Principia Discordia (Mal-2, 1965, Peter Jackson Games, 1994,116s.)

Tämän vuoden ensimmäinen Mynthos julkaisi pyhäkirja-arvion, jonka sain kunniakseni kirjoittaa diskordianistien pyhästä kirjasta, Principia Discordiasta. Linkin takaa löytyy koko lehti (Helsingin yliopiston uskontotieteen opiskelijoiden julkaisu), mutta alla lehdessä julkaistu kirja-arvio kokonaisuudessaan.

http://issuu.com/mynthos

Pyhäkirja-arvio:

Principia Discordia

or How I Found Goddess, and What I Did to Her When I Found Her

Wherein is Explained Absolutely Everything Worth Knowing About Absolutely Anything

Tahi epävirallisenⁱ suomennoksen mukaan: Principia Discordia – eli miten löysin jumalattaren ja mitä tein hänelle löydettyäni hänet. Jossa selitetään aivan kaikki tietämisen arvoinen aivan kaikesta.

Olen valmistautunut tämän pyhän kirjan lukemiseen palvomalla ensin vatsataudissa porsliini-istuinta ja siitä selvittyäni pyhittämällä ruumiini kuohuviinin jumalille, jotta hermoratani olisivat mahdollisimman raa'asti aukirevityt käydessäni tälle henkiselle matkalle diskordianistien pyhän¹ teoksen uumeniin. Aloitan matkani kirjan kansista. Käytössäni on Steve Jackson Gamesin painos vuodelta 1994. Etukannessa on kuvituksena aukihalkaistu omena, jossa on kirjain K. Hyvin minimalistinen tyyli jatkuu takakannessa, joka on käsittämättömän täynnä tekstiä. Silmille pomppaavat lähinnä teksti ”100% DISCORDIAN CATMA”, jonka kai diskordiaaniseksi kismaksi voisi kääntää (lieneekö suunnattu kissaihmisille?). Epäilen, että matkasta saattaa tulla aikamoinen. Onneksi olen valmistautunut hyvin², sillä takakansi varoittaa avaamaan mielen ennen lukemista. Mieleni on avoin.

Steve Jacksonin esipuheesta selviää, että painos on fanin tekemä ja kirjoittaja vakuuttaa, että hauskuuden ja tyhmyyden seassa on koherentti filosofia. Näin tulisi kaikkien pyhien kirjojen alkaa: älkää välittäkö niistä tyhmistä osista niin paljon, kunhan tajuatte filosofian, niin maailmasta tulee parempi paikka.³ Itse kirja alkaa kunnianhimottomasti viidestä käskystä (tai viislaatasta), jotka tarinan mukaan löysi erakkoapostoli Zarathups rakentaessaan aurinkoterassia luolaansa. Ei ole muita jumalattaria kuin jumalatar ja hän on sinun jumalattaresi. No niin, tästä pääsee hyvin liikkeelle uskonnollisesti pidäkkeettömään elämän säännöstelyyn. Diskordiaanin tulee aina käyttää virallista diskordiaanista numerointijärjestelmää ja valaistumisen jälkeisenä perjantaina tulee syödä hodari. Diskordiaanin on kiellettyä nauttia hodarileipää, tahi uskoa mitään lukemaansa. Niin on kirjoitettu, joten niin olkoon. Niin on luettu ja niin olkoon! ⁴

Kokonaisuudessaan Principia Discordiassa on kyse kokoelmasta erilaisia uskonnollissävytteisiä kirjoituksia. Löytyy mytologiaa – sekä kreikkalaista, että diskordianismin syntyyn liittyvää aivan uutta sellaista – ja zen tarinoita, on papiston hierarkiajärjestystä, rituaaleja ja loitsuja, filosofiaa, runoja, dadaa, nonsensea, pyhimyksiä ja lopulta kirjoittajan abstrakti haastattelu, jossa keskustelee useampi persoona, jotka kaikki mahtuvat samaan postilokeroon. Myyttinen tausta selittää myös kannen kirjaimen K: kreikkalaisessa panteonissa epäjärjestyksen jumalattaren titteliä kantava Eris jäi kutsumatta eräisiin kriittisiin häihin Olympos vuorella ja tästä suivaantuneena hän loi omenan, johon oli kirjaillut sanan ”kallisti” (kreik. Kauneimmalle). Tästä seurasi erinäistä eripuraa ja muun muassa Troijan sota.

Diskordianismi nykyisenä liikkeenä syntyi parin kalifornialaisnuoren kahvitellessa keilahallissa maailman ongelmia ratkoen, kun aika pysähtyi ja paikalle ilmestyi apina kyselemään kaiken maailman kysymyksiä ja laittamaan nuorten miesten päitä sekaisin. Syvempi meditointi paljasti hulluuden Kaikkeuden taustalla ja nuoret miehet valaistuivat. Eris on valinnut nämä kaksi sanansaattajikseen jälkimoderniin länsimaiseen maailmaan ja kaiken maailman byrokratiaa mukaillen Principia Discordia on muotoiltu täysin käsittämätöntä jargonia sisältäväksi, anarkististen pamflettien muotoon asetelluksi, huonoa englantia ja huonoja vitsejä, hyvää parodiaa ja syvällistä filosofiaa esitteleväksi teokseksi, josta vähemmälläkin krapulalla saa ilon irti useampaankin otteeseen. Pelkkää iloa ja riemua ei ole luvassa ja kirjoittajat toteavat itsekin, että jos Principia on mielestäsi pelkkää hahaa, lienee paras lukea uudestaan – ajatuksen kanssa.

Peter Jackson Gamesin versiossa alkuperäisen osuuden jälkeen seuraa erilaista juuri tätä painosta varten kerättyä diskordianistista aineistoa vitseistä (”Lukihäiriöinen kristitty myi sielunsa Santanalle”) tehtäviin (”Käytä annettuja kirjaimia kirjoittaaksesi Raamattun kolmas testamentti. Saatat joutua käyttämään joitain kirjaimia useampaan otteeseen: ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZ”) ja hymneihin (”Infinity Bottles of Beer on the Wall”) ynnä muihin. Näitä materiaaleja ei löydy principiadiscordia.com -sivustolla julkaistusta versiosta, joten painoksen hankkiminen on essentiaalista, mikäli haluaa päästä leikkelemään aukkoja pyramidin kärkeen vahingoittamatta kirjaa ja tutustumaan Illuminatin organisaatiotaulukkoon. Illuminati on tärkeä osa diskordianistista ajattelua: kaiken takana hääräävä salaliitto on amerikkalaista vastakulttuuriperinnettä, jota ilman ei näinkään esoteerista teosta olisi saattanut koota.⁵

Nyt tämä arvostelu on jo aivan liian laaja ja alaviitteitä on takuulla enemmän kuin varsinaista leipätekstiä, joten sanottakoon, että kokonaisuutena Principia Discordia on yllättävän koherentti ja syvällisen filosofinen⁶ teos. Kuvitus on omituista, jutut vielä omituisempia. Huumori noudattelee hyvin perinteistä kansanperinnelinjaa⁷ ja olisi takuulla nostanut vähintään Jumalan pilkkasyytteet kirjoittajilleen, jos se olisi julkaistu kuusikymmenluvun Suomessa. Olkaamme siis onnellisia, että teos ilmestyi Kaliforniassa, missä jo tuolloin oli totuttu paljon hurjempiinkin juttuihin ja olkaamme tyytyväisiä, että globalisaatio⁸ on tuonut sen myös Suomeen edes näin jälkikäteen. Jos et ole lukenut alaviitteitä, mainittakoon vielä, että kirja on paraikaa käännettävänä suomeksi ja kunhan viimeisetkin termihirviöt on taisteltu ja uudet kielioppisäännöt opeteltu⁹, pääsemme testaamaan nykykirjallisen kulttuurin suvaitsevaisuutta myös julkisemmassa levityksessä.

Sitä odotellessa, suosittelen lukasemaan tämän¹⁰ ja meditoimaan esiinnousevien ajatusten parissa. Tai jos et jaksa Principiaa, niin lue edes allekirjoittaneen gradu diskordianismista¹¹, koska sivistys kannattaa aina. Istuta siemenesi ja levitä sanaa, sillä jokainen ihminen on oman elämänsä paavi.

5/5

Essi Mäkelä, Hän Joka Etsii Äneensä, Pita Kebab, Väitöstutkija, FM, HuKⁱⁱ

^-----

1  Käytän sanaa pyhä tässä yhteydessä täysin häikäilemättömän epäanalyyttisesti ja kehotan kaikkia hetken miettimään keskenänsä, mitä tarkoittavat käsitteellä pyhä, kun se liitetään esineeseen nimeltä kirja. Erityisesti kehotan pohtimaan määritelmän lähteen hegemonisia asetelmia: onko kyseessä ns. valtionkirkon määritelmä? Tai ehkä ns. maailmanuskonnon? Onko tulkinta äärimmäinen tai ainakin todella voimakkaita mielleyhtymiä herättävä? Miksi käytät tätä määritelmää? Onko mikään pyhää? Oletko kenties opiskellut teorioita pyhästä ja mietit, miten pyhä ilmenee parodiauskonnossa? Oletko sinä(kin) diskordianisti, jolle Principia on vain jäänne 1900-luvun puolivälistä ja tulisiko sinunkin ehkä kirjoittaa oma pyhä kirja ja ottaa oma pyhyytesi omaan haltuusi? Toisin sanoen teoksen pyhyys lähinnä korrelloi käsitykseen, että uskonnon perusopit on luettavissa jostain teoksesta, joka ei kuitenkaan välttämättä anna suoria vastauksia kaikkeen, vaan kenties herättää enemmän kysymyksiä, kuin mihin vastaa.

2 Vähemmän varautuneille lienee helpointa aloittaa Principian lukeminen netistä www.principiadiscordia.com.

3 Internetissä julkaistu versio on erilainen, koska kyse on Loompanicsin versiosta, eli aiemmasta painoksesta. Siinä on Robert Anton Wilsonin esipuhe, joka lienee astetta ns. alkuperäisempi sikälimikäli historian siipien havina sytyttää.

4 Koska taloudestamme ei tähän hätään löydy hodarinakkeja, tyydyn keitettyyn munaan ja toivon, että näiden ruokalajien yhteinen seksuaalinen symboliikka riittää tyydyttämään diskordiaanisen ruokarajoitteisen säännöstön vaatimukset.

5 Robert Anton Wilson ja Robert Shea ovat julkaisseet scifi-trilogian Illuminatus!, joka syventää diskordianismin ja Illuminatuksen suhdetta vielä vähän enemmän. Se kannattaa lukea myös, jos Principiasta päästyään on puulla päähän lyöty olo, muttei ole vielä saanut halosta tarpeekseen. Illuminatus! on käännetty suomenkielelle, kuten pian Principia Discordiakin ja molemmissa käännöskukkaset lienevät vähintään yhtä kammottavia, joten kannattaa tutustua molempiin heti, kun Tajunta Media tai muu vastaava pienkustantamo saa suomenkielisen painoksen ulos sisuksistaan. Joka muuten ei tapahdu ihan heti, koska meillä on vielä toistakymmentä sivua kääntämättä ja suuret suunnitelmat esipuheiden, johdantojen, jälkisanojen ja pro- sekä epilogien ja muiden epilaattorien suhteen. Eli muistakaa kanavilla surffaillessanne myös tämä taajuus. Eetteri ei suinkaan ole vielä hiljennyt.

6 Wau, Steve Jackson ei ollut väärässä esipuheessaan. Tai ehkä tämäkin on vain yhden menetetyn sielun viimeinen korahdus ennen kuin se sulautuu suureen diskordianistiseen kaaoksenkaikkeuteen.

7 Kirjasta löytyy mm. pilasähke Jumalalle, mikä hivelee omaa sisäistä folkloristiani.

8 Ja Internet. Erityisesti Internet.

9 Karvat ajeltu ja esseet kirjoiteltu...

10 Tarkoitan Principia Discordiaa,mutta toivon sinun toki lukeneen myös tämän arvion.

11 Jossa on vähintään yhtäpaljon disinformaatiota kuin Principiassakin.

-----

 

i Suomennos on epävirallinen, koska käännöstyöryhmä taistelee edelleen erinäisten diskordianististen kismojen ja katmojen, pentalaattojen ja viispuklujen välimaastossa. Olen tässä arvostelussa käyttänyt epävirallisia käännöksiä termeille, joiden lopullisesta käännösmuotoilusta en ole (yksin) vastuussa, mutta joiden käytöstä tässä ja gradussani otan täyden ja ylpeän vastuun.

ii Kirjoittajan gradu on luettavissa E-thesis palvelussa. Tarkka osoite on http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201206085940

2666 (Roberto Bolaño, 898s., englanniksi julkaistu 2008)

Tässä oli varsinainen pakkaus. 2666 on postuumisti julkaistu ja koostuu viidestä erillisestä kirjasta, jotka kertovat oman osansa samoissa piireissä tapahtuvasta kokonaisuudesta tai tarinasta. Ensimmäisessä kirjassa kirjallisuuden tutkijat metsästävät kadonnutta saksalaista kirjailijaa aina Meksikoon asti. Toisessa kirjassa kerrotaan meksikolaisesta elämän menosta mm. paikallisen kirjallisuueentutkijan silmin. Kolmas kirja kertoi "kohtalosta", eli Fate-nimisestä mustasta miehestä,joka lähti Meksikoon tekemään juttua mustille tarkoitetulle lehdelleen ja sekaantui murhatutkimuksiin Santa Teresassa. Neloskirjassa listataan noin 300 sivun verran naisten raiskauksia ja murhia. Viidennessä paljastuu, mitä ensimmäisessä kirjassa metsästetty kirjailija on tehnyt kaiken aikaa ja miten mikään liittyy mihinkään. Ainakin melkein.

Aivan hullu teos. Ensimmäisessä ja viidennessä oli ehkä eniten juonellista ainesta, sillä pidin niistä eniten. Vaikka voi syy olla muussakin kuin juonellisuudessa. Ensimmäistä kirjaa lukiessa en meinannut pysyä pöksyissäni, kun chileläinen Bolaño tykitti menemään. Juoni oli löyhä ja epäselvä ja lähinnä tässä kerrotaan paljon välitarinoita ja sivuhuomioita ja aiheen vierestä,päältä, sivulta ja takaa,muttei ainakaan aiheesta itsestään. Alussa tosiaan tykitys oli niin mainiota,että uskalsin toivoa tämän palauttavan uskoni kirjallisuuteen! Samalla tietysti pelkäsin, että jaksaako samanlainen loisteliaisuus jatkua 900 sivun verran.

Toinen ja kolmas kirja olivat jo vähän ns. tavanomaisempia. Kakkonen varsinkin ykkösen jälkeen oli ehkä jopa pieni pettymys. Varmaan myös siksi, että ykkösen hahmot kaikessa pinnallisessa tyhmyydessään ja akateemisessa haihattelussaan olivat kuitenkin ihanan rakastettavia ja kakkoskirjassa vaihdettiin hahmojoukkoa täysin.

Kaikissa kirjoissa tarinat olivat täysin toisistaan riippumattomia,mutta liittyivät kuitenkin hienovaraisesti toisiinsa ja johonkin suurempaan, joka niistä muototui. Neloskirjan murha- ja raiskausluettelo pienen taustatarinan rinnalla tuntui jo todella raskaalta. Eikä vähiten siksi, että kaatopaikoilta ynnämuista katuojista löytyneiden naisten ruumiita kuvailtiin kliinisen kylmästi tyyliin: "Seuraavana päivänä aika läheltä edellistä löytyi uusi ruumis. Kuolinsyyntutkijan mukaan hän oli ollut noin 13-14 -vuotias, hänet oli anaalisesti ja vaginaalisesti raiskattu. Kuolinsyy oli kuristaminen ja kieliluun murtuma." Joistain kerrottiin enemmän, mutta toisista vaan tämän verran tai jopa vähemmän. Ilmeisesti Meksikossa on joku satojen naisten joukkomurhatapaus ihan oikeastikin,mikä tietysti lisäsi synkkää tunnetta kirjaa lukiessa. Kaikki tapetut naiset ei välttämättä olleet saman liigan tappamia, koska joihinkin murhiin löytyi syyllinenkin, mutta epäilys oli kirjassa ainakin, että kaiken takana olisi vaan yksi mies, joka johtaa muutamaa muuta. Joku oli pidätettykin. Toodella raskaslukuinen kirja.

Viitoskirja oli jo siksikin riemukas,koska siinä päästiin eroon nelosen murhaluetteloista, vaikka siirryttiinkin toisen maailmansodan Saksaan ja lähimaastoon, mikä ei ole sitä hilpeintä kamaa sekään. Tyyli ja tunne oli jo lähempänä ensimmäisen kirjan fiilistä ja kaikista joukkohautaamisista huolimatta tätä luki taas riemumielellä.

En osaa sanoa, kuinka paljon tästä pidin kokonaisuutena. Osaan vain sanoa, että paljon! Kirjat pitäisi melkein lukea uudestaan ja eri järjestyksessä, jos haluaisi kaivaa jotain syvempiä yhtäläisyyksiä. Nyt ehti lähinnä bongata tuttuja nimiä edellisistä kirjoista ja meni todella pitkään edes tajuta, kenestä oli kyse uudessa tarinassa, kun edellisestä saman hahmon maininnasta tuntui olevan niin kauan aikaa. Siis vaikka luin tämän 8 viikossa.

Tosissani harkitsen omaan hyllyyn hankkimista ja ehdottomasti suosittelen! Kirjallisuuden säännöt on tehty rikottaviksi ja on melkein tyhmää, että tällanen loistotapaus on poikkeus, mutta kaipa se olisi vaan tylsää kauraa, jos se olisi normi. Rakastuin. En ehdoitta, enkä sokeasti, vaan syvästi kunnioittaen. Pitänee kaivaa Bolañon muuta materiaalia esiin jostain...