Ilmari Rautapää okkulttinen etsivä (Jyrki Pitkä, Sami Tissari, äänikirja [tähän mennessä 5 levyä], 2012)

Ilmari Rautapäätä on tähän mennessä ilmestynyt viisi osaa. Kyseessä on äänikirja ja osat sisältävät kaksi täysin erillistä Rautapää-tarinaa: Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet; sekä Ilmari Rautapää ja Perkeleet (josta on ilmestynyt vasta 3/4 osaa tätä kirjoittaessani). Haastava arvioitava kirjablogissa siis monestakin syystä,mutta aion kuitenkin yrittää.


Rautapäätä ei turhaan kutsuta okkulttiseksi etsiväksi. Okkultismi on tarinoissa läsnä virkistävän luonnollisena osana niin synkeine kuin hyvinekin puolineen. Tarinoissa selvitellään mysteerisiä rikoksia, jotka susimiehissä alkavat aueta löytyneen ruumiin ympärillä ja perkeleissä kohdistuvat muun muassa Rautapäähän itseensä, jotta suurempia alamaailman konnuuksia päästäisiin harjoittamaan vapaammin.


Punavuoren susimiehet kertoo murhamysteerin Punavuoressa, johon liittyy okkulttisia symboleja ja muuta omituista. Rautapää kutsutaan paikalle ja hän pistääkin tuulemaan muun muassa kutsuen mukaan henkimaailman auttajia. Okkulttinen symboliikka ja lovecraftmainen loppuhuipennus tekevät melko tavallisesta ja simppelistä etsivätarinasta viihdyttävää kuunneltavaa. En tyypillisesti lue tällaisia dekkarijuttuja, mutta okkulttisuutensa takia Rautapää on omiaan erottuakseen joukosta. Kyse kun ei ole mistä tahansa vetisistä lässynlää pikkunippelitiedoista, mitä yleensä joku saattaa ripotella tehdäkseen tarinasta ”okkulttisen taviksille”, eikä toisaalta tarvitse olla korkeamman asteen initiaatti tunnistaakseen tarinassa mainittuja viittauksia. Toisin sanoen kertomus ei mässäile okkultismilla, vaan sitä on juuri sopivasti.


Rautapää ja Perkeleet on puolestaan monella tapaa monimutkaisempi tarina. Rautapää herää harvinaisen huonoon kankkuseen ja alkaa selvitä, että hänen muististaan on pyyhkiytynyt suunnilleen kuukausi. Aikatasoissa, paikoissa ja kertojissa hypitään siis välillä melko villistikin. Kahdella minä-kertojalla oli melko samanlaiset äänet, mutta tyylit olivat sen verran erilaisia, ettei hätä ollut sen näköinen. Okkultiikalla herutellaan perkeleissä jo vähän enemmän, mikä tosin tekee siitä entistä mielenkiintoisemman. Ajoittainen alapäähuumori ja seksimässäily epäilytti kuunnellessa ajoittain, mutta toistaiseksi tällaisetkin kohtaukset ovat tulleet tarinan myötä perustelluiksi. Eli ns. jännätaso pysyy korkealla, joten limailu ei muutu pelkästään korniksi. Kryptinen arvio kryptisestä tarinasta, mutta minua kiinnostaisi päästä kuuntelemaan viimeinen osa, jotta osaisin sanoa ns. suorempaa, miten tyydyttävä kertomus oikeastaan on edes kyseessä. Tähän mennessä monipuoliset hahmot seikkailevat ympäri Kalliota ja juonia punotaan, mutta tosiaan kaikki langat ovat vielä avoinna.


Kaiken kaikkiaan Rautapää oli ensisijaisesti viihdyttävää kuunneltavaa. Tutut paikat Helsingissä ja toisaalta tutut ja vähemmän tutut viittaukset esoteerisiin ilmiöihin olivat riemastuttavan erilaisia verrattuna muuhun viimeaikoina lukemaani – saati kuulemaani. Äänikirjaformaatti oli onnistunut valinta, sillä äänilukija osasi eläytyä tarinoihin oivallisesti ja kerronta tuntui etenevän paremmin kuin jos olisin joutunut itse sitä lukemaan paperilta ja elävöitti tarinaa oman välillä ankean lukijanäänen sijasta. Ajoittain mielessä kävi, toimisiko Rautapää edes kirjoitettuna romaanina ainakaan sellaisenaan – vaikka tuskin sekään paljoa muutoksia vaatisi käsikirjoituksiin. Joitain kömpelyyksiä kerronnassa esiintyi ajoittain – erityisesti perkeleissä – mutta niin vähän, että jos tämä olisi ns. virallinen arvio, saattaisin antaa arvosanaksi jopa 4/5.