Snuff (Terry Pratchett, 378s., 2011)

Pratchettin kirjoja odottaa aina innolla ja olin tätäkin katsellut pidempään kaupoissa ym. Vihdoin se sattui kohdalle kirjastossa (Luen niin paljon, että lainaan kirjastosta useimmiten nykyään sellaisia mielenkiintoisia, jotka vain ”sattuvat kohdalle”, eli en erikseen etsi tiettyjä kirjoja, vaikka luettavien listaa keräänkin. Annan sattuman sanella, millä tajuntaani laajennan.). Siitä on nyt jo useampi kuukausi ja lukemaan aloin Goodreads.comin mukaan toukokuun 10.pv. Yli kaksi kuukautta on varmaan pisin aika, mitä olen koskaan Pratchettin kirjoja lukenut – ja vain yhteen olen ollut yhtä pettynyt kuin tähän: Carpet People oli juuri niin nuoren kirjoittama kuin voi olla. Tämä puolestaan laitan altzheimerin piikkiin, vaikka toivonkin Pratchettin julkaisevan vielä hyviäkin kirjoja!

Snuff kertoo siis Samuel Vimesin, Ankh-Morporkin vartioston päällikön lomasta. Melko harvinainen tapahtuma Vimesin elämässä ja niinpä tämäkin on täynnä toimintaa – tai olisi, jos sitä toimintaa todella olisi enemmän kuin yhden tai pari kohtausta. Vimes törmää maalla melkoisiin rikosryppäisiin, kun paikalliset ovat kohdelleet menninkäisiä kuin natsit juutalaisia ja menninkäiset osoittautuvatkin älyllisemmiksi olennoiksi kuin Vimeskaan oli osannut odottaa. Tästä lähdetään sitten oikeutetun raivon vallassa selvittämään murhia ja kidnappauksia ja mitä vielä. Eikä Sybil-vaimo tietenkään katso hyvällä Vimesin sekaantumista rikollisuuksiin lomallaankin – ennen kuin tapaa menninkäistytön, joka saa hänetkin ajamaan menninkäisten asiaa suurella innolla.

Kaikki pratchettmaiset ainekset ovat kasassa, mutta jotain puuttuu. Rikokset ratkeavat kuin itsestään, eikä kovinkaan moni vitsi huvita vaan tuntuu lähinnä tekemällätehdyltä. Tarinassa edetään tasaisen tylsästi ja siksipä vajaa 400 sivua tuntui loppua kohden lähestulkoon yhtä hitaalta ja tylsältä kuin Sormusten herran ensimmäisen kirjan viimeiset 30 sivua iltana ennen toisen LOTR-elokuvan ensi-iltaa. Mainitsen tämän, koska tiedän, että melkoinen joukko ihmisiä pitää Sormusten herraa täydellisenä teoksena ja Tolkienia vähintäänkin kirjallisuuden jumalana. Samaan tapaan olen saanut kommenttia tästä Snuffista asteikoilla ”paras Pratchett ikinä” ja ”no vähän hitaasti se alkoi, mutta parani viimeistä kolmasosaa kohden”. Ei parantunut. Yhdessä kohtaa tuli vauhdikas kohtaus ja sen jaksoi lukea, mutta pitäisi varmaan tehdä tilastollinen selvitys, miten suuri osa tästä kirjasta vietettiin vuoteessa tai muuten vaan maaseudulla vaellellen ja kakkaa tökkien – kirjaimellisesti (mistä myöhemmin lisää, itsellänihän ei ole mitään kakkaa vastaan). Ehkä oli tarkoituskin, että tulisi tylsää tätä lukiessa samaan tapaan kuin Vimesillä on tylsää maalla...

Oli kirjassa ihan hyviä oivalluksia siitä, miten murrettu ihmismieli ei itsekään näe omaa arvoaan ja että naisilla voi olla muutakin tekemistä kuin hattumuodin päivittely ja sopivan rikkaan miehen odottelu. Muun muassa. Pidin myös kakkajutuista, koska tykkään kakkajutuista, mutta niitä käsiteltiin jotenkin omituisesti, koska käsittääkseni yleensä kakkajutut eivät ole niin hassuja ihmisten mielestä. Enkä ole edes varma, miksi kakkaa niin paljon käsiteltiin. Toivottavasti kyse ei ainakaan ollut rinnastuksesta ihmisten ja muiden otusten pohjasakan tutkimiseen, jota isä-Sam harrastaa suhteessa poika-Samin kakkakokoelmiin... Toivottavasti kyse oli lähinnä lastenkirjojen hassuista aiheista. En muista, käytettiinkö kakkatuntemusta kirjassa mitenkään juonellisesti hyväksi. Se oli vain hupsua ylimääräistä sontaa. Paitsi jos olen kahden kuukauden hitaan etenemiseni aikana unohtanut jonkun oleellisen kohdan, jossa kakka auttoi ratkomaan jonkun mysteerin. Siinä tapauksessa ymmärrän kakan käytön täysin.

Tarina oli hyvin kirjoitettu lukuun ottamatta joitain käsittämättömiä ajatusleikkejä ja epäloogisia ajatusharppauksia, jotka eivät ainakaan minun päässäni asettuneet jotkut lainkaan kohdilleen ja jäivät näinollen lähinnä huonoiksi puujalkavitseiksi. Mutta hahmot olivat tuttuja Pratchett-hahmoja ja asetelma oli mitä mehukkain. Myös sanottavat asiat varsinkin uskonnollisista asioista lienivät suunnilleen ok, vaikka vähän sivujuonteiksi jäivätkin. Toivon todella, että tämä pettyminen ei ole trendi, joka jatkuu Pratchetteja lukiessani, koska muistan vielä ajan, jolloin Pratchettia oli mahdoton laskea kädestään ennen kuin sen oli lukenut loppuun. Parempia kirjoja odotellessa!