sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Sateenkaarisillalla sataa paskaa (Gravity's Rainbow, Thomas Pynchon, äänikirja n.38h)

Eräs ystäväni kommentoi Facebookissa tämän kirjan lukemisesta päivitettyäni, että kukaan hänen tuntemistaan ihmisistä ei ollut edes valehdellut lukeneensa tätä kirjaa ja täten olen lähestulkoon yksisarviseen verrattava myyttinen hahmo. Innostuin kommentoimaan pidemmin ja julkaisen tässä nyt vaihteeksi vähemmän formaalin kirja-arvion, koska minun blogini tämä on ja vähemmän formaali kirjakin oli kyseessä... Lisään mukaan pieniä lainauksia tekstistä minun höpötystäni elävöittämään.


Jahas. No siis olihan se aikamoinen...elämys. Mutta mä tosiaan kuuntelin sen äänikirjana, eli pystyi ns. puuhailemaan muita asioita samalla, kuten käymään kävelyillä ja nukku- istumaan bussissa. Mutta eihän tämä mitenkään erityisen kantavasta juonestaan tunnettu opus ole, joten ihan kivasti pysyi kärryillä. Eritoten, kun lukaisin vähän Wikipedian sivua kirjasta siinä 40%n tienoilla muistaakseni, kun alkoi mennä vähän hermo. Palautti pikkasen takasin raiteille ja sitten kyyti oli välillä tosiaan hämmentävää, eikä auttanut, että äänikirjassa oli pari tuntia ainakin tuplanauhotusta, mutta tuli ainakin fiilis ne huomatessaan, ettei ole ihan ohi korvien mennyt se juttu.

"A screaming comes across the sky. It has happened before, but there is nothing to compare it to now. "

Kirjan suurin anti oli mun mielestä absurdit kohtaukset. Sellaset, joihin havahtui vähän pidemmältäkin kävelyltä/bussimatkalta, että mitäs tämä nyt... Ilmeisesti kirja ei ollut saanut jotain palkintoa koprofiliakohtauksensa vuoksi, mikä on huvittavaa ottaen huomioon, miten paljon todella hämmentäviä mm. pedofiliajuttuja siellä oli, mut all that aside, tunnelma oli mun mielestä tosi hyvä ja mukaansa tempaava. Sodan päättömyys ja paranoijat ja kaiken maailman äärimmäisyydet, plus se fiilis, kun miettii, että mihin se ääntä nopeammin lentävä pommi seuraavaksi osuu (jos kuulet sen, olet vielä hengissä, eli onneksi olkoon). Tätä kokemusta saattoi myös vahvistaa John Higgsin Stranger Than We Can Imagine -kirjan lukeminen samanaikaisesti, missä sitten puhuttiin samoista Peenemündeista ja V2-pommeista (ne äänettömät) yms, jollonka sai sellasta ns. realistista tukea tähän jännempään tulkintaan.


"Yet who can presume to say what the War wants, so vast and aloof it is... so absentee." 

Paranoidiseen tunnelmaan tuli hienosti tueksi se, miten todellisuus tosiaan venyy tuossa kirjassa ihan mielenkiintoisesti eri suuntiin. Esim. yhdessä kohtauksessa eri henkilöhahmojen paljastuessakin yhdeksi ja samaksi (tai ainakin yksi epäilee, että näin on) ja vessanpyttyyn sukeltamiset kaikella yksityiskohtaisella antaumuksellaan (ja lauluin säestettynä luonnollisesti) sekä erilaisten (myös historiallisten) esineiden antropomorfisuus, jollon päästään seuraamaan esimerkiksi sitä, miten hehkulamppuvauvat kehittyy ja huomaavat lopulta tämän yhden hehkiksen kuolemattomuuden ja dun dun duuun (spoiler alert: sisältää seksi- ja vessan pönttöön sukeltamiskohtaukset ulkomaisten vakoilijoiden rinnalla)...


"Down the toilet, look at me, what a silly thing to do/Hope nobody takes a pee, yippiedippiedippiedoo."

Yksi erittäin keskeinen asia, mistä tykkäsin (ja siis en ole tosiaankaan varma, miten paljon tykkäsin kokonaisuudesta, koska hämmennys) oli se, miten juonellistusten sijaan oli myös sellaisia kivoja pieniä listoja (tykkään listoista) ja lauluja ja ns. sälää, joka toimi niin kevennyksenä kuin toisaalta just yllämainitun paranoidisuuden lisääjänä ja oli yleisen absurdiuden fanille miellyttäviä hetkiä. Ei hirveän monessa romaanissa kuitenkaan yhtäkkiä ruveta esimerkiksi kertomaan "osittaista listaa iltatähdelle esitetyistä toiveista" tmv analysoida, mikä kakka putkessa oli mikäkin ruoka ja miten erottaa eri väristen ihmisten kakkaa toisistaan jne tmv emt. 


"”I can’t seem to find any snot soup on the menu…”
”Yeah, I could’ve done with some of that pus pudding, myself. Think there’ll be any of that?”
”No, but there might be a scum soufflé!” cries Roger, ”with a side of – menstrual marmalade!”
”Well I’ve got eyes for some of that rich, meaty smegma stew!” suggests Bodine. ”Or howbout a clot casserole?”
”I say,” murmurs a voice, indeterminate as to sex, down the table.
”We could plan a better meal than this,” Roger waving the menu. ”Start off with afterbirth appetizers, perhaps some clever little scab sandwicheswith the crusts trimmed off of course… o-or booger biscuits! Mmm, yes, spread with mucus mayonnaise? And topped with a succulent bit of slime sausage…”
”Oh I see,” sez Command Connie, ”it has to be alliterative. How about… um… discharge dumplings?”"


Suosittelen kyllä kokeilemaan. Vaikka sitten äänikirjana ja antaen piut paut sille, että tajuaako esim. puoliakaan tai kuuleeko edes kaikkea, koska kyllä sieltä löytyy ne hahmot ja hassut kohtaukset ja muut fiilikset, joita voi sitten makustella. Ja tämä tuntui sellaiselta kirjalta, että lyhyen juonisynopsin jälkeen (tai kun tuntee jo hahmot nimiltä), voi lukea pätkän sieltä ja toisen täältä ja olla ihan yhtä perillä siitä jutusta, kun että jos lukisi sivujärjestyksessä.

Mä en tosiaankaan ole varma, että ymmärsin lähellekään kaikkea, koska äänikirjan narraattorin ääni oli samaan aikaan hyvin viehättävän sofistikoitunut, mutta toisaalta turhankin pehmeä, mikä aiheutti kirjan pituuden huomioon ottaen todella vähän nukahtamista, mutta tuntui tosiaan olevan hyvin unettavaa sorttia ainakin osan ajasta. Erityisesti sillon, kun ei ollut puhe seksistä (ja seksistä oli puhe aika tosi paljon). Aion silti vielä joskus mahdollisesti harkita lukevani tätä kirjamuodossa. Ehkä juuri tolleen selaillen sieltä täältä. Mutta joudun ehkä sulattelemaan tätä kokemusta vähän aikaa...

Yksisarvinen on puhunut.

"Like other sorts of paranoia, it is nothing less than the onset, the leading edge, of the discovery that everything is connected, everything in the Creation, a secondary illumination -- not yet blindingly One, but at least connected, perhaps a route In for those... who are held at the edge..."