The Wind Through the Keyhole (Stephen King, 333s., 2012)

The Wind Through the Keyhole kuuluu Stephen Kingin Musta torni -sarjaan esipuheensa mukaan johonkin neljännen ja viidennen kirjan välimaastoon. Koska teos on kirjoitettu sarjan valmistumisen jälkeen, joudutaan alkuun selittelemään hiukan taustoja, mutta muuten tarina on täysin irrallinen Musta torni -sarjan juonesta. Tarinassa tutut revolverisankarit joutuvat myrskyn pidättelemiksi matkallaan ja rajuilman riehuessa ulkona, päätyvät he kertomaan tarinoita menneistä ajoista. Roland kertoo omasta nuoruudestaan ja myrskyyn liittyvästä tarinasta, joka hänelle on nuorena kerrottu. Tarinassa kiteytyy pienessä mitassa koko sarjan rakenne. Pieni Tim-poika joutuu selvittämään isänsä kuolemaa ja uutta ahdistavaa tilannetta, johon kuolema on hänet ja äitinsä asettanut. Matka, magia ja arvoitukset ovat Timin tiellä hänen etsiessään ratkaisuja ja kasvaessa lyhyessä ajassa henkisesti aikuisemmaksi kuin 11-vuotiaan pojan soisi joutuvan kasvamaankaan.

Sisäkkäinen kerronta on hiukan keinotekoisen oloinen ratkaisu, mutta tulee toisaalta perustelluksi tarinan mittaan ja kuuluu Mustan tornin tyyliin. Kertojan ääni ei pahemmin muutu, vaikka sisintä tarinaa kertoo nuori Roland, mutta tämä lienee perusteltavissa sillä, että tarinan nykyhetkessä puhuja on aikuinen Roland. Kerroksisuutta tulee välillä ajatelleeksi jo senkin takia, miten paljon yhtäläisyyksiä tarnoilla on ja itseasiassa kyseessä on ennemminkin sisäkkäiset novellit kuin yksittäinen romaani. Kahta sisäkkäistä novellia ympäröi kehystarina, joka liittyy väljästi Susannahin, Edin, Jaken, Rolandin ja Oyn tarinaan, mutta sisältää melko vähän juonellista materiaalia. Keskiössä ovat Timin seikkailut synkässä metsässä mystisen verottajan perässä ja väliin sopii hyvin nuoren Rolandin ja Jamien tehtävä Debariaa terrorisoivan petomiehen kiinnisaamisessa.

Tarinat ovat melko yksinkertaisia, mutta mukaansavetäviä. Totuttuun tapaan King tarjoilee jännitystä, kauhua, taianomaisuutta ja kehityskertomuksia tasaisen itsevarmasti ja hillitysti. Muun sarjan lukemisesta oli hyötyä, mutta en itsekään muista Mustan tornin juonesta yksityiskohtia, joten uskon uudenkin lukijan pärjäävän. Kieli lipsuu paikoittain liiankin helppoihin sanavalintoihin, jotka vähän rikkovat tarinan kulkua. King ei kuitenkaan liene tunnettu niinkään kielestään kuin kerronnastaan. Toisaalta myös kerronta lähtee melko hitaasti liikkeelle, mikä johtunee sisäkkäisestä rakenteesta: kirjan alkupuolella olin vielä antamassa melko kriittistä palautetta,  mutta tarinan edetessä pääsin vauhtiin mukaan ja pitkästä aikaa en ollut pettynyt muuten lupaavan kirjan lopetukseen. 

Pienistä nipotuksista huolimatta tarinaa oli miellyttävä lukea. Kyseessä on varsinainen aikuisten satu. Lukijana ei väliin ole varma, onko kyse nuorten, aikuisten vai jopa lasten tarinasta. Hiukan sensuroimalla teos olisi käytettävissä pienemmillekin – erityisesti Timin tarina – mutta varsinkin nuoren Rolandin tarinassa on sen verran paljon verta, seksiä ja viinaa, etten sitä ehkä nuorimmille lapsille suosittelisi. Teos oli miellyttävä ja nopea lukea. Se ei ollut liian haastava vaan tarjoili herkullista mystiikkaa ja helppoja palapelejä muuten raskaaseen marraskuun arkeen.

Diplomaattinen selkkaus (Tuomas Saloranta, 146s., 2013)

                                                 

Diplomaattinen selkkaus kertoo hyvin epädiplomaattisen soturikansan edustajan, Zargyn Tronnikin pyrkimyksistä käydä poliittista neuvottelua äärimmäistä rauhaa rakastavan kansan hallituksen kanssa. Outoon kulttuuriympäristöön joutunut Zargyn rynnii ensin paikalle uskoen omiin keinoihinsa ja asian painavuuteen, mutta joutuu nöyrtymään ja ymmärtää lopulta toiseen kulttuuriin tutustumisen arvon tällaisissa neuvotteluissa. Eritysesti kyseisen Dronillan siirtokunnan seksuaalinen ilmapiiri on Zargynille kiusallinen, eikä kulttuurisilta törmäämisiltä vältytä missään yhteydessä, kun Zargyniä kierrätetään juhlista, tapaamisista ja paikallisilta nähtävyyksiltä toiselle.

Tarina on hyvin perinteistä scifi-fantasiaa rahvaanomaisella ja spekulatiivisella asenteella höystettynä. Kerronta sinänsä on hyvää ja kiinteää, joskin yllätyksetöntä ja kieli on kovin latteaa – kuten tarina ja hahmotkin. Toimintaa riittää ja tarina nojaa pitkälti juonen vetävyyteen hahmojen pysyessä yksinkertaisina tyyppeinä alusta loppuun. Jonkinlaista kehitystä hahmoissa tapahtuu, mutta se on hyvin suoraviivaista ja yllätyksetöntä. Haastavinta lukukokemuksessa lieni olla pyörittelemättä silmiään typerille vitseille, joita viljellään ahkeraan: välillä ronskin ja murteella puhuvan Zargynin suulla, välillä kertojan toimesta. Huumori oli pääasiassa tylsän perinteistä sovinistista sotahuumoria ja vaikka dronillalaisten on mahdollista vaihtaa sukupuoltaan halutessaan, ovat pääosaan pääsevät hahmot lopulta hyvinkin kliseisesti sukupuolittuneita.

Tarinan lisäksi Diplomaattinen selkkaus on ainakin ottavinaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kuten seksuaalisuusnormeihin, kulttuurisiin eroihin, pasifismiin ja sodan käyntiin. Teemat ovat toki tärkeitä, mutta minun huumorintajuuni teos ei osunut ja esiin otetut asiat ovat itselleni sen verran tuttuja, että paljoakaan uutta ei tällä teoksella ole tarjota. Sinänsä oli mielenkiintoista lukea Salorannalta todella erilaista kehitelmää, kuin mitä aiemmin arvioimani Juuri sellainen yö oli. On myös mainittava, että kirjan takakanteen valitut lainaukset ovat miellyttävän rehellisiä: kyse ei ole pelkästä hehkutuksesta vaan joukkoon on mahtunut myös hiukan kriittisempää palautetta. Nautin myös erityisesti Salorannan kuvauksesta tarinansa maailman kehittelystä ala-asteelta lähtien. Tällaiset jälkisanamaiset metakerronnat kirjan kirjoittamisesta ovat erityisesti hyvä lisä perinteiseen romaaniformattiin.

Kuten Saloranta itse minulle totesi, tällaiset teokset lienevät pääosin tietyn genren lukijoille, jotka saattavat löytää suosikkinsa nimenomaan kriittisiä arvioita lukiessaan. Uskon, että Diplomaattinen selkkaus saattaa miellyttää erityisesti pari-kolmekymppisiä scifiparodian ystäviä. Ei liene pahitteeksi, jos lukija on mies ja pitää sotajutuista. Erityisesti jos nauttii junttimaisen sankarin johtamista plasmakanuunaverilöylyistä, lienee oikeilla vesillä jos tähän tarttuu. Yksinkertaisuutta ja helppoutta lukukokemuksesta etsivät voisivat pitää tästä pienestä välipalasta. Jos puolestaan haluaa kirjallisuuden haastavan itseään älyllisesti tai esteettisesti, ei Diplomaattinen selkkaus ole oikea valinta.

Snuff (Terry Pratchett, 378s., 2011)

Pratchettin kirjoja odottaa aina innolla ja olin tätäkin katsellut pidempään kaupoissa ym. Vihdoin se sattui kohdalle kirjastossa (Luen niin paljon, että lainaan kirjastosta useimmiten nykyään sellaisia mielenkiintoisia, jotka vain ”sattuvat kohdalle”, eli en erikseen etsi tiettyjä kirjoja, vaikka luettavien listaa keräänkin. Annan sattuman sanella, millä tajuntaani laajennan.). Siitä on nyt jo useampi kuukausi ja lukemaan aloin Goodreads.comin mukaan toukokuun 10.pv. Yli kaksi kuukautta on varmaan pisin aika, mitä olen koskaan Pratchettin kirjoja lukenut – ja vain yhteen olen ollut yhtä pettynyt kuin tähän: Carpet People oli juuri niin nuoren kirjoittama kuin voi olla. Tämä puolestaan laitan altzheimerin piikkiin, vaikka toivonkin Pratchettin julkaisevan vielä hyviäkin kirjoja!

Snuff kertoo siis Samuel Vimesin, Ankh-Morporkin vartioston päällikön lomasta. Melko harvinainen tapahtuma Vimesin elämässä ja niinpä tämäkin on täynnä toimintaa – tai olisi, jos sitä toimintaa todella olisi enemmän kuin yhden tai pari kohtausta. Vimes törmää maalla melkoisiin rikosryppäisiin, kun paikalliset ovat kohdelleet menninkäisiä kuin natsit juutalaisia ja menninkäiset osoittautuvatkin älyllisemmiksi olennoiksi kuin Vimeskaan oli osannut odottaa. Tästä lähdetään sitten oikeutetun raivon vallassa selvittämään murhia ja kidnappauksia ja mitä vielä. Eikä Sybil-vaimo tietenkään katso hyvällä Vimesin sekaantumista rikollisuuksiin lomallaankin – ennen kuin tapaa menninkäistytön, joka saa hänetkin ajamaan menninkäisten asiaa suurella innolla.

Kaikki pratchettmaiset ainekset ovat kasassa, mutta jotain puuttuu. Rikokset ratkeavat kuin itsestään, eikä kovinkaan moni vitsi huvita vaan tuntuu lähinnä tekemällätehdyltä. Tarinassa edetään tasaisen tylsästi ja siksipä vajaa 400 sivua tuntui loppua kohden lähestulkoon yhtä hitaalta ja tylsältä kuin Sormusten herran ensimmäisen kirjan viimeiset 30 sivua iltana ennen toisen LOTR-elokuvan ensi-iltaa. Mainitsen tämän, koska tiedän, että melkoinen joukko ihmisiä pitää Sormusten herraa täydellisenä teoksena ja Tolkienia vähintäänkin kirjallisuuden jumalana. Samaan tapaan olen saanut kommenttia tästä Snuffista asteikoilla ”paras Pratchett ikinä” ja ”no vähän hitaasti se alkoi, mutta parani viimeistä kolmasosaa kohden”. Ei parantunut. Yhdessä kohtaa tuli vauhdikas kohtaus ja sen jaksoi lukea, mutta pitäisi varmaan tehdä tilastollinen selvitys, miten suuri osa tästä kirjasta vietettiin vuoteessa tai muuten vaan maaseudulla vaellellen ja kakkaa tökkien – kirjaimellisesti (mistä myöhemmin lisää, itsellänihän ei ole mitään kakkaa vastaan). Ehkä oli tarkoituskin, että tulisi tylsää tätä lukiessa samaan tapaan kuin Vimesillä on tylsää maalla...

Oli kirjassa ihan hyviä oivalluksia siitä, miten murrettu ihmismieli ei itsekään näe omaa arvoaan ja että naisilla voi olla muutakin tekemistä kuin hattumuodin päivittely ja sopivan rikkaan miehen odottelu. Muun muassa. Pidin myös kakkajutuista, koska tykkään kakkajutuista, mutta niitä käsiteltiin jotenkin omituisesti, koska käsittääkseni yleensä kakkajutut eivät ole niin hassuja ihmisten mielestä. Enkä ole edes varma, miksi kakkaa niin paljon käsiteltiin. Toivottavasti kyse ei ainakaan ollut rinnastuksesta ihmisten ja muiden otusten pohjasakan tutkimiseen, jota isä-Sam harrastaa suhteessa poika-Samin kakkakokoelmiin... Toivottavasti kyse oli lähinnä lastenkirjojen hassuista aiheista. En muista, käytettiinkö kakkatuntemusta kirjassa mitenkään juonellisesti hyväksi. Se oli vain hupsua ylimääräistä sontaa. Paitsi jos olen kahden kuukauden hitaan etenemiseni aikana unohtanut jonkun oleellisen kohdan, jossa kakka auttoi ratkomaan jonkun mysteerin. Siinä tapauksessa ymmärrän kakan käytön täysin.

Tarina oli hyvin kirjoitettu lukuun ottamatta joitain käsittämättömiä ajatusleikkejä ja epäloogisia ajatusharppauksia, jotka eivät ainakaan minun päässäni asettuneet jotkut lainkaan kohdilleen ja jäivät näinollen lähinnä huonoiksi puujalkavitseiksi. Mutta hahmot olivat tuttuja Pratchett-hahmoja ja asetelma oli mitä mehukkain. Myös sanottavat asiat varsinkin uskonnollisista asioista lienivät suunnilleen ok, vaikka vähän sivujuonteiksi jäivätkin. Toivon todella, että tämä pettyminen ei ole trendi, joka jatkuu Pratchetteja lukiessani, koska muistan vielä ajan, jolloin Pratchettia oli mahdoton laskea kädestään ennen kuin sen oli lukenut loppuun. Parempia kirjoja odotellessa!

Juuri sellainen yö (Tuomas Saloranta, 71 s., 2013)

Juuri sellainen yö on Tuomas Salorannan Kuoriaiskirjat-pienkustantamon ensimmäinen julkaisu. Pitkä novelli (tai lyhyt romaani) kertoo monikerroksisen tarinan metsästä, jossa paikalliset pojat käyvät etsimässä seikkailuja ja itseään. Vuosien Helsingissä elämisen jälkeen miehiksi kasvaneet pojat palaavat metsään, koska on taas ”juuri sellainen yö”. Ja sellaisena yönä tapahtuu metsässä mielenkiintoisia ja uskomattomiakin asioita. Markus kipuilee nuoruuden rakkauden perään, Kivijärvi juo ja polttaa kuten boheemin kirjailijataiteilijan kuuluukin. Tolppanen on puolestaan mystinen metsäläinen, joka on jäänyt vanhaan metsään asumaan, kuten sukunsa miehillä on ollut tapana. Tarina kerrotaan Markuksen silmin ja hänen sisäisiä ristiriitojaan päästään tarkastelemaan hyvinkin henkilökohtaisesti.

Tarina on tiivistä kuvausta alusta loppuun ja siitä huomaa, miten tekstiä on hiottu vuosien saatossa huippuunsa. Lopussa kirjoittaja kuvailee tekstin kehittymisprosessia yli kymmenen vuoden ajalta, mikä puolestaan on mielenkiintoinen kurkistus kirjailijan työn ytimeen. Samanlaiset jälkisanat olisivat mielestäni tervetulleita isompienkin projektien kylkiäisiksi!

Vaikka joissain kohdissa ilmenikin turhaa toistoa, oli Juuri sellainen yö juuri niin yllättävän nautinnollinen kokemus, kuin aina kirjan avatessaan toivoo: pelkää pahinta, mutta toivoo parasta. Tällä kertaa ei tarvinnut pettyä. Tunnelma pysyi hyvin yllä läpi kertomuksen. Aikatasoa oli välillä hankala muistaa, mutta lukujen otsikot selvensivät, eikä tämä paljoa häirinnyt lukukokemusta. Kirjassa oli aineksia jopa kunnon romaaniksi, mutta mielestäni lyhyt muoto palveli sen tarkoituksia paremmin: lyhyt kertomus onnistuu ylläpitämään jännitteitä paremmin kuin pitkä.

Teos oli tarinaltaan yllättävän samankaltainen aiemmin arvioimaani Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puoleen. Juuri sellainen yö on kuitenkin ilmeisesti muotoutunut 1998 -vuodesta lähtien ja tuskin kumpikaan on vienyt ideaa toiseltaan: tällaiset tarinat ovat suomalaisessa kansanperinteessä hyvin syvälle juurtuneita, eivätkä lainkaan ainutlaatuisia – tämä aika lienee myös otollinen juuri tällaistan kauhukertomusten julkaisuun. Metsä selvästi kiehtoo suomalaisia edelleen ja on loistavaa, että niitä voi hyödyntää kirjallisuudessa myös hyvin ja viihdyttävällä tavalla.

Punainen kuin veri (Salla Simukka, 264s., 2013)

Salla Simukalla on jo yli kymmenen vuoden kokemus nuorten kirjoista ja se näkyy määrätietoisesta kirjoitusotteesta.

Punainen kuin veri aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan jännitystrilogian. Lumikki on taidelukiolainen tyttö, joka on joutunut kokemaan elämässään enemmän kuin useimmat ikäisensä. Hän on oppinut kulkemaan huomaamattomasti ja huomaamaan pienimmätkin uhat ympäristössä. Tästä on tytölle hyötyä, kun hän joutuu keskelle uusia kauhuja ja selvittämään veristen seteleiden arvoitusta. Tähän asti Lumikki on pyrkinyt sekaantumaan muiden asioihin mahdollisimman vähän, mutta rikollisliigan puuhat tunkeutuvat hänen elämänsä rauhaan, eikä tytölle jää vaihtoehtoja.

Punainen kuin veri on vauhdikas ja hyvin aikaan sidoksissa oleva nuorten dekkariromaani, jossa eletään tamperelaisten nuorten elämää kuvaten sitä monelta tasolta koulukiusaamisesta rikkaiden nuorten huumekokeiluihin. Näkökulma on vahvasti Lumikin, joka on luonteeltaan selviytyjä ja tottunut epäilemään kaikkia. Siksi hän katsoo muita taidelukiolaisia ulkopuolelta luokitellen heitä lokeroihin, joihin ei itse suostu asettumaan. Asetelma on uskottava, vaikka hahmot ovatkin melko yksiulotteisia. Vain Lumikki ja rikas tyttö Elise tuntuvat kasvavan hahmoina, kun muut jäävät lähinnä tyypitellyiksi ja litteiksi sivuhahmoiksi. Tämä tosin on dekkarityyppiselle kirjallisuudelle melko tavanomaista, joten se annettakoon anteeksi.

Lumikki-tarinaan ja muihin klassikoihin sekä nykykirjallisuuden kertomuksiin viitataan runsaasti läpi koko tarinan. Ne luovat syvyyttä viihteelliseen dekkarikerrontaan, joka kulkee muuten vauhdikkaasti, mutta notkahtaa välillä Lumikin ajatuksia kuvattaessa kesken toiminnallisen kohtauksen – tämä hidastaa kerronnan tahtia jonkin verran. Myös ylenmääräinen Lumikin monipuolisten harhautus- ja jäljitystaitojen kuvailu tekee tarinasta turhankin tasaista, koska pienistä virheistään huolimatta hän on sittenkin melkolailla Sherlock Holmesin tapainen voittamaton monilahjakkuus, vaikkei itseään sellaiseksi myönnäkään.

Kokonaisuutena tarina on viihdyttävä ja hyvää delkarikerrontaa. Simukan taito nuortenkirjailijana on ilmeinen ja hän osaa kuljettaa lukijaansa juonen käänteestä toiseen. Lumikkitarinan lainaaminen ripauksen myyttisyyttä muuten realistiseen tamperelaisnuorten elämään. Lumikki on hyvin sympaattinen hahmo, vaikka täydellisyyttä tavoitteleekin ja lukukokemuksena Punainen kuin veri on kepeä, mutta viihdyttävä ja vauhdikas aloitus lupaavalle nuorten trilogialle.

Tummempaa tuolla puolen (Kaj Korkea-aho, 437s., 2012)

Arvio Aavetaajuus-podcastin viidenteen lähetykseen. http://aavetaajuus.tajunta.net

Kaj Korkea-Ahon toinen romaani Tummempaa tuolla puolen kertoo kesäisen tarinan aikuisiksi kasvaneista Gränbyn pojista, jotka palaavat kotiseudulleen yhteisen surun kutsumina: heidän rakas ystävänsä on kuollut. Kotiseudulla alkaa tapahtua muutakin kuin vilppiä juoksukilpailussa, kun pelottava Raamt-olento tuo pimeyden kesäiseen kylään. Samalla, kun yksi kaveruksista valmistautuu omiin häihinsä, taistelee toinen itsetunto- ja änkytysongelmiensa kanssa. Kolmannella on uskon kriisi ja neljäs kärsii tyttöystävänsä jättämästä ahdistavasta perinnöstä. Raamt ilmestyy kaikille vuorollaan ja epäuskoisen pelon vallassa miehet ryhtyvät kukin tahoillaan selvittämään kummitusolennon mysteeriä ja oman elämänsä ongelmia koettaen hakea tukea vanhoista ystävyyssuhteista.

Nuoruuden ympäristöt herättävät miehissä monenlaisia tunteita. Paluu kotiin ei ole lainkaan kivuton.

Kaiken kaikkiaan teos käsittelee monenlaisia erilaisia nykypäivän nuorten mielen ongelmia sisältäen ripauksen yliluonnollista kauhua. Häivähdys tuonpuoleista on kuvattu voimakkaasti muun ihmissuhde- ja mielenterveyskerronnan lomassa, jolloin sen vaikutus ikään kuin korostuu. Raamt on mysteeri loppuun saakka. Aiheuttamistaan kauhistuttavista kohtaamisista huolimatta hahmot epäilevät olennon olemassaoloa ja omia aistejaan, kunnes Raamtin synkät salaisuudet on pakko kohdata. Teksti on miellyttävän luettavaa ja vaikka alkuperäinen kieli on ollut ruotsi, käännös on todella onnistunut huolimatta ajoittaisista ruotsista suoraan käännetyistä sanonnoista ja kielileikeistä, jotka ovat hiukan omituisia suomenkieliseen korvaan, mutta toimivat kontekstissa tyydyttävästi. Myös lausuntaa ja muita termejä joudutaan välillä selittämään kielen vaihdoksen takia, mutta muuten tarina toimii hyvin myös suomenkielellä.

Suosittelen Tummempaa tuolla puolen luettavaksi kevyttä psykologista kauhua etsiville. Raja tämän ja tuonpuolisen maailman välillä on häilyvä – niin todellisuudessa kuin tässä kirjassakin.

Annan teokselle 4/5 pentaakkelia.

------

Synkkyydestä antaisin ehkä vähemmän kuin nelosen, koska kauhu oli todella hienovaraista ja tämä oli muussa mielessä miellyttävä kokemus kuin missään kauhu- tmv. genressä. Tykkäsin siitä, miten tosiaan yliluonnolliselta vaikuttava ilmiö selitettiin muilla tavoin kuin yliluonnollisesti muuttamatta sitä mitenkään normaaliksi ilmiöksi. En saata kertoa enempää, jotten spoilaa liikaa ;)

Liha tottelee kuria (Miina Supinen, 336s., 2007)

Liha tottelee kuria on Miina Supisen esikoinen. Luin itseasiassa Apatosauruksen maankin tässä taannoin, mutta se meni niin nopeasti, etten ehtinyt kirjottaa arviota siitä. Liha tuli sopivasti vastaan kirjastossa, niin nyt siitä sitten aloitan Supisen arvostelun. Apatosaurus ehkä myöhemmin.

Liha tottelee kuria on melkolailla aristelemattoman räävitön tarina Silolan täydellisen perheen kulisseista. Isä on kapellimestari ja äiti sisustussuunnittelija. Lapset on syötetty hilloleivällä piloille: esikoinen Astra tykkää vähän jännemmistä seksileikeistä, Silmu on lihava ja uppoutuu kuntosalielämään vähän liiankin kanssa. Nuorin, iltatähti-Pelagia, on jo nelivuotiaana varsinainen tapaus silkkieläimineen.

Kirja kertoo todella samastuttavasti nykyaikaisesta kaupunkilaiselämästä. Mukaan tulee häivähdys juorulehtimäistä likaista nautintoa, kun naisten lehdistä tutun "meidän elämä on täydellistä" -imagon takaa paljastuu kaikenlaista limaisen riemastuttavaa. Tällainen pieni sokerihiiri voi myös hyvin ymmärtää ylenmääräisen sokerin syönnin aiheuttamat mielen häiriöt lapsissa.

Kirjan pääjuoni nivoutuu isän ja äidin välisessä suhteessa sattuneen pienen hairahduksen ympärille, mutta lasten elämistä kerrotaan paljon enemmän kuin varsinaisesti kummankaan vanhemman - ja kuvaus onkin tässä paljon mielenkiintoisempaa kuin mikään juoni. Perheen isä lienee ainoa, jonka luurankoja ei koluta kaapin pohjia myöten. Masennuksen syyksikin annetaan tyttären toilailut, joten vähän jää ehkä kaipaamaan isästä enemmänkin. Toisaalta ehkä isät usein ovat vähän surkiksia ja etäisiä naisten elämässä: kirja oli tavallaan äidin ja lasten näkökulmaa (joista enemmistö on naisia), joten sinänsä kuvaus oli uskottava. Ja samalla edes yksi vähemmän äänekäs tapaus piti perhettä edes jollain tapaa kasassa, kun sitten muut saivat rellestää vapaasti.

Vaikka teoksessa käsitellään isoja ja vakaviakin aiheita, kuten steroidit, sadomasokistinen ryhmäseksi ja alkoholismi, on koko tarina pahuksen hauskaa luettavaa. Supinen tuntuu ottavan kaiken irti siitä, miten vaietuista asioista suoraan ja jopa lapsenomaisella rehellisyydellä puhuminen saattaa usein olla huvittavin ja paras tapa niiden käsittelyyn. Mikään älyttomän oivaltava juttu ei ole kyseessä, mutta sitäkin viihdyttävämpi ja raikkaampi esikoinen nykymaailman hömppähupailujen ja mahtipontisen pönötyksen keskellä.

Minuun ainakin osui ja upposi: elämää se vain on, eikä pidä ottaa niin vakavissaan ihan kaikkea.

2666 (Roberto Bolaño, 898s., englanniksi julkaistu 2008)

Tässä oli varsinainen pakkaus. 2666 on postuumisti julkaistu ja koostuu viidestä erillisestä kirjasta, jotka kertovat oman osansa samoissa piireissä tapahtuvasta kokonaisuudesta tai tarinasta. Ensimmäisessä kirjassa kirjallisuuden tutkijat metsästävät kadonnutta saksalaista kirjailijaa aina Meksikoon asti. Toisessa kirjassa kerrotaan meksikolaisesta elämän menosta mm. paikallisen kirjallisuueentutkijan silmin. Kolmas kirja kertoi "kohtalosta", eli Fate-nimisestä mustasta miehestä,joka lähti Meksikoon tekemään juttua mustille tarkoitetulle lehdelleen ja sekaantui murhatutkimuksiin Santa Teresassa. Neloskirjassa listataan noin 300 sivun verran naisten raiskauksia ja murhia. Viidennessä paljastuu, mitä ensimmäisessä kirjassa metsästetty kirjailija on tehnyt kaiken aikaa ja miten mikään liittyy mihinkään. Ainakin melkein.

Aivan hullu teos. Ensimmäisessä ja viidennessä oli ehkä eniten juonellista ainesta, sillä pidin niistä eniten. Vaikka voi syy olla muussakin kuin juonellisuudessa. Ensimmäistä kirjaa lukiessa en meinannut pysyä pöksyissäni, kun chileläinen Bolaño tykitti menemään. Juoni oli löyhä ja epäselvä ja lähinnä tässä kerrotaan paljon välitarinoita ja sivuhuomioita ja aiheen vierestä,päältä, sivulta ja takaa,muttei ainakaan aiheesta itsestään. Alussa tosiaan tykitys oli niin mainiota,että uskalsin toivoa tämän palauttavan uskoni kirjallisuuteen! Samalla tietysti pelkäsin, että jaksaako samanlainen loisteliaisuus jatkua 900 sivun verran.

Toinen ja kolmas kirja olivat jo vähän ns. tavanomaisempia. Kakkonen varsinkin ykkösen jälkeen oli ehkä jopa pieni pettymys. Varmaan myös siksi, että ykkösen hahmot kaikessa pinnallisessa tyhmyydessään ja akateemisessa haihattelussaan olivat kuitenkin ihanan rakastettavia ja kakkoskirjassa vaihdettiin hahmojoukkoa täysin.

Kaikissa kirjoissa tarinat olivat täysin toisistaan riippumattomia,mutta liittyivät kuitenkin hienovaraisesti toisiinsa ja johonkin suurempaan, joka niistä muototui. Neloskirjan murha- ja raiskausluettelo pienen taustatarinan rinnalla tuntui jo todella raskaalta. Eikä vähiten siksi, että kaatopaikoilta ynnämuista katuojista löytyneiden naisten ruumiita kuvailtiin kliinisen kylmästi tyyliin: "Seuraavana päivänä aika läheltä edellistä löytyi uusi ruumis. Kuolinsyyntutkijan mukaan hän oli ollut noin 13-14 -vuotias, hänet oli anaalisesti ja vaginaalisesti raiskattu. Kuolinsyy oli kuristaminen ja kieliluun murtuma." Joistain kerrottiin enemmän, mutta toisista vaan tämän verran tai jopa vähemmän. Ilmeisesti Meksikossa on joku satojen naisten joukkomurhatapaus ihan oikeastikin,mikä tietysti lisäsi synkkää tunnetta kirjaa lukiessa. Kaikki tapetut naiset ei välttämättä olleet saman liigan tappamia, koska joihinkin murhiin löytyi syyllinenkin, mutta epäilys oli kirjassa ainakin, että kaiken takana olisi vaan yksi mies, joka johtaa muutamaa muuta. Joku oli pidätettykin. Toodella raskaslukuinen kirja.

Viitoskirja oli jo siksikin riemukas,koska siinä päästiin eroon nelosen murhaluetteloista, vaikka siirryttiinkin toisen maailmansodan Saksaan ja lähimaastoon, mikä ei ole sitä hilpeintä kamaa sekään. Tyyli ja tunne oli jo lähempänä ensimmäisen kirjan fiilistä ja kaikista joukkohautaamisista huolimatta tätä luki taas riemumielellä.

En osaa sanoa, kuinka paljon tästä pidin kokonaisuutena. Osaan vain sanoa, että paljon! Kirjat pitäisi melkein lukea uudestaan ja eri järjestyksessä, jos haluaisi kaivaa jotain syvempiä yhtäläisyyksiä. Nyt ehti lähinnä bongata tuttuja nimiä edellisistä kirjoista ja meni todella pitkään edes tajuta, kenestä oli kyse uudessa tarinassa, kun edellisestä saman hahmon maininnasta tuntui olevan niin kauan aikaa. Siis vaikka luin tämän 8 viikossa.

Tosissani harkitsen omaan hyllyyn hankkimista ja ehdottomasti suosittelen! Kirjallisuuden säännöt on tehty rikottaviksi ja on melkein tyhmää, että tällanen loistotapaus on poikkeus, mutta kaipa se olisi vaan tylsää kauraa, jos se olisi normi. Rakastuin. En ehdoitta, enkä sokeasti, vaan syvästi kunnioittaen. Pitänee kaivaa Bolañon muuta materiaalia esiin jostain...

Ilmari Rautapää okkulttinen etsivä (Jyrki Pitkä, Sami Tissari, äänikirja [tähän mennessä 5 levyä], 2012)

Ilmari Rautapäätä on tähän mennessä ilmestynyt viisi osaa. Kyseessä on äänikirja ja osat sisältävät kaksi täysin erillistä Rautapää-tarinaa: Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet; sekä Ilmari Rautapää ja Perkeleet (josta on ilmestynyt vasta 3/4 osaa tätä kirjoittaessani). Haastava arvioitava kirjablogissa siis monestakin syystä,mutta aion kuitenkin yrittää.


Rautapäätä ei turhaan kutsuta okkulttiseksi etsiväksi. Okkultismi on tarinoissa läsnä virkistävän luonnollisena osana niin synkeine kuin hyvinekin puolineen. Tarinoissa selvitellään mysteerisiä rikoksia, jotka susimiehissä alkavat aueta löytyneen ruumiin ympärillä ja perkeleissä kohdistuvat muun muassa Rautapäähän itseensä, jotta suurempia alamaailman konnuuksia päästäisiin harjoittamaan vapaammin.


Punavuoren susimiehet kertoo murhamysteerin Punavuoressa, johon liittyy okkulttisia symboleja ja muuta omituista. Rautapää kutsutaan paikalle ja hän pistääkin tuulemaan muun muassa kutsuen mukaan henkimaailman auttajia. Okkulttinen symboliikka ja lovecraftmainen loppuhuipennus tekevät melko tavallisesta ja simppelistä etsivätarinasta viihdyttävää kuunneltavaa. En tyypillisesti lue tällaisia dekkarijuttuja, mutta okkulttisuutensa takia Rautapää on omiaan erottuakseen joukosta. Kyse kun ei ole mistä tahansa vetisistä lässynlää pikkunippelitiedoista, mitä yleensä joku saattaa ripotella tehdäkseen tarinasta ”okkulttisen taviksille”, eikä toisaalta tarvitse olla korkeamman asteen initiaatti tunnistaakseen tarinassa mainittuja viittauksia. Toisin sanoen kertomus ei mässäile okkultismilla, vaan sitä on juuri sopivasti.


Rautapää ja Perkeleet on puolestaan monella tapaa monimutkaisempi tarina. Rautapää herää harvinaisen huonoon kankkuseen ja alkaa selvitä, että hänen muististaan on pyyhkiytynyt suunnilleen kuukausi. Aikatasoissa, paikoissa ja kertojissa hypitään siis välillä melko villistikin. Kahdella minä-kertojalla oli melko samanlaiset äänet, mutta tyylit olivat sen verran erilaisia, ettei hätä ollut sen näköinen. Okkultiikalla herutellaan perkeleissä jo vähän enemmän, mikä tosin tekee siitä entistä mielenkiintoisemman. Ajoittainen alapäähuumori ja seksimässäily epäilytti kuunnellessa ajoittain, mutta toistaiseksi tällaisetkin kohtaukset ovat tulleet tarinan myötä perustelluiksi. Eli ns. jännätaso pysyy korkealla, joten limailu ei muutu pelkästään korniksi. Kryptinen arvio kryptisestä tarinasta, mutta minua kiinnostaisi päästä kuuntelemaan viimeinen osa, jotta osaisin sanoa ns. suorempaa, miten tyydyttävä kertomus oikeastaan on edes kyseessä. Tähän mennessä monipuoliset hahmot seikkailevat ympäri Kalliota ja juonia punotaan, mutta tosiaan kaikki langat ovat vielä avoinna.


Kaiken kaikkiaan Rautapää oli ensisijaisesti viihdyttävää kuunneltavaa. Tutut paikat Helsingissä ja toisaalta tutut ja vähemmän tutut viittaukset esoteerisiin ilmiöihin olivat riemastuttavan erilaisia verrattuna muuhun viimeaikoina lukemaani – saati kuulemaani. Äänikirjaformaatti oli onnistunut valinta, sillä äänilukija osasi eläytyä tarinoihin oivallisesti ja kerronta tuntui etenevän paremmin kuin jos olisin joutunut itse sitä lukemaan paperilta ja elävöitti tarinaa oman välillä ankean lukijanäänen sijasta. Ajoittain mielessä kävi, toimisiko Rautapää edes kirjoitettuna romaanina ainakaan sellaisenaan – vaikka tuskin sekään paljoa muutoksia vaatisi käsikirjoituksiin. Joitain kömpelyyksiä kerronnassa esiintyi ajoittain – erityisesti perkeleissä – mutta niin vähän, että jos tämä olisi ns. virallinen arvio, saattaisin antaa arvosanaksi jopa 4/5.