt itseäni pikkuhiljaa. Esimerkkinä mainittakoon Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma, jossa I. H. Orraksen käännös raiskasi niin runonpätkät kuin osittain muunkin kerronnan - ei tosin niin pahasti, ettenkö olisi dystopioihin viehtyneenä muuten nauttinut lukemastani. Suhtaudun suomennoksiin siis pääosin huonoina kielennäytteinä ja koetan nähdä ontuvien kohtien läpi alkuperäisen teoksen nerokkuuden. Usein olenkin epävarma, onko kyseessä suomennoksen vika vai alkuperäisen moka, mutta olen tyytynyt päättelemään sen kirjan huonouden määrästä: mitä kamalampaa luettavaa suomennos on, sitä todennäköisemmin myös alkuperäinen kirjoitus ontuu.

Profiloidakseni vielä itseni lukijana voin kertoa sen verran, että olen pian 25 vuotta täyttävä uskontotieteen maisterivaiheen opiskelija Helsingin yliopistolla (humanistisen tiedekunnan puolella). Vedän Pakanaverkko ry:n paikallisen pakanaporukan lukupiiriä, jossa luetaan ainakin jossain määrin pakanuuteen liittyvää tieto- ja fiktiivistä kirjallisuutta. Olen elämänkatsomukseltani pita kebab ja tästä todennäköisesti johtuu myös tekeillä olevan graduni aihe: diskordianismin suhteutuminen uuteen uskonnollisuuteen. Sivuaineinani ovat yliopistourani aikana olleet niin folkloristiikka, musiikkitiede, yleinen kirjallisuustiede kuin kotimainen kirjallisuuskin. Kirjallisuuden opintojen ansiosta olen löytänytkin joitain klassikkoteoksia, joista olen tosissani nauttinut - ja toisia, jotka ovat saaneet minut repimään otsani ruvelle koettaessani tenttiä varten niitä kahlata läpi. Kirjoihin tutustun myös Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla, jonka ansiosta olen oppinut muun muassa arvostamaan myös runoutta (kuten esim. Ginsbergin Howl, Kalevi Seilosen Olento ja se tai Tuomas Timosen Kasvatusohjeita 1 ja 2).

Eiköhän tämä nyt toistaiseksi riitä. Todennäköisesti unohdin kaikki todelliset lempi- ja inhokkikirjani, mutta nämä tulivat nyt mieleen. Yleisesti ottaen postmoderni, symbolismi ja dystooppinen kirjallisuus kiehtovat minua ja itsekin syyllistyn sellaisen kirjoittamiseen. Toistaiseksi minun nimissäni on julkaistu vain lasten -(maa)tietokirjoja, mutta tekeillä on myös fiktiivisiä romaanintynkiä, joiden toivon vielä ylittävän julkaisukynnyksen. Enemmän tai vähemmän tylsiä novelli- ja runoyritelmiäni (pidän itseäni enemmän pitkän proosan kirjoittajana) voi lukea toisesta blogistani nimeltä Hyvänmielen tyhjennystarinoita.