Säde (Miina Supinen, 328s.)

 Alla Aavetaajuudessa julkaistu kirja-arvio. http://aavetaajuus.fi/blog/sade/

Säde on kuolleen brittiarkeologin kertomus suomalaisesta nuoresta naisesta, joka vei hänen sydämensä Kreikassa ja vetää kirjan koko kertomuksen ajan lastaan pulkassa suomalaisessa tuiskussa. Kertomuksen rakenne on kuin kirjan kansi: otteita sieltä täältä Säteen ja kertoja-Vicin elämästä. He tapasivat arkeologian opiskelun merkeissä Kreikassa ja päätyivät jälleen yhteen Helsingissä epävirallisilla arkeologisilla kaivauksilla metsäuskoisen Kahdeksaisen kultin lähimetsässä. Kahdeksaisen kulttia johtaa tulinen suomalaiskreikkalainen Voula, joka karismallaan vetää puoleensa monenlaista vaihtoehtohenkisyydestä kiinnostunutta ihmistä – ja pitää olemuksellaan viranomaiset poissa paikalta.

Poukkoilevat kertomuksenpätkät kuvaavat monenlaista uskonnollista etsintää. Uskovaiset ja ateistit eivät ymmärrä toisiaan, vaikka Säde, joka kuuluu jälkimmäisiin, koettaa kovasti opetella uskomaan, jotta elämä olisi jotenkin helpompaa. Kirjassa nostetaankin hyvin esiin erilaisten ihmisten eri tavat kommunikoida. Ateistit vaikuttavat lähinnä jääräpäisiltä jankkaajilta, mutta uskovaisten henkilökohtaisiin kokemuksiin on mahdoton päästä käsiksi jos ateistisen jankutuksen on perinyt vanhemmiltaan. Aivopesua on monenlaista ja silti nämä maailmat erkanevat toisistaan, kuin erinapaiset magneetit.



Vaikka tarinaa kertoo siis ilmeisesti kuollut mies, ei tarinassa paljoa maagista ole havaittavissa. Eläessään tämä lähinnä ryyppäsi ja metsästi naisia. Rakkaus ja himo, usko ja aivopesu kulkevat toisiinsa kääriytyneinä vyyhteinä, joiden syövereissä suunnistamista tuntuu elämä olevan itse kullakin. Jotkut ihmiset vaikuttavat mahtavilta kuin jumalattaret ja jumalat ja Säde epäilee heitä ennen olleen enemmän, jolloin usko, myytit ja tarinat olivat enemmän läsnä jokapäiväisessä elämässä. Nykytieteen mystiikasta riisuttu maailma ei paljoa anna vastauksia tai syitä kuolemalle tai kuoleman jälkeiseen, mutta yhteiskunnasta eristäytyvä uskonnollisuuskaan ei tunnu kovin kätevältä. Samaan aikaan tuonpuoleisia pohtiessa pitää pyörittää tämänpuoleisia ihmissuhteita ja niissäkin on sekä Vicillä että Säteellä tekemistä aikalailla.



Teos on aikamoinen sillisalaatti – ja ei sitten toisaalta kuitenkaan. Fragmentaaliset muistikuvat elämästä sopivat kuolleen kertomaksi ja lyhyet pätkät helpottavat lukukokemusta huomattavasti. Näitä asioita voisi toki vatvoa paatoksellakin, mutta tavallaan pidän Supisen ratkaisusta. Teos on nopealukuinen, mutta jättää erilaisia ajatuksia mieleen, joka on muutenkin tottunut tarkastelemaan ateistien ja mitä erilaisimpien uskonnollisuuksien edustajien retoriikkaa ja propagointia. Vaikka hahmot ovat melko pinnallisia ja ohuita, niistä löytyy silti paljon samaistumispintoja. Koska yksi hahmoista on kuin ilmetty exäni, en voi olla leikittelemällä ajatuksilla eri hahmojen rooleista omassa elämässäni. Jos tästä kirjasta pitäisi mainita kolme teemaa, ne olisivat seksi, uskonto ja kansanperinne. Ja sitten toisaalta ei edes kansanperinne vaan mytologiat ja myytit, mutta paljon konkreettisemmassa muodossa, koska kyseessä on kuitenkin kuin arkeologian ja folkloristiikan sekoituksesta syntynyt fiktiivinen kuvaus omasta ajastamme suhteessa entiseen, vaihtoehtokulttuureista suhteessa niin sanottuun valtaväestöön, muistamisen lyhyys suhteessa ikuiseen unohdukseen ja haluun ylittää näiden alueiden välisiä siltoja.



Kaikenkaikkiaan pidin teoksesta todella paljon, vaikka se ajoittain ärsytti ja ihmetyttikin. Omituisuudessaan kirja hämmentää, mutta myös ihastuttaa. Välillä kerronta tuntuu keskeneräiseltä, mutta lopulta ei sitten kuitenkaan. En tiedä, minkälaisesta kirjallisuudesta pitäville tätä suosittelisin, koska haluaisin kaikkien lukevan tämän ja tällaisia teemoja tulisi julkaista ehdottomasti lisää.

Zen and the Art of Insanity. The Analytic Metaphysics of Quality (Tuukka Virtaperko, 2013, 191s.)

Tässä onkin varsinainen pakkaus. 191 sivua on harhaanjohtava sivumäärä, koska kirja on A4-kokoinen ja sisältö täysin muotoilematonta, eli tavallisemmassa kirjaformaatissa ja muotoiltuna sivuja olisi lähemmäs 400. Ja siltä tämä tuntuikin välillä, kun kahdeksan kuukautta lärpäkkeen läpi kahlasin. Jos olisi edes kieli tarkastettu, teksti muotoiltu, lisätty lukuihin otsikot ja sisällysluettelo, niin ehkä sitten olisi pysynyt paremmin kärryillä.

Sillä kärryillähän minä en pysynyt. Voi olla, että kirjassa esitetty filosofia olisi liian monimutkaista minulle, vaikka olisin lukenutkin esim. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenancen (joka on kyllä hyllyssä, mutta en ole vielä lukenut) tai roikkunut MoQ-Discuss tai Lila Squad -keskustelufoorumeilla. Puhumattakaan siitä, että olisin kirjoittajan tapaan pyöritellyt näitä asioita kymmenen vuotta pääni sisällä ja kuluttanut siihen muun muassa työkyvyttömyyseläkettä, jota kyseinen kirjailija ”nauttii”. Mutta olen melko varma, että olisin ainakin muistanut paljon enemmän loppuun päästyäni – tai kyennyt muistuttamaan mieleeni – jos tarjolla olisi ollut edes jotain kiintopisteitä (kuten lukujen nimet tai sisällysluettelo). Siis siinäkin tapauksessa, että olisin itse tämän kirjoittanut.

Valon kajastuksia kirjassa toki on. On taulukkoa ja vektoria ja matemaattisia kaavoja. Kaavioista en tajunnut usein paljoakaan, mutta taulukot ja koordinaatistot auttoivat – yllättävää kyllä – ymmärtämään muuten kovin moneen suuntaan polveilevaa tekstiä. Niiden avulla saatoin hetkeksi tuudittautua kuvittelemaan, että alkaisin ymmärtämään asiaa, jota kirjoittaja paukuttaa menemään niin autuaasti lukijan mukavuudesta vähät välittämättä. Harmi vaan, että muu teksti uuvutti usein niin, ettei taulukoihin päästyään jaksanut enää keskittyä kylliksi.

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Ilmeisesti tarkoitus on kehittää Pirsigin luomaa ns. analyyttistä laadun metafyysistä mallia (Analytic Metaphysics of Quality, käännös on omani), jonka avulla olisi mahdollista ”rinnastaa” kovinkin erilaisia laatuja. Että voitaisiin arvioida, kuinka laadukkaita esim. taiteilijan ja toisaalta pörssimeklarin työn hedelmät ovat suhteessa toisiinsa – tai suhteessa taulukkoon, joka syntyy, kun analysoi asioiden ja ilmiöiden erilaisia puolia. Aivan kirjan lopussa mennään jopa 3D-taulukkoideointiin, mutta onneksi siihen ei vielä ehditty tämän tekstin aikana. Tässä 2D:ssäkin oli tarpeeksi pureksittavaa. Paljon oli puhetta abstrakteista ja konkreettisista käsitteistä, itsen sisäisestä ja ulkoisesta (missä kohti raja sitten meneekään) sekä kokemuksellisista, eli gnostisista, että käsitteiden kautta muille kommunikoitavasta tiedosta. Mieleeni hiipivät tässä yhteydessä käsitteet erlebnis ja erfahrung, joista uskontotieteen professorimme on kirjoittanut esim. näin: ”Kokemus tässä yhteydessä ei tarkoita elämyksellistä kokemusta (Erlebnis), jonka kuka tahansa voi kokea purjehtimalla toisen kyydissä, vaan käytännön tietopohjaista kokemusta (Erfahrung), jota voi saada vain olemalla kapteeni.”(http://www.tieteessatapahtuu.fi/022/gothni022.htm) En tosin halua mennä näihin käsitteisiin sen syvällisemmin, joten jätän tämän mielikuvan kehittelyn tällä kertaa tähän.

Koska kyseessä on todella raskas teos, jonka sisältämä filosofia laajentaa monia aiemmin luotuja filosofisia teorioita todellisuudesta, en lähde käymään koko sen rakennetta läpi – puhumattakaan siitä, että olisin kaikkea kyennyt tällä lukemalla sisäistämään. Mielenkiintoisimpia pointteja, joita mieleeni jäi oli esimerkiksi se, miten kirjoittaja kuvaa koordinaatiston avulla, kuinka keskustelu etenee tietynlaisen avauskommentin ja annetun vastauksen kautta joko laadulliseen harmoniaan tai ristiriitaan. Että jos joku provosoi sinua esimerkiksi toteamalla, että tyttöystäväsi on lihava (mikä sinänsä saattaa olla totta, mutta sen ääneenlausuminen on sosiaalinen tabu ja loukkaus), niin millä tapaa provokaation herättämä tunnelataus saadaan neutralisoitua ja keskustelu vietyä ns. harmonisempaan suuntaan sen sijaan, että lähtisi lisäämään ristiriitaa vastaamalla jollain tunneperäisellä vastakommentilla. Tätä ajatusta olisi ollut mielenkiintoista kehittää pidemmällekin.

Vahvimmillaan teos olikin elävien esimerkkiensä kohdalla. Kun jokin käsittämätön kaavio tai monimutkainen taulukko tuotiin konkreettisella esimerkillä käytännön maailmaan, oli mahdollista sisäistää sen ajatuskin paremmin, mikä tavallaan on samalla myös juuri tätä analyyttistä laadun metafysiikkaa käytännössä. Filosofian väleissä kirjoittaja kuvaa omaa elämäänsä muun muassa BDSM-piireissä, yhteiseloa eri naisten kanssa enemmän tai vähemmän polyamorisissa suhteissa sekä omaa menneisyyttään ja nykyistä elämäänsä yhteiskunnan rajamailla. Välillä sivutaan erilaisia mielenterveyteen liittyviä aiheita ja välillä ketuttaa kirjoitusohjelma tai tietokone, jotka temppuilevat ja sitä harmitellaan usein pitkäänkin. Monestikaan en löytänyt yhteyksiä näiden päiväkirjamaisten merkintöjen ja kuvatun filosofian väliltä. En ole varma, oliko niitä – ja jos oli, niin muualla kuin kirjoittajan päässä.

Vaikka selvästikin syvällä on käyty ja oltu, en voi olla samaistumatta moniin pohdintoihin, joita kirjassa esitetään yhteiskunnasta normeineen ja oman itsen suhteesta muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Kertojan melko korkea käsitys itsestään oli kuitenkin kovin erilainen lähestymistapa profetiointiin ja ns. narsistiseen megalomaniaan (oma hupidiagnoosini), kuin omat kehitelmäni. Tässä kirjoittaja lähtee vihasta, aggressiosta, itsekeskeisyydestä ja itseriittoisuudesta, kun oma filosofiani lähentelee enemmän rakkaudellisia tuntoja ja ymmärtävää lähestymistapaa. Siinä mielessä kyseessä on siis hyvinkin pitkälti ns. vasemmankäden polun edustajan ajatusmaailma ja tavallaan on mielenkiintoista tutustua hahmoon nimeltä Tuukka Virtaperko, jonka sarjakuvia olen joskus netistä löytänyt (ja pitänyt outoina, mutta joskus jopa melkein hauskoina), mutta itseriittoisuus isolta osaltaan melko tyypillisiin ajatuksiin liitettynä ei ole minulle kylliksi vakuuttamaan tämän henkilön sanan luotettavuudesta. Henkilökohtaisesti mainitut tunnetilatkaan eivät puhuttele minua filosofisina lähtökohtina, joten siksikin suhtautumiseni teokseen on vähintäänkin etääntynyt. Mainitsen tämän siksi, että jos lukija sattuu viehättymään enemmän tämäntyylisestä, saattaa kyseinen tekstikin jollain tasolla puhutella enemmän. Tai jos vaikka Virtaperko kiinnostaa jo ennestään :)

Kirja on monella tapaa ajatuksia provosoiva. Niinkin paljon, että itse olisin mieluummin lukenut Virtaperkon päiväkirjaa ihan eri kontekstissa ja erillään filosofiasta. Olisin lukenut filosofiaa mielelläni huomattavasti jäsennellymmässä muodossa ja edes vähän ns. kypsemmin esitettynä. Sivulla 170 Virtaperko kirjoittaa: ”I'm in the process of trying to come up with this stuff, but the dust hasn't yet settled. I guess there's no point in trying to hurry.” Olisihan tuota voinut ajatella ennen kirjan julkaisua, sillä mitään todellista kiirettä ei julkaisulla tunnu olleen.

Olen vähän myös pettynyt Salakirjoihin, että se on päästänyt näin ruman tuotoksen sisuksistaan ulos. Pienellä vaivalla tästäkin tekstikokonaisuudesta olisi voinut saada ihan luettavan kirjan. Muuttamatta sisältöä lainkaan. Tekstin muotoilu on kuitenkin suhteellisen helppoa. Sinänsä ymmärrän kyllä, että akatemian ulkopuolella tällaisen filosofian julkaiseminen on kirjoittajalle todella tärkeä prosessi ja se tuntuu tärkeältä saada julki niin pian kuin mahdollista jne, mutta kustantajalta pidän harmillisena sitä vastuuttomuutta tai laiskuutta (tai mistä se sitten johtuikin), että tekstiä ei ole muotoiltu kirjaformaattiin lainkaan vaan jälki näyttää samalta kuin jos perus Open Office tiedoston olisi painattanut ja sitonut kirjaksi. Kansi on hieno, mutta niin ne on monet kauniit kakutkin... Virtaperkon kirja ei kuitenkaan ole sisältä silkkaa silkkoa: näen siinä potentiaalia useampaankin erilaiseen teokseen ja filosofiassa on ajatusta poikineen, mutta tekstin muotoilu on auttamatta jäänyt alkutekijöihinsä. Kyse on suurelta osin pelkästä ajatuksenvirrasta ja osa tekstistä on vajaavaisesti muotoiltua ajatusta, jota kirjoittaja itse on käsitellyt päässään jo useamman vuoden, mutta joka paperille tullessaan vaatisi vielä syvällisempää avaamista, jotta lukijan olisi mahdollista päästä samalle aallon harjalle. En pidä itseänikään aivan täysipäisenä tai mitenkään koko kansan edustajana, mutta en usko, että kirjoittajan toive kirjoittaa mahdollisimman laajalle yleisölle todellakaan toteutuu tämän teoksen kautta.

Principia Discordia (Mal-2, 1965, Peter Jackson Games, 1994,116s.)

Tämän vuoden ensimmäinen Mynthos julkaisi pyhäkirja-arvion, jonka sain kunniakseni kirjoittaa diskordianistien pyhästä kirjasta, Principia Discordiasta. Linkin takaa löytyy koko lehti (Helsingin yliopiston uskontotieteen opiskelijoiden julkaisu), mutta alla lehdessä julkaistu kirja-arvio kokonaisuudessaan.

http://issuu.com/mynthos

Pyhäkirja-arvio:

Principia Discordia

or How I Found Goddess, and What I Did to Her When I Found Her

Wherein is Explained Absolutely Everything Worth Knowing About Absolutely Anything

Tahi epävirallisenⁱ suomennoksen mukaan: Principia Discordia – eli miten löysin jumalattaren ja mitä tein hänelle löydettyäni hänet. Jossa selitetään aivan kaikki tietämisen arvoinen aivan kaikesta.

Olen valmistautunut tämän pyhän kirjan lukemiseen palvomalla ensin vatsataudissa porsliini-istuinta ja siitä selvittyäni pyhittämällä ruumiini kuohuviinin jumalille, jotta hermoratani olisivat mahdollisimman raa'asti aukirevityt käydessäni tälle henkiselle matkalle diskordianistien pyhän¹ teoksen uumeniin. Aloitan matkani kirjan kansista. Käytössäni on Steve Jackson Gamesin painos vuodelta 1994. Etukannessa on kuvituksena aukihalkaistu omena, jossa on kirjain K. Hyvin minimalistinen tyyli jatkuu takakannessa, joka on käsittämättömän täynnä tekstiä. Silmille pomppaavat lähinnä teksti ”100% DISCORDIAN CATMA”, jonka kai diskordiaaniseksi kismaksi voisi kääntää (lieneekö suunnattu kissaihmisille?). Epäilen, että matkasta saattaa tulla aikamoinen. Onneksi olen valmistautunut hyvin², sillä takakansi varoittaa avaamaan mielen ennen lukemista. Mieleni on avoin.

Steve Jacksonin esipuheesta selviää, että painos on fanin tekemä ja kirjoittaja vakuuttaa, että hauskuuden ja tyhmyyden seassa on koherentti filosofia. Näin tulisi kaikkien pyhien kirjojen alkaa: älkää välittäkö niistä tyhmistä osista niin paljon, kunhan tajuatte filosofian, niin maailmasta tulee parempi paikka.³ Itse kirja alkaa kunnianhimottomasti viidestä käskystä (tai viislaatasta), jotka tarinan mukaan löysi erakkoapostoli Zarathups rakentaessaan aurinkoterassia luolaansa. Ei ole muita jumalattaria kuin jumalatar ja hän on sinun jumalattaresi. No niin, tästä pääsee hyvin liikkeelle uskonnollisesti pidäkkeettömään elämän säännöstelyyn. Diskordiaanin tulee aina käyttää virallista diskordiaanista numerointijärjestelmää ja valaistumisen jälkeisenä perjantaina tulee syödä hodari. Diskordiaanin on kiellettyä nauttia hodarileipää, tahi uskoa mitään lukemaansa. Niin on kirjoitettu, joten niin olkoon. Niin on luettu ja niin olkoon! ⁴

Kokonaisuudessaan Principia Discordiassa on kyse kokoelmasta erilaisia uskonnollissävytteisiä kirjoituksia. Löytyy mytologiaa – sekä kreikkalaista, että diskordianismin syntyyn liittyvää aivan uutta sellaista – ja zen tarinoita, on papiston hierarkiajärjestystä, rituaaleja ja loitsuja, filosofiaa, runoja, dadaa, nonsensea, pyhimyksiä ja lopulta kirjoittajan abstrakti haastattelu, jossa keskustelee useampi persoona, jotka kaikki mahtuvat samaan postilokeroon. Myyttinen tausta selittää myös kannen kirjaimen K: kreikkalaisessa panteonissa epäjärjestyksen jumalattaren titteliä kantava Eris jäi kutsumatta eräisiin kriittisiin häihin Olympos vuorella ja tästä suivaantuneena hän loi omenan, johon oli kirjaillut sanan ”kallisti” (kreik. Kauneimmalle). Tästä seurasi erinäistä eripuraa ja muun muassa Troijan sota.

Diskordianismi nykyisenä liikkeenä syntyi parin kalifornialaisnuoren kahvitellessa keilahallissa maailman ongelmia ratkoen, kun aika pysähtyi ja paikalle ilmestyi apina kyselemään kaiken maailman kysymyksiä ja laittamaan nuorten miesten päitä sekaisin. Syvempi meditointi paljasti hulluuden Kaikkeuden taustalla ja nuoret miehet valaistuivat. Eris on valinnut nämä kaksi sanansaattajikseen jälkimoderniin länsimaiseen maailmaan ja kaiken maailman byrokratiaa mukaillen Principia Discordia on muotoiltu täysin käsittämätöntä jargonia sisältäväksi, anarkististen pamflettien muotoon asetelluksi, huonoa englantia ja huonoja vitsejä, hyvää parodiaa ja syvällistä filosofiaa esitteleväksi teokseksi, josta vähemmälläkin krapulalla saa ilon irti useampaankin otteeseen. Pelkkää iloa ja riemua ei ole luvassa ja kirjoittajat toteavat itsekin, että jos Principia on mielestäsi pelkkää hahaa, lienee paras lukea uudestaan – ajatuksen kanssa.

Peter Jackson Gamesin versiossa alkuperäisen osuuden jälkeen seuraa erilaista juuri tätä painosta varten kerättyä diskordianistista aineistoa vitseistä (”Lukihäiriöinen kristitty myi sielunsa Santanalle”) tehtäviin (”Käytä annettuja kirjaimia kirjoittaaksesi Raamattun kolmas testamentti. Saatat joutua käyttämään joitain kirjaimia useampaan otteeseen: ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZ”) ja hymneihin (”Infinity Bottles of Beer on the Wall”) ynnä muihin. Näitä materiaaleja ei löydy principiadiscordia.com -sivustolla julkaistusta versiosta, joten painoksen hankkiminen on essentiaalista, mikäli haluaa päästä leikkelemään aukkoja pyramidin kärkeen vahingoittamatta kirjaa ja tutustumaan Illuminatin organisaatiotaulukkoon. Illuminati on tärkeä osa diskordianistista ajattelua: kaiken takana hääräävä salaliitto on amerikkalaista vastakulttuuriperinnettä, jota ilman ei näinkään esoteerista teosta olisi saattanut koota.⁵

Nyt tämä arvostelu on jo aivan liian laaja ja alaviitteitä on takuulla enemmän kuin varsinaista leipätekstiä, joten sanottakoon, että kokonaisuutena Principia Discordia on yllättävän koherentti ja syvällisen filosofinen⁶ teos. Kuvitus on omituista, jutut vielä omituisempia. Huumori noudattelee hyvin perinteistä kansanperinnelinjaa⁷ ja olisi takuulla nostanut vähintään Jumalan pilkkasyytteet kirjoittajilleen, jos se olisi julkaistu kuusikymmenluvun Suomessa. Olkaamme siis onnellisia, että teos ilmestyi Kaliforniassa, missä jo tuolloin oli totuttu paljon hurjempiinkin juttuihin ja olkaamme tyytyväisiä, että globalisaatio⁸ on tuonut sen myös Suomeen edes näin jälkikäteen. Jos et ole lukenut alaviitteitä, mainittakoon vielä, että kirja on paraikaa käännettävänä suomeksi ja kunhan viimeisetkin termihirviöt on taisteltu ja uudet kielioppisäännöt opeteltu⁹, pääsemme testaamaan nykykirjallisen kulttuurin suvaitsevaisuutta myös julkisemmassa levityksessä.

Sitä odotellessa, suosittelen lukasemaan tämän¹⁰ ja meditoimaan esiinnousevien ajatusten parissa. Tai jos et jaksa Principiaa, niin lue edes allekirjoittaneen gradu diskordianismista¹¹, koska sivistys kannattaa aina. Istuta siemenesi ja levitä sanaa, sillä jokainen ihminen on oman elämänsä paavi.

5/5

Essi Mäkelä, Hän Joka Etsii Äneensä, Pita Kebab, Väitöstutkija, FM, HuKⁱⁱ

^-----

1  Käytän sanaa pyhä tässä yhteydessä täysin häikäilemättömän epäanalyyttisesti ja kehotan kaikkia hetken miettimään keskenänsä, mitä tarkoittavat käsitteellä pyhä, kun se liitetään esineeseen nimeltä kirja. Erityisesti kehotan pohtimaan määritelmän lähteen hegemonisia asetelmia: onko kyseessä ns. valtionkirkon määritelmä? Tai ehkä ns. maailmanuskonnon? Onko tulkinta äärimmäinen tai ainakin todella voimakkaita mielleyhtymiä herättävä? Miksi käytät tätä määritelmää? Onko mikään pyhää? Oletko kenties opiskellut teorioita pyhästä ja mietit, miten pyhä ilmenee parodiauskonnossa? Oletko sinä(kin) diskordianisti, jolle Principia on vain jäänne 1900-luvun puolivälistä ja tulisiko sinunkin ehkä kirjoittaa oma pyhä kirja ja ottaa oma pyhyytesi omaan haltuusi? Toisin sanoen teoksen pyhyys lähinnä korrelloi käsitykseen, että uskonnon perusopit on luettavissa jostain teoksesta, joka ei kuitenkaan välttämättä anna suoria vastauksia kaikkeen, vaan kenties herättää enemmän kysymyksiä, kuin mihin vastaa.

2 Vähemmän varautuneille lienee helpointa aloittaa Principian lukeminen netistä www.principiadiscordia.com.

3 Internetissä julkaistu versio on erilainen, koska kyse on Loompanicsin versiosta, eli aiemmasta painoksesta. Siinä on Robert Anton Wilsonin esipuhe, joka lienee astetta ns. alkuperäisempi sikälimikäli historian siipien havina sytyttää.

4 Koska taloudestamme ei tähän hätään löydy hodarinakkeja, tyydyn keitettyyn munaan ja toivon, että näiden ruokalajien yhteinen seksuaalinen symboliikka riittää tyydyttämään diskordiaanisen ruokarajoitteisen säännöstön vaatimukset.

5 Robert Anton Wilson ja Robert Shea ovat julkaisseet scifi-trilogian Illuminatus!, joka syventää diskordianismin ja Illuminatuksen suhdetta vielä vähän enemmän. Se kannattaa lukea myös, jos Principiasta päästyään on puulla päähän lyöty olo, muttei ole vielä saanut halosta tarpeekseen. Illuminatus! on käännetty suomenkielelle, kuten pian Principia Discordiakin ja molemmissa käännöskukkaset lienevät vähintään yhtä kammottavia, joten kannattaa tutustua molempiin heti, kun Tajunta Media tai muu vastaava pienkustantamo saa suomenkielisen painoksen ulos sisuksistaan. Joka muuten ei tapahdu ihan heti, koska meillä on vielä toistakymmentä sivua kääntämättä ja suuret suunnitelmat esipuheiden, johdantojen, jälkisanojen ja pro- sekä epilogien ja muiden epilaattorien suhteen. Eli muistakaa kanavilla surffaillessanne myös tämä taajuus. Eetteri ei suinkaan ole vielä hiljennyt.

6 Wau, Steve Jackson ei ollut väärässä esipuheessaan. Tai ehkä tämäkin on vain yhden menetetyn sielun viimeinen korahdus ennen kuin se sulautuu suureen diskordianistiseen kaaoksenkaikkeuteen.

7 Kirjasta löytyy mm. pilasähke Jumalalle, mikä hivelee omaa sisäistä folkloristiani.

8 Ja Internet. Erityisesti Internet.

9 Karvat ajeltu ja esseet kirjoiteltu...

10 Tarkoitan Principia Discordiaa,mutta toivon sinun toki lukeneen myös tämän arvion.

11 Jossa on vähintään yhtäpaljon disinformaatiota kuin Principiassakin.

-----

 

i Suomennos on epävirallinen, koska käännöstyöryhmä taistelee edelleen erinäisten diskordianististen kismojen ja katmojen, pentalaattojen ja viispuklujen välimaastossa. Olen tässä arvostelussa käyttänyt epävirallisia käännöksiä termeille, joiden lopullisesta käännösmuotoilusta en ole (yksin) vastuussa, mutta joiden käytöstä tässä ja gradussani otan täyden ja ylpeän vastuun.

ii Kirjoittajan gradu on luettavissa E-thesis palvelussa. Tarkka osoite on http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201206085940