Olimme aika yllättyneitä

Olimme ihan suunniltamme (Karen Joy Fowler, 364s. Suom. Sari Karhulahti)

Jos tästä kirjasta on mitään lukenut, kuulee varmaan ainakin siitä, miten sivun 100 tienoilla tulee melkoinen juonenkäänne, jonka jotkut paljastavat ja toiset kieltäytyvät kertomasta. Kirjan arvohan ei välttämättä laske siinä, että paljastus tehdään, mutta kyllä se kuitenkin on aika pysähdyttävä juttu, mikä voi lopun teoksen ajatuksen kannalta olla hyvä säilyttää salaisuutena. En siis itsekään paljasta tuota, koska arvostin itse sitä tunnetta, kun ensin 100 sivua koettaa ennakoida, että tuskin minä kuitenkaan siitä käänteestä mitenkään yllätyn ja onhan tämä ihan kiva kirja, vaikka ylläri ei olisikaan suunnaton ja sitten pääsee sivulle 100 ja on pakko ruveta lukemaan vähän tarkemmin, koska kerta kaikkisesti, olin minäkin melkoisen yllättynyt!

Mutta se siitä ylläristä. Teos alkaa niin sanotusti tarinan keskeltä ja kuvaa Rosemaryn opiskelijaelämää, kun opinnot eivät kummemmin motivoi ja elämä on mennyt lähinnä sopeutuessa, mutta sitten vastaan tulee joku, joka heilauttaa näennäistä tasapainon tilaa. Rosen sisarukset ovat molemmat kadoksissa, mutta veljestä on viimeksi kuulunut kaupungissa, johon Rosekin on hakeutunut opiskelemaan. Hän piilottelee menneisyyttään muilta, mutta nyt on tullut kirjassa aika kertoa tarinan alkupuolikin, jotta lukija tietäisi, mitä Rosemary pakenee. Kun lukija tietää salaisuuden, on aika käsitellä kaikki aiemmin kerrottu uuden kerran tuorein silmin.

”Rottia oli syytetty ohrasadon tuhoamisesta ja myös siitä, etteivät ne olleet tulleet oikeuteen puolustautumaan, vaikka niitä oli käsketty olemaan paikalla. Chassenée onnistui osoittamaan, etteivät rotat olleet saapuneet oikeuteen, koska viranomaiset eivät olisi suojelleet niitä matkalla riittävän hyvin kylän kissoilta.”

Teos käsittelee voimakkaita aiheita muun muassa lapsen psykologisesta kehittymisestä, muistin pettävyyteen, perheiden sisäisiin kommunikaatio-ongelmiin ja eläinten oikeuksiin. Miten eri tahot peittelevät tiettyä osaa totuudestaan ja toiset toista. Kaikilla on oma versionsa tapahtumista ja kenenkään sanaa ei kannata pitää kokototuutena: ei edes kertojan. Tekstin tyyli on persoonallista ja kertojahahmo on melko omaperäinen henkilö. Näkökulma on raikas ja tarina saa tosiaan miettimään asioita, joita harvemmin halutaan ajatella – mikä on omalla tavallaan aika hyvä merkki. Käännös oli taitavasti tehty ja välillä ei edes muistanut lukevansa käännöskirjaa – tosin kirjan nimestä käännös kadottaa osan merkityksistä, mikä annettakoon anteeksi. Lopetus uhkasi ensin mennä jaaritteluksi, mutta onnistui vielä saamaan kyyneliin. Ehdottomasti suositeltava kirja!

Valonkantajat (Perttu Häkkinen & Vesa Iitti, 401s.)

Tämä arvio on julkaistu lyhennettynä versiona Pakanaverkon jäsenjulkaisussa, Vox Paganorumissa ja kokonaisuudessaan Tajunta Mediassa. Nyt myös täällä, olkaa hyvät :)

Kaikki pakanat ovat Saatanaa palvovia natseja

Valonkantajat, alaotsikolla Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä on varsin välähdyksenomainen tiivistelmä erikoislaatuisten asioiden harrastajista maassamme. Se keskittyy nimenomaan esoteriikan ja okkultin pariin, vaikka esim. pakanauskonnotkin mainitaan lopuksi. Kirja käy läpi salatieteiden harjoittajia nimeltä ja toisaalta erilaisia ilmiöitä teemoittain ja läpi aikain. Monet liikkeet ja ilmiöt ovat olleet hyvin persoonasidonnaisia, joten suurten henkilöiden kuvaaminen tuntuu perustellulta. Ervast, Siitoin, Kotkavuori: nimet ovat tuttuja, mutta tarkempi tutustuminen kyseisten herrojen aatteisiin on itselläni jäänyt vähemmälle. Tämä teos tuli siis tarpeeseen. Tokikaan kaikki salatieteet eivät perustu vain herrainvallalle: Aino Kassinen edustaa valtionnäkijänä naissukupuolta, mutta muuten nämä suuret hahmot ovat lähinnä miehiä. Naisvapaamuurarit ja joitain yksittäisiä tekijöitä mainitaan, mutta otsikoissa ja hakemistossa naiset kyllä loistavat vähäisyydellään tai jopa poissaolollaan. Esimerkiksi Luukkanen-Kilde ja Helvi Krohn mainitaan melko ohimennen, vaikka käsittääkseni näistäkin hahmoista olisi voinut tarinoida pidempäänkin. Jossain vaiheessa toki rajaus tulee tehdä, mutta tästä päästäänkin sitten heti ensimmäiseen toiveeseen: seuraavassa osassa voisi esitellä suomalaisia naissalatieteilijöitä. Kuka ottaa haasteen vastaan?

Teos kuvaa hurttihuumorin säestyksellä muun muassa teosofiaa, vapaamuurariutta, Tattarisuon murhamysteerin mystisiä puolia, Siitoimen natsisikailua ja erilaisia Saatanan kätyreitä suomalaisessa kontekstissa. Reima Saarinen taitaa olla ainoa täysin uusi nimi minulle. Kyseessä on turkulainen seksuaalimaagikko, joka kehuskeli muun muassa vapaamuurarivihkimyksellään ja 12 000:n jäsenen olemattomalla Farfalla-järjestöllään samalla, kun vaikutti vaivihkaa marginaali- ja popkulttuuriin muun muassa Mana Mana –bändin laulajan kautta. Saarinen kirjoitti proseminaarityönsä Turun uskontotieteessä Kabbalasta ja käytti vaikutteinaan muun muassa Crowleytä. Reima on kiteyttänyt filosofiaansa näin: ”Epäilkää kaikkea. Epäilkää epäilyä. Koputtakaa, niin teille avataan, ja ellei avata, potkaiskaa ovi sisään”. Tällainen heitto saa allekirjoittajankaltaisen diskordiaanin epäilemään, että Reimalla olisi kenties saattanut olla Crowleyn lisäksi vaikuttiminaan myös eristisiä värähtelyitä, mutta niistä ei tämä teos mainitse mitään, joten asia jäänee spekulaatioksi.

”’Seuraava teksti on taidetta, se ei ole vain maaginen, mystinen, verbaalinen, horisontaalinen/vertikaalinen, kabbalistinen, jne. mestariteos. Alkajaisiksi minun on tehtävä ainakin yksi asia selväksi: Liljat ovat minulle vain liloja, eli niin kutsutut ihmiset eivät ole suosikkejani. On vain yksi rotu joka on yhtä kuninkaallinen kuin omani, kissat. Suuret kissat, pienet kissat, siniset ja purppurat, kirkkaat, myös kollit.’”

Tattarisuon tapauksesta lukiessa nousee väkisinkin mieleen noituus- ja saatananpalvontakohut 90-luvulla. Toki tapausten ja ilmiöiden välillä on melkein 100 vuotta, mutta jos aiemmin noidat ynnä muut maagikot ovat nimenomaan kaivaneet ruumiita haudoistaan ja silponeet niitä, kuulleet ääniä ja etsineet kultaa suon silmäkkeestä, niin onko ihmekään, jos nykyaikanakin noidaksi itseään tituleeraava saa vinoja katseita osakseen? Nykyihminen tietää noita-käsitteen lähinnä satukirjoista, mutta vanhemmalla polvella noita-sanaan yhdistynee lähinnä sekopäiset mystikkoerakot ja saatanalliset teinit. Tuohon soppaan on sitten melkoisen haaste lähteä väittämään itseään täysipäiseksi ja ns. normaaliksi. Normaaliuden teema on hyvin kantava pakanahaastatteluissa mediassa: aina jaksetaan mainita, jos ihminen on ”normaali työssäkäyvä nainen/mies”.

Satanismin ja saatananpalvonnan monet tulkinnat ovat puolestaan ainakin tämän teoksen perusteella usein liittyneet natseiluun ja pistää lukijan pohtimaan, että jos jotkut nykyään natsitervehdyksiä tekevistä osaavatkin ottaa sen huumorilla, niin kuinka moni ottaa esimerkiksi Siitoimen äärioikeistolaiset ja naisvihamieliset kommentit tosissaan pakanuuden pariin etsiytyessään? Aika usein suomalaisiltakin pakanafoorumeilta saa potkia pois äärioikeiston hämärämpiä hemmoja, vaikka monet tosin ovat varmaan saaneet vaikutteensa ennemminkin esimerkiksi Varg Vikernesiltä kuin Siitoimelta. Entä miten tulisi suhtautua Siitoimen kissankeitto-ohjeisiin maagisena riittinä? Kissathan on perinteisesti liitetty noituuteen monessa mielessä. Siitoin itse väittää, ettei ole yhtäkään kissaa elävältä keittänyt, mutta ilmeisesti joku hänen seuraajistaan senkin on mennyt toteuttamaan. Monitasoisessa aivojumppahuumorissa on aina se ongelma, että joku tulkitsee sitä tosissaan. Monitasoisessa asiakirjoituksessa on se ongelma, että joku ei osaa suhtautua siihen vakavaksi, jos esimerkiksi aihe on lukijan silmissä jotenkin omituinen. Kuinka suuri osa kenenkin puheista ja kirjoituksista on ns. vakavissaan ja kuinka moni ns. kännissä ja läpällä? Niin sanotut Schrödingerin kusipäät, jotka ovat joko tosissaan tai eivät sen mukaan, minkä reaktion esim. jokin some-heitto synnyttää.

Tulkintaongelma on olemassa aina. Eikä vähiten suurempien uskontojen parissa (viittaan nyt esim. Raamatun tulkintaan kristikunnan historiassa). Kuinka suoraan voidaan edes proosaa tulkita, lienee kunkin itsensä päätettävissä. Teot ovat ne, jotka ratkaisevat: kuka hullu toteuttaa minkäkin päähänpiston ja kuka hullu ei.

”’Menkää kesä-aamulla aikaisin ulos suunnilleen kukonlaulun aikaan ja koettakaa löytää ennen kahdeksaa aamulla elävä kyykäärme. Löydettyänne sen, iskekää sen pää poikki kirveellä ja viekää kotiinne, jossa nyljette käärmeen. Laittakaa lihat pataan ja keittäkää niitä 45 minuuttia, jonka jälkeen syökää lihaa niin paljon kuin jaksatte. Syötyänne sanokaa ääneen ’oi järki sinä suuri Saatana, kehity ja laajene ja täytä tiedoillasi tyhmät aivoni’.’”

Tietenkään Siitoin ei ollut vain natsi: kuka muukaan meistä edustaa vain yhtä identiteettiä? Siitoimen opettajana toimi Aino Kassinen, joka oli jo nuoresta asti elänyt keijujen, koivuntyttöjen, pakkaspoikien ja puhuvien puiden ympäröimänä. Kassinen tutustui moniin eri uskonnollisiin ryhmiin, kuten Pelastusarmeijaan, lestadiolaisiin, mormoneihin ja teosofeihin, mutta pääasiassa hän oli selvänäkijä. Kassisen filosofia katsoi karsaasti Siitoimen myöhempiä Luciferin Arkkipiispan toimia, vaikka Siitoin ensin vaikuttikin hyvältä oppilaalta rakkauden sanomaa puolustaneen Kassisen hovissa. Kassinen on ainoa teoksessa perinpohjin kuvattu nainen, mutta näyttää vaikuttaneen 1970-luvulla suureen osaan aikamme okkultisteista. Kassisen opetus selvänäkijän roolista kuulostaakin aika tutulta nykypakanoiden piirissä ennustamisesta, noidan toimesta ynnä muista ilmiöistä puhuttaessa:

”’Hän [selvänäkijä] ei saa käyttää lahjojaan omiin itsekkäisiin pyyteisiinsä ja tarkoituksiinsa, hän ei saa tuottaa kenellekään kärsimyksiä. Hän ei sano kenellekään, että jokin tietty asia on tehtävä juuri määrätyllä tavalla. Hän vain sanoo sen, minkä näkee ja tietää. Hän ei halua julkisuutta eikä määrää työstään palkkiota. Hän ei korosta itseään eikä tuo itseään missään esille. Hän ei luokittele ihmisiä, ei hyviin eikä huonoihin, ei tyhmiin eikä viisaisiin, ei köyhiin eikä rikkaisiin, vaan jakaa tietonsa jokaiselle, joka osaa kysyä. Tämän hän tekee käyttämättä mitään ihmeellisiä poppakonsteja tai taikakeinoja.’”

Toki Kassinen ei ollut ainoa ns. oikean käden polun edustaja suomalaisessa salatieteessä. Jo Pekka Ervast katsoi 1900-luvun alussa olevansa rakkauden ja tasapainon asialla perustaessaan Ruusu-Risti-järjestöä, joka irtautui Teosofisesta seurasta:

”’Ruusu on elämän ja ilon, onnen ja rakkauden vertauskuva, jota vastoin risti kuvaa kuolemaa ja kärsimystä, tuskaa ja taakkaa. Elämänymmärryksemme on yksipuolinen, jos se on paljastaan ’maallismielinen’, suruton ja huoleton, jos se vain etsii aistillisia nautintoja ja kammolla ajattelee kuolemaa…’”

Valonkantajat on helppo ja nopea lukea, mutta täynnä mielenkiintoista asiaa ja omituisia henkilöitä, joista yleinen historia vaikenee vaivautuneena. Se antaa kattavan kuvan maamme esoteerisesta perinteestä ja mielestäni kuuluisi kenen tahansa nykyajan pakanan tai mystikon lukemistoon. Edustamani Pakanaverkkokin mainitaan teoksessa, mutta hyvin ohimennen. Yhdistykseen liitetty jäsenmäärä ja aktiiviset paikkakunnat kuulostavat tiedoilta kymmenen vuoden takaa, mutta vaikka muukin kirjaan sisältyvä tieto olisi peräisin 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, se ei tee siitä yhtään huonompaa koostetta: suurin osa kuvatuista henkilöistä ovat jo kuolleet aikapäiviä sitten. Humoristinen tapa kirjoittaa alleviivaa lukijan vastuuta ja lähdekritiikin tärkeyttä. Kyse ei tosiaankaan ole tieteellisestä teoksesta, mutta tarpeellisesta populaarista selvityksestä marginaali-ilmiöistä, joihin suurella osalla kansasta ja maagisissa piireissäkin liikkuvista ei ehkä ole sen kummempaa yhteyttä kuin jotkin omituiset huhut sieltä ja täältä. Sivistäkää itseänne ja lukekaa tämä. Sitten kirjoittakaa minulle se naismystikkokooste.

Katedraali (Satu Taskinen, 2014, 335s.)

Tämä pätkä on kirjoitettu Nuoren voiman liiton kritiikkikurssin tuotoksena. Odottelin palautetta tekstiin, mutten vielä ole sitä saanut ja siksi malttamattomana julkaisen tämän nyt sitten tällaisenaan. Oli kyllä hyvä ja mielenkiintoinen kurssi! Siellä oli muitakin kirjabloggareita ja tuli puhuttua todella paljon suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen kritiikistä. Opin ihan mielettömästi kaikkea. Suosittelen ehdottomasti käymään NVL:n kursseilla. Ehkä siellä kritiikkikurssikin järjestetään vastaisuudessa uudestaan!

Mielen pyhätössä on sokeritoukkia

Satu Taskinen: Katedraali

Satu Taskisen toinen teos, Katedraali, vie lukijan saksalaisen vanhenevan naisen mielenmaisemaan pikkusiskon hautajaispäivänä. Uusi sohva on hyvä, mutta asunnon raivaus vielä kesken. Poika hakee hautajaisiin, missä perhe ja menneisyyden virheet ja epävarmuudet eletään jälleen kerran läpi. Jännitteiltä ei voi välttyä, kuten harvemmin sukujuhlissa.

”Uskaltaisiko käyttää niin isoja sanoja kuin ei mikään maailmanloppu, vaikka toinen on juuri haudattu. Elämä jatkuu silti, syökää nyt kaikki, jos teillä vielä on nälkä ja maistuu, minä kaipaan Kerstiniä, se on totta.”

Teos on vaihtelevin aikatasoin ja hyppelevin ajatuksenjuoksuin kirjoitettuja mietteitä elämästä, joka on jouduttu uhraamaan muiden hoitamiseen ja hoivaamiseen. Oma elämä on vain silta menneiden ja uusien sukupolvien välillä, eikä ihminen oikein tiedä, mitä tehdä sillä ajalla, mikä vielä on jäljellä. Kerronta on varmaa ja leikittelee myös minäkertojan epärehellisyydellä: kaikki ei ehkä olekaan ihan niin kuin lukijalle alkuun annetaan ymmärtää. Pikkuhiljaa kertoja myöntää vähän lisää itsestään, menneisyydestään ja nykyisyydestään. Rakentuu kuva naisesta, joka elää yksin kertyneiden tavaroiden keskellä ja kulkee samoja polkuja niin mielensä sisällä kuin kotonaankin. Asuntoon noustaan kuin kirkkoon portaita. Sisällä ei kuitenkaan avaudu katedraalin jylhä avoimuus vaan ainoastaankulkemisesta kuluneet tutut polut huoneiden välillä. Voiko ihminen kuitenkaan kulkea samoja reittejä ja ajatella samoja ajatuksia elämänsä loppuun asti? Sitä tämä teos tuntuu testaavan minäkertojan äänellä: ”Voiko ihmistä rakastaa? Saako? Siitä tässä on kysymys.”

Hiukan liiankin persoonattoman ja taiteellisen prologin jälkeen kertojan ääni tosiaan siirtyy juuri siskonsa menettäneen Tean pään sisään. Kerronta sujuu hyvin ja vaikka päähenkilö välillä rasittaakin, hänen huolensa ovat tuttuja. Ihminen on usein yksin joukkojen keskelläkin ja kaupungissa voi olla vaikea saada yhteyttä kehenkään. Mitä pidempään on sosiaalisista piireistä ulkona, sitä oudommilta ne tuntuvat. Jopa omat sukulaiset. Normien ja tabujen, elämän ja kuoleman, onnen ja masennuksen välisiä rajoja tutkaillaan samalla, kun käsitellään nyky-yhteiskunnan ongelmia yksinäisyydestä työttömyyteen ja muista huolehtimisen puutteesta skandaalinkaipuuseen.

Katedraalia ei voi lukea ainakaan paetakseen maailmaa. ”[...] nykyään on selvinnyt, että kaikki on informaatiota. Olen lukenut sellaista, kuullut. Mitä se tarkoittaa? Kuoleman ylittämistä?”
Se ennemminkin luo katarttisen tilan toisen ihmisen ajatusten käsittelyn kautta, vaikka välillä lukijana ei voinut ollut varma, oliko tuttujen asioiden käsittely jonkun toisen suulla sitten kuitenkaan kovin hyödyllistä, kun tarinaa ei tuoda niinkään päätökseen kuin deus ex macchina -ratkaisuun, joka lopettaa kaiken jahkailun kerralla. Sama jahkailu liittyy kirjan nimikkoteemaan: katedraali on myös konkreettinen paikka, mutta siihen tutustutaan vain etäältä, pääasiassa rakennushistorian kautta, eikä ihan uskalleta katsoa itse rakennusta. Hiljentymisen sijaan katedraaliin mennään kuhisevien joukkojen keskelle ja korkea katto pyörryttää. Rakennus kuvaa mielen monia lasi-ikkunoita, jotka katsovat taivaalle, jota kohti korkealla tornilla pyritään, vaikka se kerta toisensa jälkeen tuhoutuu. Kun torni on valmis, ei ylös asti oikein uskalla mennä. Sitten kun lopulta pääsee kirkkoon sisälle, sen tekee vain miellyttääkseen sairasta äitiä ja antiklimaattinen kirkkomatka päättyy liian makeisiin vohveleihin äidin käsilaukusta.

Lopun ulkopuolinen ratkaisu onkin vähän kuin nuo ylimakeat vohvelit ja katedraalivierailu: siltä odotti paljon enemmän kuin lopulta sai. ”Siitä, että ihminen tekee parhaansa, seuraa väistämättä maailmanloppu. Ah tätä pettymystä.[...] Ihminen ei lopeta tuhoamistaan kuolleenakaan.” Käteen jäi lähinnä melko sujuva lukukokemus, mutta kovin kummoisia ajatuksia teoksesta ei varsinaisesti herännyt. Taskinen selkeästi osaa kirjoittaa ja rakentaa tarinaa, mutta päivän aikana käyty päänsisäinen monologi on haastava juuri siitä syystä, että sen tulisi tarjoilla jotain muutakin kuin ne ensimmäiseksi mieleentulevat ajatukset, jotta lukia saattaisi tuntea kokeneensa jotain suurempaa.