Ilmari Rautapää okkulttinen etsivä (Jyrki Pitkä, Sami Tissari, äänikirja [tähän mennessä 5 levyä], 2012)

Ilmari Rautapäätä on tähän mennessä ilmestynyt viisi osaa. Kyseessä on äänikirja ja osat sisältävät kaksi täysin erillistä Rautapää-tarinaa: Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet; sekä Ilmari Rautapää ja Perkeleet (josta on ilmestynyt vasta 3/4 osaa tätä kirjoittaessani). Haastava arvioitava kirjablogissa siis monestakin syystä,mutta aion kuitenkin yrittää.


Rautapäätä ei turhaan kutsuta okkulttiseksi etsiväksi. Okkultismi on tarinoissa läsnä virkistävän luonnollisena osana niin synkeine kuin hyvinekin puolineen. Tarinoissa selvitellään mysteerisiä rikoksia, jotka susimiehissä alkavat aueta löytyneen ruumiin ympärillä ja perkeleissä kohdistuvat muun muassa Rautapäähän itseensä, jotta suurempia alamaailman konnuuksia päästäisiin harjoittamaan vapaammin.


Punavuoren susimiehet kertoo murhamysteerin Punavuoressa, johon liittyy okkulttisia symboleja ja muuta omituista. Rautapää kutsutaan paikalle ja hän pistääkin tuulemaan muun muassa kutsuen mukaan henkimaailman auttajia. Okkulttinen symboliikka ja lovecraftmainen loppuhuipennus tekevät melko tavallisesta ja simppelistä etsivätarinasta viihdyttävää kuunneltavaa. En tyypillisesti lue tällaisia dekkarijuttuja, mutta okkulttisuutensa takia Rautapää on omiaan erottuakseen joukosta. Kyse kun ei ole mistä tahansa vetisistä lässynlää pikkunippelitiedoista, mitä yleensä joku saattaa ripotella tehdäkseen tarinasta ”okkulttisen taviksille”, eikä toisaalta tarvitse olla korkeamman asteen initiaatti tunnistaakseen tarinassa mainittuja viittauksia. Toisin sanoen kertomus ei mässäile okkultismilla, vaan sitä on juuri sopivasti.


Rautapää ja Perkeleet on puolestaan monella tapaa monimutkaisempi tarina. Rautapää herää harvinaisen huonoon kankkuseen ja alkaa selvitä, että hänen muististaan on pyyhkiytynyt suunnilleen kuukausi. Aikatasoissa, paikoissa ja kertojissa hypitään siis välillä melko villistikin. Kahdella minä-kertojalla oli melko samanlaiset äänet, mutta tyylit olivat sen verran erilaisia, ettei hätä ollut sen näköinen. Okkultiikalla herutellaan perkeleissä jo vähän enemmän, mikä tosin tekee siitä entistä mielenkiintoisemman. Ajoittainen alapäähuumori ja seksimässäily epäilytti kuunnellessa ajoittain, mutta toistaiseksi tällaisetkin kohtaukset ovat tulleet tarinan myötä perustelluiksi. Eli ns. jännätaso pysyy korkealla, joten limailu ei muutu pelkästään korniksi. Kryptinen arvio kryptisestä tarinasta, mutta minua kiinnostaisi päästä kuuntelemaan viimeinen osa, jotta osaisin sanoa ns. suorempaa, miten tyydyttävä kertomus oikeastaan on edes kyseessä. Tähän mennessä monipuoliset hahmot seikkailevat ympäri Kalliota ja juonia punotaan, mutta tosiaan kaikki langat ovat vielä avoinna.


Kaiken kaikkiaan Rautapää oli ensisijaisesti viihdyttävää kuunneltavaa. Tutut paikat Helsingissä ja toisaalta tutut ja vähemmän tutut viittaukset esoteerisiin ilmiöihin olivat riemastuttavan erilaisia verrattuna muuhun viimeaikoina lukemaani – saati kuulemaani. Äänikirjaformaatti oli onnistunut valinta, sillä äänilukija osasi eläytyä tarinoihin oivallisesti ja kerronta tuntui etenevän paremmin kuin jos olisin joutunut itse sitä lukemaan paperilta ja elävöitti tarinaa oman välillä ankean lukijanäänen sijasta. Ajoittain mielessä kävi, toimisiko Rautapää edes kirjoitettuna romaanina ainakaan sellaisenaan – vaikka tuskin sekään paljoa muutoksia vaatisi käsikirjoituksiin. Joitain kömpelyyksiä kerronnassa esiintyi ajoittain – erityisesti perkeleissä – mutta niin vähän, että jos tämä olisi ns. virallinen arvio, saattaisin antaa arvosanaksi jopa 4/5.

Musta kuu (Mia Vänskä, 295s., 2012)

www.cult24.fi julkaisi tämänkin.

KIRJA-ARVIO. Musta kuu on kauhukertomus nelikymppisen perheenäidin kesälomareissusta Keski-Suomeen. Annukka on ottanut vähän omaa lomaa pojan ja miehen reissatessa Rodoksella. Vainoharhaisen äidin soittelut ja omat syyllisyyden tunteet häiritsevät hiukan Annukan irrottautumista arjesta, mutta eristyksissä oleva mökkirypäs Kapeenkärjessä ja erityisesti naapurimökissä lomaileva rock-bändi saavat hänet pian unohtamaan muun maailman.

Kyseinen bändi on mökkeilemässä viilennelläkseen rellestäjäkitaristiaan Jakea ja tämän edesottamuksista syntynyttä mediakohua. Jake on raahannut mukaan myös nuoren Auroran, jonka läsnäolo tuntuu erityisen rauhottavalta siinä missä Annukka saa bändin miehet innostumaan välittömän seksuaalisesti. Erityisesti laulaja-Erkka kiinnostuu tästä naapurimökin punapäästä.

Metsäympäristö järvenrantoineen, vaelluspolkuineen ja muinaismuistokivineen on alkuun lempeän idyllinen ympäristö, mutta muuttuu pikkuhiljaa synkemmäksi mustien perhosten peittäessä kuun taivaalta ja metsän todellisen luonteen saadessa vallan lomailijoista. Toisista mökeistä katoaa väkeä ja metsä sulkee mökkeilijät peittoonsa.

Teos leikittelee pitkään syyllisyyksillä ja tapahtumien todellisilla merkityksillä, mikä on hyvä muuten niin vähän toimintaa sisältävässä kerronnassa. Lukijaa huijataan ja heitellään paikasta toiseen ja jopa ajasta toiseen vauhdikkaasti, eivätkä yliluonnolliset elementit pistä silmään liikaa: ne kuuluvat tarinan tapahtumiin yhtä saumattomasti, kuin realistisuuskin.

Tarina on tiivistunnelmainen ja jännitys tiivistyy loppua kohden mukavasti, vaikkakin melko hitaanlaisesti. Mökkeilijät metsässä on asetelmaltaan perinteinen, mutta suomalainen järvimaisema ja erityisesti suomalaisen kansanperinteen käyttö tuo siihen raikasta lisäsävyä. Viittaukset kalevalaiseen loitsurunouteen ja noitavainoihin Suomessa saavat muuten niin amerikkalaiselokuvallisen tarinan heräämään henkiin aivan uudella tavalla.

Eteneminen on tarinassa melko vaivihkaista ja välillä turhankin suoraviivaista. Noitavainoista enemmän tietävä lukija olisi kenties kaivannut vähän stereotypioiden haastamista, mutta koska se tuskin oli teoksen tarkoitus, onnistui Vänskä harvinaisen aiheen käsittelyssä varsin kiitettävästi. Teos ajaa hyvin asiansa  pimeänä marraskuisena iltana, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin helteiseen elokuuhun. Musta kuu edustaa hyvin suomalaista kauhua, jota genrenä soisi näkevän enemmänkin kotimaisissa julkaisuissa.

Arvio: 4/5

Essi Mäkelä

Mia Vänskä: Musta kuu (Atena), 295 sivua.

----


Olin pitkään kahden vaiheilla 3:n ja 4:n välillä. Päädyin neloseen, mutta olisin yhtä hyvin voinut antaa kolmosen. Noitavainoihin ja kansanrunoihin viittaamisen lisäksi tuntui vähän, että Vänskä on päässyt/ päästänyt itsensä liian helpolla tämän kanssa. Tapahtumia ei hirveästi ollut ja ne oli minun makuuni liiankin suoraviivaisia. Lisäksi hassut nimet vähän häiritsivät. Annukka ei tunnu 40-vuotiaan nimeltä ja häiritsi mua koko kirjan ajan. Kuten myös Erkka. Ja Aurora. Jake oli vähän siinä ja siinä. Muiden nimet ei olleet niin vastakarvaan silittelyä, mutta koska niitä nimiä jatkuvasti käytetään, niitä joutuu sitten halki kirjan aktiivisesti olla ajattelematta. No niin. Jos nimistä pääsee yli, tässä tuli vähän jännät oltavatkin jopa, kun yksinään marrasiltoina isojen mustien ikkunoiden äärellä luki.... Oli pakko pistää verhot kiinni, eli ei voinut huono olla ;)

Mediahuora (Venla Hiidensalo, 411s., 2012)

Cult24:ssä julkaistua:

KIRJA-ARVIO. Venla Hiidensalon Mediahuora kertoo nimensä mukaisesti medialle itseään myyvän vapaan toimittajan tuskallisesta arjesta. Hiidensalolla itsellään on kokemusta vapaasta toimittajuudesta. Hänelle ovat takuulla tuttuja kirjoittajia kyykyttävät sopimukset sekä kohu-uutisten perään usuttavat päätoimittajat.

Mustan huumorin sävyttämä inhorealistinen kuvaus yksinhuoltajaäiti Maria Vartiaisen taistelusta uhrattujen aatteiden ja netistä ostettujen vaatteiden täyteisessä hullunmyllyssä saa itse kunkin kirjoittamista joskus kokeilleen verenpaineen kohoamaan.

Maria Vartiainen tekee juttuja taiteilijoista ja tavallisista ihmisistä. Hän joutuu kuitenkin aina toteamaan, että lehden toimitus muokkaa artikkeleita häikäilemättömästi lehtitalon agendaan sopiviksi tyhjänpäiväisiksi kohujuoruiksi. Marian pakotettu työnarkomania vie hänet hermoromahduksen partaalle ja etäännyttää äidin teini-ikäisestä pojastaan, joka myös katoaa.

Mediahuora onnistuu raadollistamaan mediamaailman hyvin uskottavasti kaikkine ylilyönteineenkin. Melkoisen pitkä teos alkaa kuitenkin pidemmän päälle tuntua toisteiselta ja raskaalta luettavalta. Facebook-päivitykset lukujen alussa ovat hauska idea, mutta toistuessaan niiden viehätys laimenee.

Loppua kohden yhä useammin tuntuu, että sama vääristeltyjen lehtijuttujen kaava toistuu luku luvulta. Ylenmääräinen symboliikka ei tarjoa paljoakaan uutta enää parin sadan sivun jälkeen. Loppuratkaisu ei sentään sorru kliseisiin, vaan tarjoaa mielenkiintoisen ja raikkaan vivahteen uutta absurdiutta siinä missä muu tarina on jo kuluttanut symboliikkansa puhki.

Kaiken kaikkiaan Mediahuora on oiva kuva siitä, minkälaista höykytystä vapaa kirjoittaja saattaa nykymaailmassa joutua kokemaan. Kirja on kohauttanut mediamaailmaa ymmärrettävistä syistä, mutta fiktiivisenä teoksena sen viestiin voi samastua, vaikkei mediamaailmaa sen kummemmin seuraisikaan. Teos on teknisesti kunnioitettava paketti esikoisromaaniksi, vaikka tarinaan ei aina kyennyt täysin uppoutumaan kerronnallisen raskauden vuoksi.

Arvio: 3/5

Essi Mäkelä

Venla Hiidensalo: Mediahuora (Otava), 411 sivua.

----



Oli tosiaan melkosen ahdistavaa välillä lukea tätä, kun tunnisti siitä kaikesta stressistä itsensä ja omat kirjotushärdellit - vaikken vielä mitään rahaa mistään saa tmv. Muutenkin ahdistaa työnhaku ja muu, niin tätä oli sitten "todella mukava" lukea siinä sivussa, vaikka olihan tässäkin siis hauskoja käsittämättömyyksiä ja loistavia oivalluksia ynnä muuta. Mutta silti. Todella hidaslukuinen juttu, eikä todellakaan napannut lukijaansa mukaan, vaikka ehkä teknisesti olikin suht malliesimerkki. Hiidensalo on käynyt myös Kriittisen korkeakoulun, eli henkilökohtaisesti jäin miettimään, kenen opettajan kanssa hänellä on eniten ollut kanssakäymistä jne, vaikka joitain veikkauksia saattaisin pystyä jo tekemäänkin ;)

Oli siis hyvä ja luettava kirja. Varmasti paljon parempi, jos ei ole ns. omaa lehmää ojassa, niinkun meikäläisellä. Pahoittelen siis taas tällaisesta omalehmä-arviosta :P

Hunajaa ja tomua (Daniyal Mueenuddin, 299s., suom.2012)

Cult24.fi:n julkaisema arvio:

KIRJA-ARVIO. Daniyal Mueenuddinin Hunajaa ja tomua on yksi niistä kirjoista, joita on vaikea laskea kädestään. Kirja koostuu novelleista, joissa yhteisenä tekijänä on rikas maanomistaja K. K. Harouni ja tämän maat sekä suku. Novelleissa Punjabissa ja New Yorkissa elänyt Mueenuddin kertoo pakistanilaisista ihmisistä. He työskentelevät K. K. Harounin tiluksilla rakastuvat, juonittelevat ja kuolevat. Maatilan pumpunhoitaja saa juoniteltua itselleen moottoripyörän, joka on hänelle suuri statussymboli. Koditon vaeltaja saa pystyttää oman kannettavan hökkelinsä Harounin kodin läheisyyteen töitä tehdäkseen ja tienaa palvelustyöllään yhtäkkiä enemmän kuin koskaan. Nousukasperheiden nuoret juhlivat itsensä tärviölle, rakastuvat ja asettuvat aloilleen. Rikkaat pettyvät elämään ja köyhät tyytyvät vähään, kunnes kuolevat pois. Koko ihmisluokkien kirjo tulee kuvatuksi ja samalla eriarvoisten ihmisten välinen seurustelu pakistanilaisittain elävöityy. Parasta kirjassa onkin tunne samastumisesta, jonka jokainen novelli herättää, vaikka ei ikinä Pakistanissa olisi käynytkään. Myös länsimaalaisia vilahtaa parissa novellissa, jolloin kontrasti pakistanilaisiin korostuu, mutta parhaat novellit ovat köyhemmistä pakistanilaisista Harounin tiluksilla.

Kerronnan tyyli on onnistuttu luomaan suomenkieliseen käännökseen erinomaisen tunnelmallisesti. Kieli on soljuvan pehmeää, kuin sulaa hunajaa ja juuri siksi on vaikea lopettaa lukemista kesken kaiken. Kun yksi novelli loppuu, on suuri houkutus jatkaa seuraavaan. Ihmiselämä näyttäytyy tarinoissa juuri niin merkityksellisenä ja merkityksettömänä, kuin se usein itsestä tuntuu: toisinaan toivo pilkistää ja toisinaan kaikki on turhaa. Elämässä oma napa on se kaikista tärkein ja lopulta me kaikki kuolemme pois ilman, että maailman meno sen kummemmin muuttuu. Mitä vähäpätöisempi ihminen, sitä vähemmän merkitystä kuolemalla tai tunteilla on. Vasta rikkaan ja kunnioitetun isännän, K. K. Harounin, kuolema herättää suurempia tunteita niin sukulaisissa kuin palveluskunnassakin.

Novellien yhtenäinen tyyli, elävä kerronta ja soljuva kieli saivat teoksen tuntumaan yhdeltä kokonaisuudelta. Vain jotkin piipahdukset länsimaiseen ympäristöön rikkoivat muuten niin yhtenäistä pakistanilaista maailmaa. Kun kerronta poikkesi Pariisiin, lukija halusi palata mahdollisimman pian takaisin Pakistaniin – kuten hahmot itsekin usein haaveilivat. Henkilöhahmot olivat värikkäitä ja eloisia luokka-arvosta riippumatta, vaikka novellimuodosta johtuen heistä paljastui vähemmän puolia kuin kokonainen romaani olisi kyennyt tarjoamaan. Toisaalta lyhyet kertomukset eri näkökulmista tekivät teoksesta kyllin monipuolisen ja nautittavan lukukokemuksen. Lukeminen olisi saattanut pidemmän päälle olla uuvuttavampaa, jos kyseessä olisi ollut pidempi yhtenäinen tarina. Teokseen sopii uppoutua erityisesti rauhallisena kesäiltapäivänä. Suosittelen kokeilemaan myös muita vuoden- ja päivän aikoja.

Arvio: 5/5

Essi Mäkelä / Cult24

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua (Avain), 299 sivua.

----

Vihdoin sain antaa vitosen! :) Ulkomaille meni, mutta suomentajalle (Titia Schuurman) erityiskiitokset loistavasta käännöksestä! En tiedä, miltä tämä englanniksi kuulosti, mutta suomeksi teksti silitteli minua kauniisti myötäkarvaan *purrpurr*

Tykkäsin kovasti, vaikka tietysti loppua kohden alun hurmio luonnollisesti laantui. Ja ne länsimaalaisia sisältävät novellit tuntu vähän heikommilta varmaan jo siksikin, että niissä länsimaalaiset oli yhtä kuin amerikkalaisia, jotka ei tuntuneet yhtä värikkäiltä, kun ne pakistanilaiset hahmot. Jopa ne länsimaistuneet rikkaat nuoret pakistanissa oli mielenkiintosempia, kun amerikkalaiset. Olkoon se sitten eksotiikan nälkää tai kirjoittajan heikko kohta, mutta teos oli tosiaan muuten niin upea, ettei pieni tason vaihtelu kahdessa lauseessa paljoa paina ;)

Foucaultin heiluri (Umberto Eco, 641s., 1988)

Tässä olikin aikamoinen järkäle esoteriaa yhdessä paketissa! Kun jaksoi ensimmäiset noin 50 sivua (englanninkielisestä kovakantisesta painoksestani) hirvittävän kiemuraista ja pitkäveteistä selitystä, alkoi vihdoin tapahtua. Temppeliritareista lähtien koko länsimainen ja lähi-idän esoteerinen perinne käytiin perin pohjin läpi. Ilmeisesti Eco on jotain omiaan vedellyt sinne väliin, mutta saa kyllä olla varsin perehtynyt aiheeseen, että löytää ne keksityt pätkät. Eikä sillä niin väliä ollutkaan, sillä kirja itsessään kertoi siitä, miten salaseurojen julki antamista vihjeistä kootaan oma keksiitty esoteerinen historia. Eco siis kertoi fiktiivisen kuvauksen siitä, mitä hän itse teki ja samalla yksi hänen hahmoistaan loi fiktiivistä tarinaa hahmojen luomasta tekohistoriasta. Varsin ovela rakenne siis. Ja loppuratkaisu oli sen verran hämmentävä, että väkisinkin jäi miettimään, mikä tässä ns. oikeasti oli takana.

En siis ole lukenut mitään analyysejä Foucaultin heilurista. Enkä ole lukenut itsensä Foucault'n ajatuksia (paria lyhyttä lainausta lukuunottamatta), mutta olen kuullut niistä. Kuulemma nekin sanovat ensin yhtä ja sitten toista ja lopulta ehkä lukijansa melkein vakuutettuaan peruuttavat sen, mitä edellisissä luvuissa on tullut sanotuksi. Mikä kuvaa loistavasti sitä heiluria, joka tässäkin kirjassa oli keskeisenä ja soppaa hämmentävänä tekijänä. Koko tarina rakentui vähän kuin se heiluri, joka pyöri maan liikkeiden mukaan omituista rataansa, jonka keskipiste kuitenkin pysyi liikkumattomana. Vaikka suurin osa teoksesta oli takaumaa, kerronta palasi aina välillä siihen museoon, missä kertoja-Causabon piileskeli yön yli nähdäkseen salaseuran kokoontuvan mystiseen rituaaliinsa.

Ensimmäiset ja viimeiset noin 50 sivua olivat melkein tuskallisen hidasta luettavaa, mutta siinä välissä oli yli 500 sivua silkkaa riemua ja loistavuutta. Hengästyttävä määrä erilaisia salaliittoteorioita ja salaseurojen historioita. Nimet olivat tuttuja aiemmasta esoteerisesta lukemistostani, mutta siitä eteen päin minullekin olisi voinut puhua vaikka mitä palturia ja olisin voinut pitää sitä totena. Luin tätä kuitenkin fiktiivisenä teoksena, joten en tämän perusteella lähtisi argumentoimaan mitään, ennen kuin tarkistaisin faktat jostain muualta (joskin tämä kirja antoi ymmärtää, että nekin ”faktat” ovat aivan yhtä päteviä, kuin tässä mainitut, mutta ainakin viittaisin johonkin muuhun kuin kaunokirjalliseen teokseen!). Kuulin, että joku tätä lukiessaan oli tehnyt muistiinpanoja. Ymmärrän kyllä, että tätä olisi voinut lukea kuin tenttiin valmistuen. Niin minäkin tein, mutta minulla oli kiire, sillä tentti, eli lukupiiri, oli ennalta määrättynä päivänä ja minulle oli ihan sama, minkä arvosanan tentistä saisin, kunhan saisin luetuksi edes melkein koko kirjan ;)

Siitä juonesta siis. Causabon piilottelee tekniikkamuseon periskoopissa Pariisissa yhden yön ja muistelee parin tunnin seisomisen aikanaan sitä kaikkea, mikä hänet on tähän omituiseen paikkaan saanut. Kaikki alkoi siitä, kun Causabon tapasi Jacobo Belbon, kustannustoimittajan, Pilade's-nimisessä baarissa Milanossa. Belbo on salaa haaveissaan aina halunnut kirjoittaa, muttei ole siinä kyllin hyvä, joten tyytyy lukemaan muiden teoksia. Belbon luona käy tasaiseen tahtiin salaliittoteoreetikoita tarjoamassa kirjoja Temppeliritareista ja Causabon on tekemässä opinnäytetyötään yliopistolle samaisista Templaareista. Belbon kollega, Diotallevi, on kiinnostunut juutalaisuudesta, numerologiasta ja kabbalasta ja kolmikon yhteinen kiinnostuksen kohde koituukin lopulta heidän kohtalokseen. Mystinen kohtaaminen, vuosien ero, paluu yhteen ja alkaa kohtalolla leikkiminen, joka päätyy periskooppiin, missä Causabon kirjan alussa piileskelee. Loppu tarinaa kertoo siitä, miten Causabon näkee salaseuran kokoontuvan museon kappeliin ja minkälaisiin johtopäätöksiin hän tulee ja mihin hän siitä joutuu.

Causabon on vain sivustakatsoja ja kertojan ääni koko teoksen ajan, kun hän seuraa Belbon edesottamuksia. Hän on hakkeroitunut ystävänsä tietokoneelle ja lukenut sieltä tämän päiväkirjamaisia ja kaunokirjallisia kirjoituksiaan. Välillä saa lukea monta kymmentä sivua Belbon fiktiivistä yritelmää siitä salaliitosta, jota miehet ryhtyvät luomaan. Tekstistä näkee kyllä, miten oikeassa Belbo on ollut itsekritiikissään ja siksi lukijana jääkin miettimään, miksi moista sotkua pitää esitellä kymmeniä sivuja, kun vähempikin riittäisi... Välillä taas tuntui kuin Eco viittaisi aiemmin julkaistuun Illuminatus! -trilogiaan, joka on inspiroinut jälkeensä tulleita salaliittoteoreetikoita ympäri maailman. Ehkä näin onkin, vaikea sanoa. Mutta lähes yhtä hämmentävä Eco ainakin onnistuu olemaan. Ei yhtä riemukkaalla tavalla, kuin Shea ja Wilson, mutta vähintään yhtä mystinen, ehkä jopa mystisempi.

Tätä pitää kyllä sulatella vielä. Voi olla, että joskus luen uudestaan. Ehkä voisi koettaa suomennostakin. Alkuperäinenhän on italiaksi kirjoitettu ja sitäkin voisi tietysti yrittää, mutta ensin luen kyllä jotain helpompia kirjoja italiaksi ;) Mitä suositteluihin tulee, tämä kirja on ehdoton luettavaksi niille, joita mitkään salaseurat ja esoteriikka länsimaissa kiinnostavat. Vaikka osa olisikin fiktiota, on mukana niin loistavasti elävöitettyä oikeatakin(?) historiaa ko. aiheesta, että ainakin salaseuraluettelonsa täydentämiseksi tätä kannattaa harkita. Ja sitten perään tietysti pitää lukea Greerin Element Encyclopedia of Secret Societies, mutta se on jo ihan toinen juttu se. Muuten Foucaultin heiluri kannattanee lukea, jos tykkäsi yhtään Dan Brownista (lähinnä DaVinci-koodista, koska esim. Enkelit ja demonit ainakin oli tosi kökkö) ja varsinkin, jos halveksii Dan Brownin yritelmää, koska tähän verrattuna Dan Brown on lasten iltasatukirja. 

Annikki Nissinen selvittää murhan (Tiina Forsman, 286s., 2012)

Cult24:n julkaisema arvio:




KIRJA-ARVIO. Annikki Nissinen selvittää murhan on tänä vuonna julkaistu Tiina Forsmanin esikoisteos. Kirja kertoo supermarketin kalatiskillä työskentelevästä Annikki Nissisestä, joka sattuu löytämään sauvakävelyllään ruumiin ja ryhtyy televisiosta saamiensa oppien mukaan selvittämään ruumiin karua tarinaa. Avukseen Annikki saa samassa firmassa kuolleen miehen kanssa siivoojana työskentelevän alkujaan inkeriläisen Helmi Orlovan, joka ei haluaisi olla missään tekemisissä jupakan kanssa vaan vain elää rauhassa omaa elämäänsä. Annikin kannustamana Helmi kuitenkin taipuu selvittämään Yhteisen Hyvän Säätiön toimia tarkemmin. Hiljalleen Säätiön puhtoinen julkisivu rapistuukin paljastuvien salaisuuksien tieltä, joista autosta löytynyt ruumis tuntuu pienimmältä.

Kirjan kansi hämää lukijaa, sillä siitä tulee mieleen lähinnä nuorten romaani. Toisaalta tarinan tyyli on kieltämättä hiukan lapsenomainen ja eritoten Annikki Nissinen on melko yksinkertainen hahmo. Nissisen vilkas mielikuvitus edistää tutkimuksia lähinnä juorujen tasolla ”kotikatsomossa”. Erilaiset pohdinnat jäävät kuitenkin todellisuuden varjoon ja varsinaisen murhamysteerin selvittämisessä Helmillä on tosiasiassa suurin rooli. Annikki toimii vain ärsykkeenä, joka saa Helmin selvittämään asioita ja löytämään lisää johtolankoja, jotka hän lopulta paljastaa poliisille, kun omatunto alkaa painaa. Annikki seuraa murhan selvitystä lehtijuttujen kautta ja keksien erilaisia mahdollisia juonikuvioita, joita testaa Helmiin, kunnes Helmi murtuu kertomaan kaiken Säätiössä näkemänsä. Hahmoista Helmi onkin kaikista moniulotteisin ja hän jopa selkeästi kehittyy henkilöhahmona kirjan aikana toisin kuin Annikki, joka loppua kohden tuntuu palaavan takaisin lähtökuoppiinsa.

Teos ei ollut varsinaisesti dekkari, eikä murhan selviäminen oikeastaan ollut edes mielenkiintoista – eihän sitä edes selvitetty lukijalle kunnolla. Mielenkiintoisempaa oli inkeriläisen maahanmuuttajan näkemys suomalaisesta työelämästä, joka tosin kirjassa oli kuvattu äärimmilleen kärjistäen. Kerronnan kepeys ja hahmojen värikkyys auttoi teoksen luvussa, mutta varsinkin loppu tuntui hiukan hajoavan juonen tiivistymisen sijaan. Kertojan alentuva asenne hahmoja kohtaan ärsyttää pidemmän päälle, sillä lukijalle ei jää kertojaäänen kärkkäältä kommentoinnilta aina kylliksi tilaa tehdä omia tulkintojaan. Helmin tuntemuksiin on helppo samastua, mutta itse tarina tuntui jäävän hahmojen persoonien painottamisen varjoon.
Arvio: 3/5

Essi Mäkelä / Cult24

Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan (Karisto), 286 sivua.


----





Tästä tuli nyt vähän kriittisempi arvio, kun mitä 3/5 ehkä antaa ymmärtää. Olihan se ihan hauskaa luettavaa kuitenkin. Vähän ehkä liikaa hahmoja, kun kertojankin ääni oli niin voimakkaan kommentoiva, mutta lopulta kuitenkin suht sujuvaa tarinankerrontaa ja kyllä se lapsekkuus sopi kuitenkin tähän omaan maailmaansa, mihin juttu oli asetettu.

Oli taas sinänsä hankala arvioitava, koska olin keskustellut kirjottajan kanssa tästä työstä jonkun verran ja tiesin muutamia juttuja sen taustoista. Oli hyvä kokeilla arvioida kirja ihmiseltä, jonka tuntee, mutten ehkä ihan heti tee niin uudestaan ;) Sitä melkein toivoo, että joku antaisi mullekin vähän satikutia sanomisistani ja kirjotuksistani, kun olen aina niin kriittinen kaikkea kirjoitettua kohtaan nykyään. Tai vähän liikaakin tulee luettua asioita sillä silmällä, että onko tämä nyt hyvä ja miksi on tai miksi ei.

Piakkoin muuten luvassa arvio Foucaultin heilurista, joka siis ei ole cult24:ssä julkaistu! Sitä pitää kyllä sulatella hetki, mutta se ei ainakaan ole mihinkään muuhun julkaisumuottiin asetettu, kun tasan tätä blogia varten ;)

Muisti on unta (Petter Sairanen, 215s., 2012)

Cult24 julkaisi tämänkin:

KIRJA-ARVIO. Petter Sairasen Muisti on unta käsittelee kipeitä asioita kirjailijan omasta elämästä. Italialainen vaimo on kuollut aiemmin skootterionnettomuudessa, jolloin tyttärestä on tullut kertojaminälle läheisin ihminen maailmassa. Teos kertoo isän elämästä vuosi sen jälkeen, kun Sara-tytär on löytynyt lumihangesta kuoliaaksi paleltuneena.

Kirjassa minäkertoja kuvaa matkaansa Italiaan vaimonsa haudalle. Samalla hän muistelee mennyttä yhteistä elämää tyttären kanssa. Välissä on katkelmia tyttären Värityskirjaksi nimittämästä kirjasesta, joka on runomuotoon aseteltua proosakerrontaa. Värityskirjaan Sara on kirjoittanut päiväkirjamaisia pohdintoja elämästään, maailmasta ja vanhemmistaan. Isän muistelmat ja tyttären kirjoitukset sekoittuvat yhdeksi tarinaksi elämästä, taiteilijuudesta ja kuolemasta. Kuvataiteilijaisä ja kirjoittava tytär ovat eläneet tiukoilla taloudellisesti, mutta heidän seikkailunsa luonnossa ja taiteessa ovat olleet sitäkin rikkaampia. Näitä muistoja teoksessa käsitellään rakkaudella ja hartaudella.

Koska kerronta on tyylillisesti terapiakirjoittamista, ei teoksen kirjallista arvoa voi arvioida samaan tapaan, kuin täysin fiktiivisten kertomusten. Kerronta on polveilevaa ja pohdiskelevaa, usein paikalleen jämähtävää ja turhankin haikeaa. Kertojan asenteet ja mielipiteet nousevat esiin kerronnan lomassa kaikkien muiden läpikäytävien tunteiden tapaan juuri sellaisina kuin ne ovat, eivätkä naamioidu kirjalliseen viittaan, kuten romaaneissa yleensä. Surun voi kyllä kuvitella kertojan elämäntilanteeseen, mutta tekstin kautta lukijalle ei välity sitä tunnetta, mitä muistokirjoituksenomainen kuvaus tavoittelee. Maalaileva muistokuva tyttärestä sulkeutuu itseensä ja jättää lukijansa ulkopuolelleen. Juonellisempi kerronta perheen yhteisistä matkoista ja isän muistomatkasta Italiaan kulkevat jo sujuvammin. Muuten teos jää melko keskeneräiseksi, eikä tavoita runollisuutta, johon sen muoto ja sisältö selkeästi pyrkivät.

Arvio: 2/5

Essi Mäkelä / Cult24

Petter Sairanen: Muisti on unta (Helsinki-kirjat), 215 sivua

-----


Tästä voin sanoa sen verran lisää, että oli ihan kauheeta tuskaa taistella tämän läpi. Ihan hirveetä kökköä. Ei tällasia pitäis julkasta jos ei sitten kanssa tehdä kunnon kirjaa. Ts. kaikkea ei ole pakko julkaista, jos sen tulee kirjoittaneeksi ja siitä on ehkä ollut apua oman tuskan lievittämiseen! Ja kustannustoimituskin oli ollut niin surkeaa, että epäilin Helsinki-kirjoja hetken aikaa omakustanneyhtiöksi. Ilmeisesti se on kuitenkin ihan oikea kustantamo, vaikka nuori onkin. Tai sellaisen kuvan nettisivuilta sain. Korjatkaa, jos olen väärässä.