Principia Discordia (Mal-2, 1965, Peter Jackson Games, 1994,116s.)

Tämän vuoden ensimmäinen Mynthos julkaisi pyhäkirja-arvion, jonka sain kunniakseni kirjoittaa diskordianistien pyhästä kirjasta, Principia Discordiasta. Linkin takaa löytyy koko lehti (Helsingin yliopiston uskontotieteen opiskelijoiden julkaisu), mutta alla lehdessä julkaistu kirja-arvio kokonaisuudessaan.

http://issuu.com/mynthos

Pyhäkirja-arvio:

Principia Discordia

or How I Found Goddess, and What I Did to Her When I Found Her

Wherein is Explained Absolutely Everything Worth Knowing About Absolutely Anything

Tahi epävirallisenⁱ suomennoksen mukaan: Principia Discordia – eli miten löysin jumalattaren ja mitä tein hänelle löydettyäni hänet. Jossa selitetään aivan kaikki tietämisen arvoinen aivan kaikesta.

Olen valmistautunut tämän pyhän kirjan lukemiseen palvomalla ensin vatsataudissa porsliini-istuinta ja siitä selvittyäni pyhittämällä ruumiini kuohuviinin jumalille, jotta hermoratani olisivat mahdollisimman raa'asti aukirevityt käydessäni tälle henkiselle matkalle diskordianistien pyhän¹ teoksen uumeniin. Aloitan matkani kirjan kansista. Käytössäni on Steve Jackson Gamesin painos vuodelta 1994. Etukannessa on kuvituksena aukihalkaistu omena, jossa on kirjain K. Hyvin minimalistinen tyyli jatkuu takakannessa, joka on käsittämättömän täynnä tekstiä. Silmille pomppaavat lähinnä teksti ”100% DISCORDIAN CATMA”, jonka kai diskordiaaniseksi kismaksi voisi kääntää (lieneekö suunnattu kissaihmisille?). Epäilen, että matkasta saattaa tulla aikamoinen. Onneksi olen valmistautunut hyvin², sillä takakansi varoittaa avaamaan mielen ennen lukemista. Mieleni on avoin.

Steve Jacksonin esipuheesta selviää, että painos on fanin tekemä ja kirjoittaja vakuuttaa, että hauskuuden ja tyhmyyden seassa on koherentti filosofia. Näin tulisi kaikkien pyhien kirjojen alkaa: älkää välittäkö niistä tyhmistä osista niin paljon, kunhan tajuatte filosofian, niin maailmasta tulee parempi paikka.³ Itse kirja alkaa kunnianhimottomasti viidestä käskystä (tai viislaatasta), jotka tarinan mukaan löysi erakkoapostoli Zarathups rakentaessaan aurinkoterassia luolaansa. Ei ole muita jumalattaria kuin jumalatar ja hän on sinun jumalattaresi. No niin, tästä pääsee hyvin liikkeelle uskonnollisesti pidäkkeettömään elämän säännöstelyyn. Diskordiaanin tulee aina käyttää virallista diskordiaanista numerointijärjestelmää ja valaistumisen jälkeisenä perjantaina tulee syödä hodari. Diskordiaanin on kiellettyä nauttia hodarileipää, tahi uskoa mitään lukemaansa. Niin on kirjoitettu, joten niin olkoon. Niin on luettu ja niin olkoon! ⁴

Kokonaisuudessaan Principia Discordiassa on kyse kokoelmasta erilaisia uskonnollissävytteisiä kirjoituksia. Löytyy mytologiaa – sekä kreikkalaista, että diskordianismin syntyyn liittyvää aivan uutta sellaista – ja zen tarinoita, on papiston hierarkiajärjestystä, rituaaleja ja loitsuja, filosofiaa, runoja, dadaa, nonsensea, pyhimyksiä ja lopulta kirjoittajan abstrakti haastattelu, jossa keskustelee useampi persoona, jotka kaikki mahtuvat samaan postilokeroon. Myyttinen tausta selittää myös kannen kirjaimen K: kreikkalaisessa panteonissa epäjärjestyksen jumalattaren titteliä kantava Eris jäi kutsumatta eräisiin kriittisiin häihin Olympos vuorella ja tästä suivaantuneena hän loi omenan, johon oli kirjaillut sanan ”kallisti” (kreik. Kauneimmalle). Tästä seurasi erinäistä eripuraa ja muun muassa Troijan sota.

Diskordianismi nykyisenä liikkeenä syntyi parin kalifornialaisnuoren kahvitellessa keilahallissa maailman ongelmia ratkoen, kun aika pysähtyi ja paikalle ilmestyi apina kyselemään kaiken maailman kysymyksiä ja laittamaan nuorten miesten päitä sekaisin. Syvempi meditointi paljasti hulluuden Kaikkeuden taustalla ja nuoret miehet valaistuivat. Eris on valinnut nämä kaksi sanansaattajikseen jälkimoderniin länsimaiseen maailmaan ja kaiken maailman byrokratiaa mukaillen Principia Discordia on muotoiltu täysin käsittämätöntä jargonia sisältäväksi, anarkististen pamflettien muotoon asetelluksi, huonoa englantia ja huonoja vitsejä, hyvää parodiaa ja syvällistä filosofiaa esitteleväksi teokseksi, josta vähemmälläkin krapulalla saa ilon irti useampaankin otteeseen. Pelkkää iloa ja riemua ei ole luvassa ja kirjoittajat toteavat itsekin, että jos Principia on mielestäsi pelkkää hahaa, lienee paras lukea uudestaan – ajatuksen kanssa.

Peter Jackson Gamesin versiossa alkuperäisen osuuden jälkeen seuraa erilaista juuri tätä painosta varten kerättyä diskordianistista aineistoa vitseistä (”Lukihäiriöinen kristitty myi sielunsa Santanalle”) tehtäviin (”Käytä annettuja kirjaimia kirjoittaaksesi Raamattun kolmas testamentti. Saatat joutua käyttämään joitain kirjaimia useampaan otteeseen: ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZ”) ja hymneihin (”Infinity Bottles of Beer on the Wall”) ynnä muihin. Näitä materiaaleja ei löydy principiadiscordia.com -sivustolla julkaistusta versiosta, joten painoksen hankkiminen on essentiaalista, mikäli haluaa päästä leikkelemään aukkoja pyramidin kärkeen vahingoittamatta kirjaa ja tutustumaan Illuminatin organisaatiotaulukkoon. Illuminati on tärkeä osa diskordianistista ajattelua: kaiken takana hääräävä salaliitto on amerikkalaista vastakulttuuriperinnettä, jota ilman ei näinkään esoteerista teosta olisi saattanut koota.⁵

Nyt tämä arvostelu on jo aivan liian laaja ja alaviitteitä on takuulla enemmän kuin varsinaista leipätekstiä, joten sanottakoon, että kokonaisuutena Principia Discordia on yllättävän koherentti ja syvällisen filosofinen⁶ teos. Kuvitus on omituista, jutut vielä omituisempia. Huumori noudattelee hyvin perinteistä kansanperinnelinjaa⁷ ja olisi takuulla nostanut vähintään Jumalan pilkkasyytteet kirjoittajilleen, jos se olisi julkaistu kuusikymmenluvun Suomessa. Olkaamme siis onnellisia, että teos ilmestyi Kaliforniassa, missä jo tuolloin oli totuttu paljon hurjempiinkin juttuihin ja olkaamme tyytyväisiä, että globalisaatio⁸ on tuonut sen myös Suomeen edes näin jälkikäteen. Jos et ole lukenut alaviitteitä, mainittakoon vielä, että kirja on paraikaa käännettävänä suomeksi ja kunhan viimeisetkin termihirviöt on taisteltu ja uudet kielioppisäännöt opeteltu⁹, pääsemme testaamaan nykykirjallisen kulttuurin suvaitsevaisuutta myös julkisemmassa levityksessä.

Sitä odotellessa, suosittelen lukasemaan tämän¹⁰ ja meditoimaan esiinnousevien ajatusten parissa. Tai jos et jaksa Principiaa, niin lue edes allekirjoittaneen gradu diskordianismista¹¹, koska sivistys kannattaa aina. Istuta siemenesi ja levitä sanaa, sillä jokainen ihminen on oman elämänsä paavi.

5/5

Essi Mäkelä, Hän Joka Etsii Äneensä, Pita Kebab, Väitöstutkija, FM, HuKⁱⁱ

^-----

1  Käytän sanaa pyhä tässä yhteydessä täysin häikäilemättömän epäanalyyttisesti ja kehotan kaikkia hetken miettimään keskenänsä, mitä tarkoittavat käsitteellä pyhä, kun se liitetään esineeseen nimeltä kirja. Erityisesti kehotan pohtimaan määritelmän lähteen hegemonisia asetelmia: onko kyseessä ns. valtionkirkon määritelmä? Tai ehkä ns. maailmanuskonnon? Onko tulkinta äärimmäinen tai ainakin todella voimakkaita mielleyhtymiä herättävä? Miksi käytät tätä määritelmää? Onko mikään pyhää? Oletko kenties opiskellut teorioita pyhästä ja mietit, miten pyhä ilmenee parodiauskonnossa? Oletko sinä(kin) diskordianisti, jolle Principia on vain jäänne 1900-luvun puolivälistä ja tulisiko sinunkin ehkä kirjoittaa oma pyhä kirja ja ottaa oma pyhyytesi omaan haltuusi? Toisin sanoen teoksen pyhyys lähinnä korrelloi käsitykseen, että uskonnon perusopit on luettavissa jostain teoksesta, joka ei kuitenkaan välttämättä anna suoria vastauksia kaikkeen, vaan kenties herättää enemmän kysymyksiä, kuin mihin vastaa.

2 Vähemmän varautuneille lienee helpointa aloittaa Principian lukeminen netistä www.principiadiscordia.com.

3 Internetissä julkaistu versio on erilainen, koska kyse on Loompanicsin versiosta, eli aiemmasta painoksesta. Siinä on Robert Anton Wilsonin esipuhe, joka lienee astetta ns. alkuperäisempi sikälimikäli historian siipien havina sytyttää.

4 Koska taloudestamme ei tähän hätään löydy hodarinakkeja, tyydyn keitettyyn munaan ja toivon, että näiden ruokalajien yhteinen seksuaalinen symboliikka riittää tyydyttämään diskordiaanisen ruokarajoitteisen säännöstön vaatimukset.

5 Robert Anton Wilson ja Robert Shea ovat julkaisseet scifi-trilogian Illuminatus!, joka syventää diskordianismin ja Illuminatuksen suhdetta vielä vähän enemmän. Se kannattaa lukea myös, jos Principiasta päästyään on puulla päähän lyöty olo, muttei ole vielä saanut halosta tarpeekseen. Illuminatus! on käännetty suomenkielelle, kuten pian Principia Discordiakin ja molemmissa käännöskukkaset lienevät vähintään yhtä kammottavia, joten kannattaa tutustua molempiin heti, kun Tajunta Media tai muu vastaava pienkustantamo saa suomenkielisen painoksen ulos sisuksistaan. Joka muuten ei tapahdu ihan heti, koska meillä on vielä toistakymmentä sivua kääntämättä ja suuret suunnitelmat esipuheiden, johdantojen, jälkisanojen ja pro- sekä epilogien ja muiden epilaattorien suhteen. Eli muistakaa kanavilla surffaillessanne myös tämä taajuus. Eetteri ei suinkaan ole vielä hiljennyt.

6 Wau, Steve Jackson ei ollut väärässä esipuheessaan. Tai ehkä tämäkin on vain yhden menetetyn sielun viimeinen korahdus ennen kuin se sulautuu suureen diskordianistiseen kaaoksenkaikkeuteen.

7 Kirjasta löytyy mm. pilasähke Jumalalle, mikä hivelee omaa sisäistä folkloristiani.

8 Ja Internet. Erityisesti Internet.

9 Karvat ajeltu ja esseet kirjoiteltu...

10 Tarkoitan Principia Discordiaa,mutta toivon sinun toki lukeneen myös tämän arvion.

11 Jossa on vähintään yhtäpaljon disinformaatiota kuin Principiassakin.

-----

 

i Suomennos on epävirallinen, koska käännöstyöryhmä taistelee edelleen erinäisten diskordianististen kismojen ja katmojen, pentalaattojen ja viispuklujen välimaastossa. Olen tässä arvostelussa käyttänyt epävirallisia käännöksiä termeille, joiden lopullisesta käännösmuotoilusta en ole (yksin) vastuussa, mutta joiden käytöstä tässä ja gradussani otan täyden ja ylpeän vastuun.

ii Kirjoittajan gradu on luettavissa E-thesis palvelussa. Tarkka osoite on http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201206085940

Ilmari Rautapää okkulttinen etsivä (Jyrki Pitkä, Sami Tissari, äänikirja [tähän mennessä 5 levyä], 2012)

Ilmari Rautapäätä on tähän mennessä ilmestynyt viisi osaa. Kyseessä on äänikirja ja osat sisältävät kaksi täysin erillistä Rautapää-tarinaa: Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet; sekä Ilmari Rautapää ja Perkeleet (josta on ilmestynyt vasta 3/4 osaa tätä kirjoittaessani). Haastava arvioitava kirjablogissa siis monestakin syystä,mutta aion kuitenkin yrittää.


Rautapäätä ei turhaan kutsuta okkulttiseksi etsiväksi. Okkultismi on tarinoissa läsnä virkistävän luonnollisena osana niin synkeine kuin hyvinekin puolineen. Tarinoissa selvitellään mysteerisiä rikoksia, jotka susimiehissä alkavat aueta löytyneen ruumiin ympärillä ja perkeleissä kohdistuvat muun muassa Rautapäähän itseensä, jotta suurempia alamaailman konnuuksia päästäisiin harjoittamaan vapaammin.


Punavuoren susimiehet kertoo murhamysteerin Punavuoressa, johon liittyy okkulttisia symboleja ja muuta omituista. Rautapää kutsutaan paikalle ja hän pistääkin tuulemaan muun muassa kutsuen mukaan henkimaailman auttajia. Okkulttinen symboliikka ja lovecraftmainen loppuhuipennus tekevät melko tavallisesta ja simppelistä etsivätarinasta viihdyttävää kuunneltavaa. En tyypillisesti lue tällaisia dekkarijuttuja, mutta okkulttisuutensa takia Rautapää on omiaan erottuakseen joukosta. Kyse kun ei ole mistä tahansa vetisistä lässynlää pikkunippelitiedoista, mitä yleensä joku saattaa ripotella tehdäkseen tarinasta ”okkulttisen taviksille”, eikä toisaalta tarvitse olla korkeamman asteen initiaatti tunnistaakseen tarinassa mainittuja viittauksia. Toisin sanoen kertomus ei mässäile okkultismilla, vaan sitä on juuri sopivasti.


Rautapää ja Perkeleet on puolestaan monella tapaa monimutkaisempi tarina. Rautapää herää harvinaisen huonoon kankkuseen ja alkaa selvitä, että hänen muististaan on pyyhkiytynyt suunnilleen kuukausi. Aikatasoissa, paikoissa ja kertojissa hypitään siis välillä melko villistikin. Kahdella minä-kertojalla oli melko samanlaiset äänet, mutta tyylit olivat sen verran erilaisia, ettei hätä ollut sen näköinen. Okkultiikalla herutellaan perkeleissä jo vähän enemmän, mikä tosin tekee siitä entistä mielenkiintoisemman. Ajoittainen alapäähuumori ja seksimässäily epäilytti kuunnellessa ajoittain, mutta toistaiseksi tällaisetkin kohtaukset ovat tulleet tarinan myötä perustelluiksi. Eli ns. jännätaso pysyy korkealla, joten limailu ei muutu pelkästään korniksi. Kryptinen arvio kryptisestä tarinasta, mutta minua kiinnostaisi päästä kuuntelemaan viimeinen osa, jotta osaisin sanoa ns. suorempaa, miten tyydyttävä kertomus oikeastaan on edes kyseessä. Tähän mennessä monipuoliset hahmot seikkailevat ympäri Kalliota ja juonia punotaan, mutta tosiaan kaikki langat ovat vielä avoinna.


Kaiken kaikkiaan Rautapää oli ensisijaisesti viihdyttävää kuunneltavaa. Tutut paikat Helsingissä ja toisaalta tutut ja vähemmän tutut viittaukset esoteerisiin ilmiöihin olivat riemastuttavan erilaisia verrattuna muuhun viimeaikoina lukemaani – saati kuulemaani. Äänikirjaformaatti oli onnistunut valinta, sillä äänilukija osasi eläytyä tarinoihin oivallisesti ja kerronta tuntui etenevän paremmin kuin jos olisin joutunut itse sitä lukemaan paperilta ja elävöitti tarinaa oman välillä ankean lukijanäänen sijasta. Ajoittain mielessä kävi, toimisiko Rautapää edes kirjoitettuna romaanina ainakaan sellaisenaan – vaikka tuskin sekään paljoa muutoksia vaatisi käsikirjoituksiin. Joitain kömpelyyksiä kerronnassa esiintyi ajoittain – erityisesti perkeleissä – mutta niin vähän, että jos tämä olisi ns. virallinen arvio, saattaisin antaa arvosanaksi jopa 4/5.

Essin lukijaprofiili

Koska tietokirjoista ja tutkimuksista saa jatkuvasti kirjoitella esseitä sun muita opinnäytteitä, loin blogin kertoakseni fiktiivisistä kirjoista, joita luen minkä opiskelulta kerkiän.

Ihmisillä on monenlaisia lukumakuja, joten lienee parasta hiukan kuvailla omaa ihanne- ja inhokkilukemistoani, jotta tämän lukija saattaa päätellä, kannattaako blogin lukemista jatkaa.

Tähän mennessä suosikkejani ovat olleet muiden muassa Laurence Sternen Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet. Tristram Shandy kosketti postmodernia sydäntäni, joka on viehtynyt myös sellaisiin neronleimauksiin, kuten Principia Discordia ja Robert Anton Wilsonin & Robert Shean Illuminatus! -trilogia. PD ja Illuminatus kuvaavat monella tapaa myös omaa uskonnollisfilosofista ajatusmaailmaani. Ns. erikoiseen postmoderniin kuulunee myös Terry Pratchettin hurtti huumori. Pratchettilta lemppareitani ovat ainakin Totuuden torvi (Truth) ja Pienet jumalat (Small Gods). Totta puhuakseni Pratchettin kaikki kirjat ovat sen verran loistavia, että suosikin valitseminen tuntuu todella hankalalta. Sen voin sanoa, että Carpet People ja "nuoremmille" suunnatut ontut eivät riemastuttaneet minua aivan yhtä paljoa kuin muut.

Mitä ns. vähemmän leimallisesti "outoihin" suosikkeihini tulee, viehdyin kovin Thomas Kingin Truth & Bright Waterista, jonka satuin lukemaan pyrkiessäni uskontotiedettä opiskelemaan. Tästä intiaanin kirjoittamasta reservaateista ja intiaanimytologiasta kertovasta kirjasta oli analyysi Riku Hämäläisen Amerikan intiaanien uskonnot -kirjassa (joka oli muutenkin mielenkiintoinen, mutta menemättä sen enempää tietokirjallisuuteen...)., joka oli yksi pääsykoekirjoista. Jonathan Safran Foerin Extremely Loud and Incredibly Close oli myös loistava visuaalisessa kekseliäisyydessään. Everything Illuminatesista olen nähnyt filmatisoinnin, mutta haluaisin vielä lukea itse kirjankin joskus...

Vaikka kieltäydyn profiloitumasta fantasiakirjallisuuden lukijaksi, kuuluu mieleenpainuneimpiin kirjoihini myös Terry Goodkindin Sword of Truth sekä J. V. Jonesin Sword of Shadows -fantasiasarjat. Olen koettanut lukea esim. Hickmania & Weisia, Robin Hobbia ja Paolinin teoksia, mutta olen joutunut luovuttamaan, koska kärsimys ja myötähäpeä ovat vieneet minusta voiton. Muuten harvemmin jätän kirjoja kesken, mutta nämä ovat olleet yksinkertaisesti surkeaa kieltä, tylsää kerrontaa tai muuten vaan karmivia suomennoksia. Tästä johtuu kielteinen asenteeni yleistä fantasiakirjallisuutta kohtaan.

Koska kokemukseni suomennoksista on tosiaan melko kammottava (Jean-Cristophe Rufinin Globalia oli joko aivan kamala kirja tai erityisen riipivä käännös: todennäköisesti hiukan molempia), luen mielelläni kirjoja englanniksi. Esimerkiksi lempisarjojani Goodkindilta tai Jonesilta ei edes ole käännetty suomeksi. Joskus on elämäni kuitenkin niin hektistä, että suomenkielen ontuvasta esityksestä huolimatta on nopeampi ja kepeämpi lukea suomennos - puhumattakaan saatavuuden helppoudesta - joten olen siedättänyt itseäni pikkuhiljaa. Esimerkkinä mainittakoon Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma, jossa I. H. Orraksen käännös raiskasi niin runonpätkät kuin osittain muunkin kerronnan - ei tosin niin pahasti, ettenkö olisi dystopioihin viehtyneenä muuten nauttinut lukemastani. Suhtaudun suomennoksiin siis pääosin huonoina kielennäytteinä ja koetan nähdä ontuvien kohtien läpi alkuperäisen teoksen nerokkuuden. Usein olenkin epävarma, onko kyseessä suomennoksen vika vai alkuperäisen moka, mutta olen tyytynyt päättelemään sen kirjan huonouden määrästä: mitä kamalampaa luettavaa suomennos on, sitä todennäköisemmin myös alkuperäinen kirjoitus ontuu.

Profiloidakseni vielä itseni lukijana voin kertoa sen verran, että olen pian 25 vuotta täyttävä uskontotieteen maisterivaiheen opiskelija Helsingin yliopistolla (humanistisen tiedekunnan puolella). Vedän Pakanaverkko ry:n paikallisen pakanaporukan lukupiiriä, jossa luetaan ainakin jossain määrin pakanuuteen liittyvää tieto- ja fiktiivistä kirjallisuutta. Olen elämänkatsomukseltani pita kebab ja tästä todennäköisesti johtuu myös tekeillä olevan graduni aihe: diskordianismin suhteutuminen uuteen uskonnollisuuteen. Sivuaineinani ovat yliopistourani aikana olleet niin folkloristiikka, musiikkitiede, yleinen kirjallisuustiede kuin kotimainen kirjallisuuskin. Kirjallisuuden opintojen ansiosta olen löytänytkin joitain klassikkoteoksia, joista olen tosissani nauttinut - ja toisia, jotka ovat saaneet minut repimään otsani ruvelle koettaessani tenttiä varten niitä kahlata läpi. Kirjoihin tutustun myös Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla, jonka ansiosta olen oppinut muun muassa arvostamaan myös runoutta (kuten esim. Ginsbergin Howl, Kalevi Seilosen Olento ja se tai Tuomas Timosen Kasvatusohjeita 1 ja 2).

Eiköhän tämä nyt toistaiseksi riitä. Todennäköisesti unohdin kaikki todelliset lempi- ja inhokkikirjani, mutta nämä tulivat nyt mieleen. Yleisesti ottaen postmoderni, symbolismi ja dystooppinen kirjallisuus kiehtovat minua ja itsekin syyllistyn sellaisen kirjoittamiseen. Toistaiseksi minun nimissäni on julkaistu vain lasten -(maa)tietokirjoja, mutta tekeillä on myös fiktiivisiä romaanintynkiä, joiden toivon vielä ylittävän julkaisukynnyksen. Enemmän tai vähemmän tylsiä novelli- ja runoyritelmiäni (pidän itseäni enemmän pitkän proosan kirjoittajana) voi lukea toisesta blogistani nimeltä Hyvänmielen tyhjennystarinoita.