lauantai 11. maaliskuuta 2017

Karkkinarkkipropagandaa välipalapussissa (Karkkari, Juhana Lumme, 104s.)

 
 
 
Karkkariksi itsekin tunnustautuvana tartuin teokseen ristiriitaisin tuntein. Olen pitkään syönyt karkkia enemmän tai vähemmän liikaa. Hampaani ovat pysyneet suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta aina välillä repsahdan. Itsehillintä tuntuu löytyvän hammassäryn kautta. Jos syö muuten hyvää ruokaa, voi pysyä pitkäänkin erossa karkkipusseista, mutta väsyneenä ja erityisesti talviväsyneenä käsi tarttuu helpommin pussiin jos toiseenkin. Ajoittain asia tuntuu karkaavan käsistäkin jopa. Siksi tavallaan hauska juttu (karkit) ja tavallaan ikävä juttu (riippuvuus) yhdistettynä uteloittivat lukemaan tätä kirjaa. 

Tästä samaistumisesta huolimatta epäilin asetelmaa, jossa karkit ovat päihteitä ja laittomia siinä missä suklaa, jäätelö, kahvi, tupakka ja kuningas alkoholikin. Lähinnä mietin, että voiko tässä olla mitään kummempaa kuin huumeiden vastaista propagandaa, missä karkit ovat huumeita sen sijaan, että puhuttaisiin heroiineista ja kannabispiikeistä ynnä muista. Joskus taannoin kuulin Ranskassa laittomien uhkapelipiirien käyttävän karamelleja koodisanana rahapanoksille. Olisiko tässäkin vain vaihdettu karkit huumeiden tilalle ja perinteiseen tapaan kuvattaisiin kalteva pinta ja porttiteoria? No, päätin kaikesta huolimatta antaa kirjalle mahdollisuuden.

Alkuun oli ihan mielenkiintoista leikkiä ajatuksella maailmasta – osittan dystooppisesta, osittain utopistisesta – missä lapset syövät pähkinöitä ja hedelmiä sokerin ja karkin sijaan. Ensimmäistä karkkia maistetaan bileissä salaa ja siitä jää paha maku suuhun, mutta jos haluaa olla cool ja kapinallinen, on parempi totutella karamelleihin. Tästä alkaa syöksykierre, joka johtaa limonaatiin, jäätelöön, suklaaseen jne. Huumeita ovat tosiaan nautintoaineet, jotka meidän todellisuudessamme ovat täysin laillisia, vaikka teoksessa hyvinkin rehellisesti kuvatut haittavaikutukset ovat kaikkien tiedossa. Harvempi kuvittelee karamellien olevan millään tavalla terveellisiä tai tarpeellisia ja vaikka positiivisiakin tutkimustuloksia kahvista julkaistaan tasaiseen tahtiin, on kahviriippuvuus yksi sosiaalisesti hyväksytyimmistä riippuvuuksista. 

”Niille kofeinisteille, jotka vaativat, että kahvin tulisi olla laillista, minä sanon, että silloin kahvia pitäisi saada mistä tahansa ja milloin tahansa, joka kaupasta, kioskista, huoltoasemalta ja automaatista ympäri buorokauden, ja työpaikoilla pitäisi olla parin tunnin välein kahvitauot, sillä muutoin kahvinjuojat alkaisivat hyppiä seinille.”

Moraalinen opetustarina kuvaa meille jokapäiväisten herkkujen nurjat puolet hyvin uskottavasti ja erityisesti samastuin karkkiöverin tunteeseen: kun on ensin mättänyt naamaansa erilaisia karkkeja niin monta kuin kerralla saa tungettua ja kunnes pussi on tyhjä, on morkkis jäätävä ja olo aivan perseestä. Siis jos lopettaa syömisen. Mutta joskushan se on pakko lopettaa ja kohdata karkkikrapula. Toisaalta teos ei ole myöskään pelkkää nautintoaineettomuuden ylistystä vaan tällaisen sokerista lähtien kaiken herkun kriminalisoiva yhteiskunta näyttäytyy samalla aivan yhtä julmalta kuin tällä hetkellä laittomien huumeiden suhteen. Jos on jäänyt koukkuun ja satuttaa itsensä, joutuu vaikeuksiin tai muuten vaan haluaa huumeesta eroon, ei paljastumisen pelossa uskalleta hakeutua apuun ja syöksykierre on valmis. Kirja ottaa kantaa oman aikamme huumepolitiikkaan, vaikka kyseenalaistaa ihmisen äärimmäisen nautinnonhaluisen luonteen ja kuvaa hyvin sitä vastenmielisyyttä, mitä parhaimmillaan voi inhimillisyyttään kohtaan tuntea.
"Suomen kansalainen, joka ostaa ulkomailla nautintoaineiden käyttöön ja valmistukseen soveltuvia välineitä, syyllistyy aina nautintoainerikokseen, vaikka välineet olisivatkin kohdemaassa laillisia."


Teoksessa on tosiaan ihan hyviä pointteja, kieli on hyvää ja tarina noudattelee huumeriippuvaisen elämästä kertovien tarinoiden tyyliä. Loppua kohden toivoin tähän hauskaan ideaan jotain yllättävää käännettä, mutta vaikka päätös sisälsikin omanlaisensa koukun, oli se kuitenkin hyvin tuttu huumeiden vastaisesta propagandasta, mikä vähän ärsytti minua. Loppua kohden pahenevat riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt, kuten huoraus, raiskaus ja murhat tekevät teoksesta raskaamman kuin kansikuva antaisi ymmärtää, mutta se jää silti huumekoulutuskirjasen tasolle ja hassun hauskaksi ideaksi, joka on toteutettu ”ihan mukavasti”. Olen hiukan hämmentynyt kirjan kohdeyleisön suhteen, sillä meno yltyy aika rajuksi matkan varrella, vaikka tavallaan onkin hyvin nuorten kirjamainen. Toisaalta teinit tuskin jaksaisivat kuunnella samanlaista paasausta herkuttelustaan kuin todennäköisesti muutenkin kuulevat, joten tulkitsen tämän silti olevan aikuisemmalle yleisölle suunnattu.

”[H]ampaista on huoralle vain haittaa.”


Naisena jäin miettimään Juhana-nimisen miesoletetun kirjoitusta nuoresta naisesta, joka ajautuu diilerin kanssa suhteeseen ja sitä kautta huonoille teille, päätyy huoraamaan, raiskatuksi, raskaaksi ja kärsii marttyyrikuoleman. Sukupuoliroolit olivat Mujen ja muiden hahmojen suhteen hyvin perinteiset: mies elattaa naisensa ja nainen on ainakin opiskelevinaan pidemmälle. Miehet tappelevat, tappavat ja raiskaavat, naiset vetävät mieheltä saatuja huumeita ja ovat uskollisia, kunnes uusi huumausaine vie mennessään. Pieni lipsahdus siveysroolista johtaa joukkoraiskaukseen ja raskauden myötä parannutaan – ainakin, kunnes lipsahdetaan taas. Synnin palkka kaikille on kuolema, mutta naisen kuolemaa ennen voidaan mässäillä alistetun roolilla ja lapsikorteilla. Olisiko mies voinut vaihteeksi ”elattaa naisensa” vaikka huoraamalla? Olisiko perinteisten roolien kyseenalaistaminen ollut liian suuri twisti sadan sivun juttuun karkeista huumeina? Käytetyiden aineiden sivuvaikutukset ovat lukijoilleen todennäköisesti hyvinkin tuttuja, eli morkkiksiin samaistumisen lisäksi ihan hirveän hauskoja tai uusia ajatuksia ei teoksesta herää. Huumepropaganda toki usein tukee parhaiten huumeettomien identiteettiä, minkä vuoksi tietynlaisen kertomuskulttuurin ylläpitäminen on ymmärrettävää, mutta nyt mielenkiintoisimmaksi kuvaukseksi jää kahvin monenlaiset keittotavat ja muu vähän puuroutuu perinteisen huumetarinakulttuurin kanssa. Tällä asetelmalla kovin monipuolista ja pitkää teosta olisi aikaan saatukaan, joten lyhyt muoto on monella tapaa hyvin perusteltu. Toisaalta tekstiä voi lukea ironisesti ja tulkita kaiken kliseyden näpäytyksenä nimenomaan tämänkaltaiselle propagandalle, jolloin kirjanen olisi toki voinut mässäillä parodialla vielä alleviivatummin.
"Teksti on tässä kohtaa osin tuhoutunut."

Kritiikistäni huolimatta nautin teoksesta huomattavasti enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Tämä oli todella mukava pieni välipala raskaamman kirjallisuuden parissa, eikä se pituudellaan, kansikuvallaan tai muulla temaattisella sisällöllään edes yrittänyt olla mitään sen enempää. Pelkän huumetarinoinnin sijaan kirjan idea karkeista huumeina oli tosiaan hyvä idea ja se kannettiin loppuun asti hyvällä maulla ja tyylillä, vaikkei mihinkään briljeeraukseen yllettykään. Koska nautintoaineet ovat meidän maailmassamme täysin laillisia ja käyttö kunkin oman harkinnan ja riippuvuuden asteen perusteella arvioitavissa, pystyi lukija samaistumaan päähenkilön kertomukseen todennäköisemmin kuin jos tämä olisi polttanut tupakkaa, sitten pilveä ja crackia ja päätynyt lopulta piikittämään heroiinia. Tällainen asetelma saattaa myös avata lukijan silmät todellisten huumeriippuvaisen ahdingolle ja luomaan samaistumisen tunnetta riippuvuuteen, joka ei aineiden tasolla ehkä ole tuttu, mutta inhimillisen kokemuksen kautta kyllä.


Jos kaipaat hyvin kirjoitettua kirjallista välipalaa tai haluat näpäyttää jotakuta tuttavaasi liiasta kahvin juonnista, tämä kirja voi hyvinkin olla se, mitä etsit.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Sateenkaarisillalla sataa paskaa (Gravity's Rainbow, Thomas Pynchon, äänikirja n.38h)

Eräs ystäväni kommentoi Facebookissa tämän kirjan lukemisesta päivitettyäni, että kukaan hänen tuntemistaan ihmisistä ei ollut edes valehdellut lukeneensa tätä kirjaa ja täten olen lähestulkoon yksisarviseen verrattava myyttinen hahmo. Innostuin kommentoimaan pidemmin ja julkaisen tässä nyt vaihteeksi vähemmän formaalin kirja-arvion, koska minun blogini tämä on ja vähemmän formaali kirjakin oli kyseessä... Lisään mukaan pieniä lainauksia tekstistä minun höpötystäni elävöittämään.


Jahas. No siis olihan se aikamoinen...elämys. Mutta mä tosiaan kuuntelin sen äänikirjana, eli pystyi ns. puuhailemaan muita asioita samalla, kuten käymään kävelyillä ja nukku- istumaan bussissa. Mutta eihän tämä mitenkään erityisen kantavasta juonestaan tunnettu opus ole, joten ihan kivasti pysyi kärryillä. Eritoten, kun lukaisin vähän Wikipedian sivua kirjasta siinä 40%n tienoilla muistaakseni, kun alkoi mennä vähän hermo. Palautti pikkasen takasin raiteille ja sitten kyyti oli välillä tosiaan hämmentävää, eikä auttanut, että äänikirjassa oli pari tuntia ainakin tuplanauhotusta, mutta tuli ainakin fiilis ne huomatessaan, ettei ole ihan ohi korvien mennyt se juttu.

"A screaming comes across the sky. It has happened before, but there is nothing to compare it to now. "

Kirjan suurin anti oli mun mielestä absurdit kohtaukset. Sellaset, joihin havahtui vähän pidemmältäkin kävelyltä/bussimatkalta, että mitäs tämä nyt... Ilmeisesti kirja ei ollut saanut jotain palkintoa koprofiliakohtauksensa vuoksi, mikä on huvittavaa ottaen huomioon, miten paljon todella hämmentäviä mm. pedofiliajuttuja siellä oli, mut all that aside, tunnelma oli mun mielestä tosi hyvä ja mukaansa tempaava. Sodan päättömyys ja paranoijat ja kaiken maailman äärimmäisyydet, plus se fiilis, kun miettii, että mihin se ääntä nopeammin lentävä pommi seuraavaksi osuu (jos kuulet sen, olet vielä hengissä, eli onneksi olkoon). Tätä kokemusta saattoi myös vahvistaa John Higgsin Stranger Than We Can Imagine -kirjan lukeminen samanaikaisesti, missä sitten puhuttiin samoista Peenemündeista ja V2-pommeista (ne äänettömät) yms, jollonka sai sellasta ns. realistista tukea tähän jännempään tulkintaan.


"Yet who can presume to say what the War wants, so vast and aloof it is... so absentee." 

Paranoidiseen tunnelmaan tuli hienosti tueksi se, miten todellisuus tosiaan venyy tuossa kirjassa ihan mielenkiintoisesti eri suuntiin. Esim. yhdessä kohtauksessa eri henkilöhahmojen paljastuessakin yhdeksi ja samaksi (tai ainakin yksi epäilee, että näin on) ja vessanpyttyyn sukeltamiset kaikella yksityiskohtaisella antaumuksellaan (ja lauluin säestettynä luonnollisesti) sekä erilaisten (myös historiallisten) esineiden antropomorfisuus, jollon päästään seuraamaan esimerkiksi sitä, miten hehkulamppuvauvat kehittyy ja huomaavat lopulta tämän yhden hehkiksen kuolemattomuuden ja dun dun duuun (spoiler alert: sisältää seksi- ja vessan pönttöön sukeltamiskohtaukset ulkomaisten vakoilijoiden rinnalla)...


"Down the toilet, look at me, what a silly thing to do/Hope nobody takes a pee, yippiedippiedippiedoo."

Yksi erittäin keskeinen asia, mistä tykkäsin (ja siis en ole tosiaankaan varma, miten paljon tykkäsin kokonaisuudesta, koska hämmennys) oli se, miten juonellistusten sijaan oli myös sellaisia kivoja pieniä listoja (tykkään listoista) ja lauluja ja ns. sälää, joka toimi niin kevennyksenä kuin toisaalta just yllämainitun paranoidisuuden lisääjänä ja oli yleisen absurdiuden fanille miellyttäviä hetkiä. Ei hirveän monessa romaanissa kuitenkaan yhtäkkiä ruveta esimerkiksi kertomaan "osittaista listaa iltatähdelle esitetyistä toiveista" tmv analysoida, mikä kakka putkessa oli mikäkin ruoka ja miten erottaa eri väristen ihmisten kakkaa toisistaan jne tmv emt. 


"”I can’t seem to find any snot soup on the menu…”
”Yeah, I could’ve done with some of that pus pudding, myself. Think there’ll be any of that?”
”No, but there might be a scum soufflé!” cries Roger, ”with a side of – menstrual marmalade!”
”Well I’ve got eyes for some of that rich, meaty smegma stew!” suggests Bodine. ”Or howbout a clot casserole?”
”I say,” murmurs a voice, indeterminate as to sex, down the table.
”We could plan a better meal than this,” Roger waving the menu. ”Start off with afterbirth appetizers, perhaps some clever little scab sandwicheswith the crusts trimmed off of course… o-or booger biscuits! Mmm, yes, spread with mucus mayonnaise? And topped with a succulent bit of slime sausage…”
”Oh I see,” sez Command Connie, ”it has to be alliterative. How about… um… discharge dumplings?”"


Suosittelen kyllä kokeilemaan. Vaikka sitten äänikirjana ja antaen piut paut sille, että tajuaako esim. puoliakaan tai kuuleeko edes kaikkea, koska kyllä sieltä löytyy ne hahmot ja hassut kohtaukset ja muut fiilikset, joita voi sitten makustella. Ja tämä tuntui sellaiselta kirjalta, että lyhyen juonisynopsin jälkeen (tai kun tuntee jo hahmot nimiltä), voi lukea pätkän sieltä ja toisen täältä ja olla ihan yhtä perillä siitä jutusta, kun että jos lukisi sivujärjestyksessä.

Mä en tosiaankaan ole varma, että ymmärsin lähellekään kaikkea, koska äänikirjan narraattorin ääni oli samaan aikaan hyvin viehättävän sofistikoitunut, mutta toisaalta turhankin pehmeä, mikä aiheutti kirjan pituuden huomioon ottaen todella vähän nukahtamista, mutta tuntui tosiaan olevan hyvin unettavaa sorttia ainakin osan ajasta. Erityisesti sillon, kun ei ollut puhe seksistä (ja seksistä oli puhe aika tosi paljon). Aion silti vielä joskus mahdollisesti harkita lukevani tätä kirjamuodossa. Ehkä juuri tolleen selaillen sieltä täältä. Mutta joudun ehkä sulattelemaan tätä kokemusta vähän aikaa...

Yksisarvinen on puhunut.

"Like other sorts of paranoia, it is nothing less than the onset, the leading edge, of the discovery that everything is connected, everything in the Creation, a secondary illumination -- not yet blindingly One, but at least connected, perhaps a route In for those... who are held at the edge..." 

maanantai 2. toukokuuta 2016

Kun jooga tuli länteen (Erakkomajoista kuntosaleille. Matti Rautaniemi. 320s.)


Julkaistu Vox Paganorumissa 1/2016.
Edit: Kirja ei pohjaa väitöskirjatyöhön, vaan on ennemmin osa väitöskirjan taustatyötä.





En ole koskaan ollut mitenkään äärimmäisen kiinnostunut Intian historiasta tai joogasta muuten kuin notkeutta lisäävänä liikuntaharjoitteena, mutta Erakkomajoista kuntosaleille nappasi mukaansa heti ensi sivuilta. Hengästyttävän laaja kertomus joogan historiasta ei väitä olevansa ainoa totuus, mutta väitöskirjatyöhön liittyvä kokoelma erilaisten gurujen opetuksia eri joogaperinteiden historiasta aina muinaisista tekstiviittauksista nykypäivään on vähintäänkin kattava monipuolisessa sisällössään. Rautaniemi jaksaa muistuttaa niin kutsutun alkuperäisen joogan olleen aivan jotain muuta kuin se, minkä nykyään kuntosaleilla näemme, ja onkin todella mielenkiintoista seurata enemmän tai vähemmän myyttisiä tarinoita alkuaikojen intialaisten bramiinien maailmasta luopumisen muuntautumisesta länsimaisten julkkisten peräänkuuluttamaksi terveysliikunnaksi.

Nykypakanalle erityisen mielenkiintoista teoksessa lienee teosofian ja länsimaisen esoterian suhde joogaan. Jooga eri muodoissaan on ollut tärkeä osa länsimaista esoteriaa, mutta esimerkiksi Blavatsky ja teosofinen liike ovat omalta osaltaan vaikuttaneet joogaan myös Intiassa. Myös Aleister Crowleyn magiaan liittyi jooginen harjoittelu kiinteästi, vaikka theleman isä käytti valaistumisensa välineinä useampaa päihdettä kuin intialaiset esikuvansa. Henkiset ja fyysiset harjoitukset ovat molemmat siirtyneet omalla tavallaan länteen, vaikka fyysisyys onkin usein painottunut niin lännessä kuin itsenäistyneessä Intiassakin. Länsimaissa henkiset harjoitukset on nähty epäilyttävinä valtauskonnon silmissä, ja Intiassa joogan henkisyys on koettu feminiiniseksi, minkä vuoksi länsimaiset valloittajat ovat pitäneet intialaisia heikkoina. Voimamiesjoogit ja soturijoogit ynnä muut tulevat tutuiksi kirjan sivuilla, eikä tämän teoksen kanssa tosiaan tule tylsää.

”Pian Crowley kuitenkin totesi, ettei askeettinen elämäntapa lainkaan sopinut hänelle. Ilmeisesti Crowley ei voinut hyväksyä kehon luonnollisten impulssien, etenkään seksuaalisuuden hallintaa ja pakeni jo kahden viikon harjoituksen jälkeen huvittelemaan läheiseen kaupunkiin.”

Vaikka Erakkomajoista kuntosaleille onkin osa väitöskirjatyöskentelyä, teos on populaaristi kirjoitettu tietokirja. Se etenee selkeästi ja perinteiden päällekkäisyyksistä johtuva toisto luo hyvää rytmitystä tekstiin, jossa vilisevät sanskriitinkieliset sanat ja intialaiset pitkät gurunimet. Vaikka pääpiirteissään tarinassa onkin tuttuja elementtejä, oli sitä miellyttävä lukea, sillä kirjoittaja kertoo mielenkiintoisia yksityiskohtia ja jännittäviä anekdootteja erilaisten toimijoiden elämästä. Teoksesta saa kuvan joogasta keskeisenä vaikuttajana länsimaisessa kulttuurissa, vaikka se on kuulunut lähinnä suurten filosofien repertoaariin ennen kuin siitä todella tuli länsimaissa populaarikulttuuria. Suomen Joogayhdistys on pian 50 vuotta vanha, eikä joogaa syyttä liene kaiken maailman sauna- ja krapulajoogamuodoissa tarjolla joka puolella.

”Onkin vaikea sanoa, missä määrin 1800-luvun vaihtoehtohoitojen pioneerit Yhdysvalloissa ja Euroopassa puhuivat samanlaisista kokemuksista kuin intialaiset joogit. Selvää sen sijaan on, että nämä puhetavat ovat tulleet niin kiinteäksi osaksi joogaa länsimaissa, että niitä on lähes mahdotonta erottaa toisistaan.”

Erityisesti nykypäivään kuuluu toki myös joogan kaupallistuminen, mutta edelleen joogan hengellisyys ja uskonnolliset juuret herättävät keskustelua. Itse kävin jokunen aika sitten Facebookissa keskustelua erään sielunhoitajan kanssa, jonka mielestä jooga oli itämaisine uskonnollisine juurineen epäkelpo länsimaiselle mielelle. Jos vielä löydän tuon keskustelun, voisin käydä vinkkaamassa hänelle, että lukee tämän kirjan, jotta saa laajemman kuvan joogasta. Teos ottaa kantaa joogan uskonnollisuuteen, mikä on Suomessakin ollut jonkin verran pinnalla ja johtanut huhujen mukaan jopa kristilliseen joogaan. Kyse ei todellakaan ole yksinkertaisesta asiasta, ja Rautaniemen sanoin: keskustelu jatkuu. Taidanpa minäkin taas kaivaa joogamaton kaapista…

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Absintti – viinojen virvatuli (Absintti. Kirottujen Humalatar - Tomi Kiljunen & Jyrki Varpio, 111s.)





Absintti – Kirottujen Humalatar on Salakirjojen kaunis kahvipöytäkoru, johon niin mieli kuin silmäkin palaa ilolla uudestaan ja uudestaan. Teos alkaa lyhyestä absintin historiasta ja jatkuu erilaisin taideproosan ja runouden käännöksin, jotka kaikki ylistävät tai kiroavat absinttia. Eurooppalaisen kirjallisuuden kaanonista tutut sanataiteilijat, kuten Charles Baudelaire, Aleister Crowley, Ernest Hemingway, August Strindberg ja Oscar Wilde kirjoittavat vihreästä maidosta, elämän eliksiiristä ja rappion kantaäidistä kuin vain boheemit taiteilijat 1800- ja 1900-luvuilla kykenivät. Pariisin kadut virtaavat vaaleaa vihreää iltapäivän vihreän tunnin aikaan ja absintin suosio on uhka jopa viiniteollisuudelle. Pieni vihreä kirja on pullollaan kauniita kuvia absintista ja sen liepeiltä. Lopussa absinttia tarjoillaan cocktail-ohjeiden lomassa pienin viittauksin juomien syntyyn ja niitä suosineiden taiteilijoiden juomatapoihin. Jopa kirjailijaesittelyt huokuvat rappioromantiikkaa ja teos on lähes pakko lukea viiteluetteloa myöten kannesta kanteen, jottei yksikään kallisarvoinen pisara virtaisi ohi janoisen suun.

Absintti,
Minä todella jumaloin sinua.
Juodessani tunnen
Kuin hengittäisin
Sisääni nuoren metsän sielun
Vihreänä kesäpäivänä.

Ainakin näin absintin ystävänä on vaikea vastustaa kiusausta tarttua vihreään lasiin samalla, kun Kirottujen Humalattaren sivuja selailee. Teosta ei kannatakaan ahmia kerralla: kuten absintti, se on parasta pienin siemauksin ja hitaasti nautittuna. Proosakäännökset ovat erityisen vahvoja, mutta myös runojen luonne on melko hyvin säilynyt tekijöiden suomennoksissa. Runouden kääntäminen on aina haasteellista ja lopputulos on usein lähes oma taideteoksensa. Jotkin käännökset onnahtavatkin ehkä juuri tästä syystä, mutta kokonaisuudessaan kokoelma on miellyttävä lukea ja runoihin palaa uudestaan ja uudestaan. Teos ei ole pelkästään humalan ja absintin ylistystä. Kirjoittajat ovat tästä jumalaisesta nesteestä montaa mieltä ja kokoelma vakuuttaa monipuolisella kuvallaan niin sanotusta absinttikirjallisuudesta. Kyse on tärkeästä, vaikkakin väheksytystä palasesta eurooppalaisen taiteen historiaa. Absintti ei ole mikä tahansa viina ja muotoseikkoihin kiinnitetäänkin useassa tekstiotteessa suurta huomiota.

Vesi ei saa olla haaleaa: Jupiter tuomitsee sen.
Sinä itse, mitä sinä sanot?
Yhtä hyvin voisi juoda aasin kusta
Tai peräruisketta.

Toki kirjassa puhutaan kännäämisestä ja horjuvista absinttiin hurahtaneista juopoista, joista monet ovat kuolleet ennen aikojaan tai oman käden kautta, mutta usein horjuvat mielet ovat hauraita ilman päihteitäkin ja teos kannustaa ennemminkin älylliseen ja aistiliseen nautintoon kuin ylenpalttiseen örveltämiseen. Oscar Wilden kuuluisat annosteluohjeet – ja absintin korkea hinta erityisesti suomalaisilla markkinoilla – tukenevat maltillista ja hienostunutta maistelua:

Ensimmäisen lasillisen jälkeen näet asiat kuten toivoisit niiden olevan. Toisen lasillisen jälkeen näet asiat kuten ne eivät ole. Lopulta näet asiat kuten ne todella ovat, ja se on kauheinta maailmassa.

Kuka tahansa absinttia joskus ”vähän liikaa” nauttinut pystynee samastumaan siihen tunteeseen, mikä seuraa, kun yön hämärien tuntien jännittävät seikkailut kiteytyvät lyhyisiin ja ohuisiin muistikuviin seuraavana aamuna. On myös hauska lukea tuttujen taiteilijoiden kertomuksia eeppisistä kännitoilailuistaan. Se, jos mikä, on oma kansanperinteen ja kulttuurin alalajinsa. Tämä kirja antaa tilaisuuden nauttia vihreän keijun taiteellisista hetkistä ilman seuraavan päivän katumusharjoituksia.

Vedin kännit absintilla viime yönä ja tein puukkotemppuja. Onnistuin hyvin heittämään veitsen alakautta pianoon.

Keijut, jumalaiset naiset, jumalattaret ja jumalat vilisevät tämän kaunottaren sivuilla ja humalattaren nauttijoiden sieluissa. Houkutus, nautinto, lankeemus ja kärsimys kohtaavat yhdessä kauniissa samean nestemäisessä jalokivessä. Absintti – Kirottujen Humalatar sopii erityisesti boheemista taiteilijaelämästä nauttiville, absintin ja muun korkeakulttuurin ystäville: heille, jotka eivät pelkää myöntää, että romanttisen ja henkevän runouden maailma kukoistaa yhtäläillä ruumiillisista iloista kuin henkisestä kärsimyksestäkin: on tekopyhää väittää mitään muuta ja sokeutta sulkea silmänsä historian vihreiltä sivuilta.

Väliäkö sillä, oi kirottujen turva,
Että olet paratiisi turha
Jos kuitenkin täytät haluni.
Ja jos, ennen kuin astun läpi portista,
Autat minua sietämään elämää
Totuttamalla minut kuolemaan.