Alla Aavetaajuudessa julkaistu kirja-arvio. http://aavetaajuus.fi/blog/sade/
Säde on kuolleen brittiarkeologin kertomus suomalaisesta nuoresta naisesta, joka vei hänen sydämensä Kreikassa ja vetää kirjan koko kertomuksen ajan lastaan pulkassa suomalaisessa tuiskussa. Kertomuksen rakenne on kuin kirjan kansi: otteita sieltä täältä Säteen ja kertoja-Vicin elämästä. He tapasivat arkeologian opiskelun merkeissä Kreikassa ja päätyivät jälleen yhteen Helsingissä epävirallisilla arkeologisilla kaivauksilla metsäuskoisen Kahdeksaisen kultin lähimetsässä. Kahdeksaisen kulttia johtaa tulinen suomalaiskreikkalainen Voula, joka karismallaan vetää puoleensa monenlaista vaihtoehtohenkisyydestä kiinnostunutta ihmistä – ja pitää olemuksellaan viranomaiset poissa paikalta.
Poukkoilevat kertomuksenpätkät kuvaavat monenlaista uskonnollista etsintää. Uskovaiset ja ateistit eivät ymmärrä toisiaan, vaikka Säde, joka kuuluu jälkimmäisiin, koettaa kovasti opetella uskomaan, jotta elämä olisi jotenkin helpompaa. Kirjassa nostetaankin hyvin esiin erilaisten ihmisten eri tavat kommunikoida. Ateistit vaikuttavat lähinnä jääräpäisiltä jankkaajilta, mutta uskovaisten henkilökohtaisiin kokemuksiin on mahdoton päästä käsiksi jos ateistisen jankutuksen on perinyt vanhemmiltaan. Aivopesua on monenlaista ja silti nämä maailmat erkanevat toisistaan, kuin erinapaiset magneetit.
Vaikka tarinaa kertoo siis ilmeisesti kuollut mies, ei tarinassa paljoa maagista ole havaittavissa. Eläessään tämä lähinnä ryyppäsi ja metsästi naisia. Rakkaus ja himo, usko ja aivopesu kulkevat toisiinsa kääriytyneinä vyyhteinä, joiden syövereissä suunnistamista tuntuu elämä olevan itse kullakin. Jotkut ihmiset vaikuttavat mahtavilta kuin jumalattaret ja jumalat ja Säde epäilee heitä ennen olleen enemmän, jolloin usko, myytit ja tarinat olivat enemmän läsnä jokapäiväisessä elämässä. Nykytieteen mystiikasta riisuttu maailma ei paljoa anna vastauksia tai syitä kuolemalle tai kuoleman jälkeiseen, mutta yhteiskunnasta eristäytyvä uskonnollisuuskaan ei tunnu kovin kätevältä. Samaan aikaan tuonpuoleisia pohtiessa pitää pyörittää tämänpuoleisia ihmissuhteita ja niissäkin on sekä Vicillä että Säteellä tekemistä aikalailla.
Teos on aikamoinen sillisalaatti – ja ei sitten toisaalta kuitenkaan. Fragmentaaliset muistikuvat elämästä sopivat kuolleen kertomaksi ja lyhyet pätkät helpottavat lukukokemusta huomattavasti. Näitä asioita voisi toki vatvoa paatoksellakin, mutta tavallaan pidän Supisen ratkaisusta. Teos on nopealukuinen, mutta jättää erilaisia ajatuksia mieleen, joka on muutenkin tottunut tarkastelemaan ateistien ja mitä erilaisimpien uskonnollisuuksien edustajien retoriikkaa ja propagointia. Vaikka hahmot ovat melko pinnallisia ja ohuita, niistä löytyy silti paljon samaistumispintoja. Koska yksi hahmoista on kuin ilmetty exäni, en voi olla leikittelemällä ajatuksilla eri hahmojen rooleista omassa elämässäni. Jos tästä kirjasta pitäisi mainita kolme teemaa, ne olisivat seksi, uskonto ja kansanperinne. Ja sitten toisaalta ei edes kansanperinne vaan mytologiat ja myytit, mutta paljon konkreettisemmassa muodossa, koska kyseessä on kuitenkin kuin arkeologian ja folkloristiikan sekoituksesta syntynyt fiktiivinen kuvaus omasta ajastamme suhteessa entiseen, vaihtoehtokulttuureista suhteessa niin sanottuun valtaväestöön, muistamisen lyhyys suhteessa ikuiseen unohdukseen ja haluun ylittää näiden alueiden välisiä siltoja.
Kaikenkaikkiaan pidin teoksesta todella paljon, vaikka se ajoittain ärsytti ja ihmetyttikin. Omituisuudessaan kirja hämmentää, mutta myös ihastuttaa. Välillä kerronta tuntuu keskeneräiseltä, mutta lopulta ei sitten kuitenkaan. En tiedä, minkälaisesta kirjallisuudesta pitäville tätä suosittelisin, koska haluaisin kaikkien lukevan tämän ja tällaisia teemoja tulisi julkaista ehdottomasti lisää.
