Musta kuu (Mia Vänskä, 295s., 2012)

www.cult24.fi julkaisi tämänkin.

KIRJA-ARVIO. Musta kuu on kauhukertomus nelikymppisen perheenäidin kesälomareissusta Keski-Suomeen. Annukka on ottanut vähän omaa lomaa pojan ja miehen reissatessa Rodoksella. Vainoharhaisen äidin soittelut ja omat syyllisyyden tunteet häiritsevät hiukan Annukan irrottautumista arjesta, mutta eristyksissä oleva mökkirypäs Kapeenkärjessä ja erityisesti naapurimökissä lomaileva rock-bändi saavat hänet pian unohtamaan muun maailman.

Kyseinen bändi on mökkeilemässä viilennelläkseen rellestäjäkitaristiaan Jakea ja tämän edesottamuksista syntynyttä mediakohua. Jake on raahannut mukaan myös nuoren Auroran, jonka läsnäolo tuntuu erityisen rauhottavalta siinä missä Annukka saa bändin miehet innostumaan välittömän seksuaalisesti. Erityisesti laulaja-Erkka kiinnostuu tästä naapurimökin punapäästä.

Metsäympäristö järvenrantoineen, vaelluspolkuineen ja muinaismuistokivineen on alkuun lempeän idyllinen ympäristö, mutta muuttuu pikkuhiljaa synkemmäksi mustien perhosten peittäessä kuun taivaalta ja metsän todellisen luonteen saadessa vallan lomailijoista. Toisista mökeistä katoaa väkeä ja metsä sulkee mökkeilijät peittoonsa.

Teos leikittelee pitkään syyllisyyksillä ja tapahtumien todellisilla merkityksillä, mikä on hyvä muuten niin vähän toimintaa sisältävässä kerronnassa. Lukijaa huijataan ja heitellään paikasta toiseen ja jopa ajasta toiseen vauhdikkaasti, eivätkä yliluonnolliset elementit pistä silmään liikaa: ne kuuluvat tarinan tapahtumiin yhtä saumattomasti, kuin realistisuuskin.

Tarina on tiivistunnelmainen ja jännitys tiivistyy loppua kohden mukavasti, vaikkakin melko hitaanlaisesti. Mökkeilijät metsässä on asetelmaltaan perinteinen, mutta suomalainen järvimaisema ja erityisesti suomalaisen kansanperinteen käyttö tuo siihen raikasta lisäsävyä. Viittaukset kalevalaiseen loitsurunouteen ja noitavainoihin Suomessa saavat muuten niin amerikkalaiselokuvallisen tarinan heräämään henkiin aivan uudella tavalla.

Eteneminen on tarinassa melko vaivihkaista ja välillä turhankin suoraviivaista. Noitavainoista enemmän tietävä lukija olisi kenties kaivannut vähän stereotypioiden haastamista, mutta koska se tuskin oli teoksen tarkoitus, onnistui Vänskä harvinaisen aiheen käsittelyssä varsin kiitettävästi. Teos ajaa hyvin asiansa  pimeänä marraskuisena iltana, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin helteiseen elokuuhun. Musta kuu edustaa hyvin suomalaista kauhua, jota genrenä soisi näkevän enemmänkin kotimaisissa julkaisuissa.

Arvio: 4/5

Essi Mäkelä

Mia Vänskä: Musta kuu (Atena), 295 sivua.

----


Olin pitkään kahden vaiheilla 3:n ja 4:n välillä. Päädyin neloseen, mutta olisin yhtä hyvin voinut antaa kolmosen. Noitavainoihin ja kansanrunoihin viittaamisen lisäksi tuntui vähän, että Vänskä on päässyt/ päästänyt itsensä liian helpolla tämän kanssa. Tapahtumia ei hirveästi ollut ja ne oli minun makuuni liiankin suoraviivaisia. Lisäksi hassut nimet vähän häiritsivät. Annukka ei tunnu 40-vuotiaan nimeltä ja häiritsi mua koko kirjan ajan. Kuten myös Erkka. Ja Aurora. Jake oli vähän siinä ja siinä. Muiden nimet ei olleet niin vastakarvaan silittelyä, mutta koska niitä nimiä jatkuvasti käytetään, niitä joutuu sitten halki kirjan aktiivisesti olla ajattelematta. No niin. Jos nimistä pääsee yli, tässä tuli vähän jännät oltavatkin jopa, kun yksinään marrasiltoina isojen mustien ikkunoiden äärellä luki.... Oli pakko pistää verhot kiinni, eli ei voinut huono olla ;)

Mediahuora (Venla Hiidensalo, 411s., 2012)

Cult24:ssä julkaistua:

KIRJA-ARVIO. Venla Hiidensalon Mediahuora kertoo nimensä mukaisesti medialle itseään myyvän vapaan toimittajan tuskallisesta arjesta. Hiidensalolla itsellään on kokemusta vapaasta toimittajuudesta. Hänelle ovat takuulla tuttuja kirjoittajia kyykyttävät sopimukset sekä kohu-uutisten perään usuttavat päätoimittajat.

Mustan huumorin sävyttämä inhorealistinen kuvaus yksinhuoltajaäiti Maria Vartiaisen taistelusta uhrattujen aatteiden ja netistä ostettujen vaatteiden täyteisessä hullunmyllyssä saa itse kunkin kirjoittamista joskus kokeilleen verenpaineen kohoamaan.

Maria Vartiainen tekee juttuja taiteilijoista ja tavallisista ihmisistä. Hän joutuu kuitenkin aina toteamaan, että lehden toimitus muokkaa artikkeleita häikäilemättömästi lehtitalon agendaan sopiviksi tyhjänpäiväisiksi kohujuoruiksi. Marian pakotettu työnarkomania vie hänet hermoromahduksen partaalle ja etäännyttää äidin teini-ikäisestä pojastaan, joka myös katoaa.

Mediahuora onnistuu raadollistamaan mediamaailman hyvin uskottavasti kaikkine ylilyönteineenkin. Melkoisen pitkä teos alkaa kuitenkin pidemmän päälle tuntua toisteiselta ja raskaalta luettavalta. Facebook-päivitykset lukujen alussa ovat hauska idea, mutta toistuessaan niiden viehätys laimenee.

Loppua kohden yhä useammin tuntuu, että sama vääristeltyjen lehtijuttujen kaava toistuu luku luvulta. Ylenmääräinen symboliikka ei tarjoa paljoakaan uutta enää parin sadan sivun jälkeen. Loppuratkaisu ei sentään sorru kliseisiin, vaan tarjoaa mielenkiintoisen ja raikkaan vivahteen uutta absurdiutta siinä missä muu tarina on jo kuluttanut symboliikkansa puhki.

Kaiken kaikkiaan Mediahuora on oiva kuva siitä, minkälaista höykytystä vapaa kirjoittaja saattaa nykymaailmassa joutua kokemaan. Kirja on kohauttanut mediamaailmaa ymmärrettävistä syistä, mutta fiktiivisenä teoksena sen viestiin voi samastua, vaikkei mediamaailmaa sen kummemmin seuraisikaan. Teos on teknisesti kunnioitettava paketti esikoisromaaniksi, vaikka tarinaan ei aina kyennyt täysin uppoutumaan kerronnallisen raskauden vuoksi.

Arvio: 3/5

Essi Mäkelä

Venla Hiidensalo: Mediahuora (Otava), 411 sivua.

----



Oli tosiaan melkosen ahdistavaa välillä lukea tätä, kun tunnisti siitä kaikesta stressistä itsensä ja omat kirjotushärdellit - vaikken vielä mitään rahaa mistään saa tmv. Muutenkin ahdistaa työnhaku ja muu, niin tätä oli sitten "todella mukava" lukea siinä sivussa, vaikka olihan tässäkin siis hauskoja käsittämättömyyksiä ja loistavia oivalluksia ynnä muuta. Mutta silti. Todella hidaslukuinen juttu, eikä todellakaan napannut lukijaansa mukaan, vaikka ehkä teknisesti olikin suht malliesimerkki. Hiidensalo on käynyt myös Kriittisen korkeakoulun, eli henkilökohtaisesti jäin miettimään, kenen opettajan kanssa hänellä on eniten ollut kanssakäymistä jne, vaikka joitain veikkauksia saattaisin pystyä jo tekemäänkin ;)

Oli siis hyvä ja luettava kirja. Varmasti paljon parempi, jos ei ole ns. omaa lehmää ojassa, niinkun meikäläisellä. Pahoittelen siis taas tällaisesta omalehmä-arviosta :P

Hunajaa ja tomua (Daniyal Mueenuddin, 299s., suom.2012)

Cult24.fi:n julkaisema arvio:

KIRJA-ARVIO. Daniyal Mueenuddinin Hunajaa ja tomua on yksi niistä kirjoista, joita on vaikea laskea kädestään. Kirja koostuu novelleista, joissa yhteisenä tekijänä on rikas maanomistaja K. K. Harouni ja tämän maat sekä suku. Novelleissa Punjabissa ja New Yorkissa elänyt Mueenuddin kertoo pakistanilaisista ihmisistä. He työskentelevät K. K. Harounin tiluksilla rakastuvat, juonittelevat ja kuolevat. Maatilan pumpunhoitaja saa juoniteltua itselleen moottoripyörän, joka on hänelle suuri statussymboli. Koditon vaeltaja saa pystyttää oman kannettavan hökkelinsä Harounin kodin läheisyyteen töitä tehdäkseen ja tienaa palvelustyöllään yhtäkkiä enemmän kuin koskaan. Nousukasperheiden nuoret juhlivat itsensä tärviölle, rakastuvat ja asettuvat aloilleen. Rikkaat pettyvät elämään ja köyhät tyytyvät vähään, kunnes kuolevat pois. Koko ihmisluokkien kirjo tulee kuvatuksi ja samalla eriarvoisten ihmisten välinen seurustelu pakistanilaisittain elävöityy. Parasta kirjassa onkin tunne samastumisesta, jonka jokainen novelli herättää, vaikka ei ikinä Pakistanissa olisi käynytkään. Myös länsimaalaisia vilahtaa parissa novellissa, jolloin kontrasti pakistanilaisiin korostuu, mutta parhaat novellit ovat köyhemmistä pakistanilaisista Harounin tiluksilla.

Kerronnan tyyli on onnistuttu luomaan suomenkieliseen käännökseen erinomaisen tunnelmallisesti. Kieli on soljuvan pehmeää, kuin sulaa hunajaa ja juuri siksi on vaikea lopettaa lukemista kesken kaiken. Kun yksi novelli loppuu, on suuri houkutus jatkaa seuraavaan. Ihmiselämä näyttäytyy tarinoissa juuri niin merkityksellisenä ja merkityksettömänä, kuin se usein itsestä tuntuu: toisinaan toivo pilkistää ja toisinaan kaikki on turhaa. Elämässä oma napa on se kaikista tärkein ja lopulta me kaikki kuolemme pois ilman, että maailman meno sen kummemmin muuttuu. Mitä vähäpätöisempi ihminen, sitä vähemmän merkitystä kuolemalla tai tunteilla on. Vasta rikkaan ja kunnioitetun isännän, K. K. Harounin, kuolema herättää suurempia tunteita niin sukulaisissa kuin palveluskunnassakin.

Novellien yhtenäinen tyyli, elävä kerronta ja soljuva kieli saivat teoksen tuntumaan yhdeltä kokonaisuudelta. Vain jotkin piipahdukset länsimaiseen ympäristöön rikkoivat muuten niin yhtenäistä pakistanilaista maailmaa. Kun kerronta poikkesi Pariisiin, lukija halusi palata mahdollisimman pian takaisin Pakistaniin – kuten hahmot itsekin usein haaveilivat. Henkilöhahmot olivat värikkäitä ja eloisia luokka-arvosta riippumatta, vaikka novellimuodosta johtuen heistä paljastui vähemmän puolia kuin kokonainen romaani olisi kyennyt tarjoamaan. Toisaalta lyhyet kertomukset eri näkökulmista tekivät teoksesta kyllin monipuolisen ja nautittavan lukukokemuksen. Lukeminen olisi saattanut pidemmän päälle olla uuvuttavampaa, jos kyseessä olisi ollut pidempi yhtenäinen tarina. Teokseen sopii uppoutua erityisesti rauhallisena kesäiltapäivänä. Suosittelen kokeilemaan myös muita vuoden- ja päivän aikoja.

Arvio: 5/5

Essi Mäkelä / Cult24

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua (Avain), 299 sivua.

----

Vihdoin sain antaa vitosen! :) Ulkomaille meni, mutta suomentajalle (Titia Schuurman) erityiskiitokset loistavasta käännöksestä! En tiedä, miltä tämä englanniksi kuulosti, mutta suomeksi teksti silitteli minua kauniisti myötäkarvaan *purrpurr*

Tykkäsin kovasti, vaikka tietysti loppua kohden alun hurmio luonnollisesti laantui. Ja ne länsimaalaisia sisältävät novellit tuntu vähän heikommilta varmaan jo siksikin, että niissä länsimaalaiset oli yhtä kuin amerikkalaisia, jotka ei tuntuneet yhtä värikkäiltä, kun ne pakistanilaiset hahmot. Jopa ne länsimaistuneet rikkaat nuoret pakistanissa oli mielenkiintosempia, kun amerikkalaiset. Olkoon se sitten eksotiikan nälkää tai kirjoittajan heikko kohta, mutta teos oli tosiaan muuten niin upea, ettei pieni tason vaihtelu kahdessa lauseessa paljoa paina ;)

Foucaultin heiluri (Umberto Eco, 641s., 1988)

Tässä olikin aikamoinen järkäle esoteriaa yhdessä paketissa! Kun jaksoi ensimmäiset noin 50 sivua (englanninkielisestä kovakantisesta painoksestani) hirvittävän kiemuraista ja pitkäveteistä selitystä, alkoi vihdoin tapahtua. Temppeliritareista lähtien koko länsimainen ja lähi-idän esoteerinen perinne käytiin perin pohjin läpi. Ilmeisesti Eco on jotain omiaan vedellyt sinne väliin, mutta saa kyllä olla varsin perehtynyt aiheeseen, että löytää ne keksityt pätkät. Eikä sillä niin väliä ollutkaan, sillä kirja itsessään kertoi siitä, miten salaseurojen julki antamista vihjeistä kootaan oma keksiitty esoteerinen historia. Eco siis kertoi fiktiivisen kuvauksen siitä, mitä hän itse teki ja samalla yksi hänen hahmoistaan loi fiktiivistä tarinaa hahmojen luomasta tekohistoriasta. Varsin ovela rakenne siis. Ja loppuratkaisu oli sen verran hämmentävä, että väkisinkin jäi miettimään, mikä tässä ns. oikeasti oli takana.

En siis ole lukenut mitään analyysejä Foucaultin heilurista. Enkä ole lukenut itsensä Foucault'n ajatuksia (paria lyhyttä lainausta lukuunottamatta), mutta olen kuullut niistä. Kuulemma nekin sanovat ensin yhtä ja sitten toista ja lopulta ehkä lukijansa melkein vakuutettuaan peruuttavat sen, mitä edellisissä luvuissa on tullut sanotuksi. Mikä kuvaa loistavasti sitä heiluria, joka tässäkin kirjassa oli keskeisenä ja soppaa hämmentävänä tekijänä. Koko tarina rakentui vähän kuin se heiluri, joka pyöri maan liikkeiden mukaan omituista rataansa, jonka keskipiste kuitenkin pysyi liikkumattomana. Vaikka suurin osa teoksesta oli takaumaa, kerronta palasi aina välillä siihen museoon, missä kertoja-Causabon piileskeli yön yli nähdäkseen salaseuran kokoontuvan mystiseen rituaaliinsa.

Ensimmäiset ja viimeiset noin 50 sivua olivat melkein tuskallisen hidasta luettavaa, mutta siinä välissä oli yli 500 sivua silkkaa riemua ja loistavuutta. Hengästyttävä määrä erilaisia salaliittoteorioita ja salaseurojen historioita. Nimet olivat tuttuja aiemmasta esoteerisesta lukemistostani, mutta siitä eteen päin minullekin olisi voinut puhua vaikka mitä palturia ja olisin voinut pitää sitä totena. Luin tätä kuitenkin fiktiivisenä teoksena, joten en tämän perusteella lähtisi argumentoimaan mitään, ennen kuin tarkistaisin faktat jostain muualta (joskin tämä kirja antoi ymmärtää, että nekin ”faktat” ovat aivan yhtä päteviä, kuin tässä mainitut, mutta ainakin viittaisin johonkin muuhun kuin kaunokirjalliseen teokseen!). Kuulin, että joku tätä lukiessaan oli tehnyt muistiinpanoja. Ymmärrän kyllä, että tätä olisi voinut lukea kuin tenttiin valmistuen. Niin minäkin tein, mutta minulla oli kiire, sillä tentti, eli lukupiiri, oli ennalta määrättynä päivänä ja minulle oli ihan sama, minkä arvosanan tentistä saisin, kunhan saisin luetuksi edes melkein koko kirjan ;)

Siitä juonesta siis. Causabon piilottelee tekniikkamuseon periskoopissa Pariisissa yhden yön ja muistelee parin tunnin seisomisen aikanaan sitä kaikkea, mikä hänet on tähän omituiseen paikkaan saanut. Kaikki alkoi siitä, kun Causabon tapasi Jacobo Belbon, kustannustoimittajan, Pilade's-nimisessä baarissa Milanossa. Belbo on salaa haaveissaan aina halunnut kirjoittaa, muttei ole siinä kyllin hyvä, joten tyytyy lukemaan muiden teoksia. Belbon luona käy tasaiseen tahtiin salaliittoteoreetikoita tarjoamassa kirjoja Temppeliritareista ja Causabon on tekemässä opinnäytetyötään yliopistolle samaisista Templaareista. Belbon kollega, Diotallevi, on kiinnostunut juutalaisuudesta, numerologiasta ja kabbalasta ja kolmikon yhteinen kiinnostuksen kohde koituukin lopulta heidän kohtalokseen. Mystinen kohtaaminen, vuosien ero, paluu yhteen ja alkaa kohtalolla leikkiminen, joka päätyy periskooppiin, missä Causabon kirjan alussa piileskelee. Loppu tarinaa kertoo siitä, miten Causabon näkee salaseuran kokoontuvan museon kappeliin ja minkälaisiin johtopäätöksiin hän tulee ja mihin hän siitä joutuu.

Causabon on vain sivustakatsoja ja kertojan ääni koko teoksen ajan, kun hän seuraa Belbon edesottamuksia. Hän on hakkeroitunut ystävänsä tietokoneelle ja lukenut sieltä tämän päiväkirjamaisia ja kaunokirjallisia kirjoituksiaan. Välillä saa lukea monta kymmentä sivua Belbon fiktiivistä yritelmää siitä salaliitosta, jota miehet ryhtyvät luomaan. Tekstistä näkee kyllä, miten oikeassa Belbo on ollut itsekritiikissään ja siksi lukijana jääkin miettimään, miksi moista sotkua pitää esitellä kymmeniä sivuja, kun vähempikin riittäisi... Välillä taas tuntui kuin Eco viittaisi aiemmin julkaistuun Illuminatus! -trilogiaan, joka on inspiroinut jälkeensä tulleita salaliittoteoreetikoita ympäri maailman. Ehkä näin onkin, vaikea sanoa. Mutta lähes yhtä hämmentävä Eco ainakin onnistuu olemaan. Ei yhtä riemukkaalla tavalla, kuin Shea ja Wilson, mutta vähintään yhtä mystinen, ehkä jopa mystisempi.

Tätä pitää kyllä sulatella vielä. Voi olla, että joskus luen uudestaan. Ehkä voisi koettaa suomennostakin. Alkuperäinenhän on italiaksi kirjoitettu ja sitäkin voisi tietysti yrittää, mutta ensin luen kyllä jotain helpompia kirjoja italiaksi ;) Mitä suositteluihin tulee, tämä kirja on ehdoton luettavaksi niille, joita mitkään salaseurat ja esoteriikka länsimaissa kiinnostavat. Vaikka osa olisikin fiktiota, on mukana niin loistavasti elävöitettyä oikeatakin(?) historiaa ko. aiheesta, että ainakin salaseuraluettelonsa täydentämiseksi tätä kannattaa harkita. Ja sitten perään tietysti pitää lukea Greerin Element Encyclopedia of Secret Societies, mutta se on jo ihan toinen juttu se. Muuten Foucaultin heiluri kannattanee lukea, jos tykkäsi yhtään Dan Brownista (lähinnä DaVinci-koodista, koska esim. Enkelit ja demonit ainakin oli tosi kökkö) ja varsinkin, jos halveksii Dan Brownin yritelmää, koska tähän verrattuna Dan Brown on lasten iltasatukirja. 

Annikki Nissinen selvittää murhan (Tiina Forsman, 286s., 2012)

Cult24:n julkaisema arvio:




KIRJA-ARVIO. Annikki Nissinen selvittää murhan on tänä vuonna julkaistu Tiina Forsmanin esikoisteos. Kirja kertoo supermarketin kalatiskillä työskentelevästä Annikki Nissisestä, joka sattuu löytämään sauvakävelyllään ruumiin ja ryhtyy televisiosta saamiensa oppien mukaan selvittämään ruumiin karua tarinaa. Avukseen Annikki saa samassa firmassa kuolleen miehen kanssa siivoojana työskentelevän alkujaan inkeriläisen Helmi Orlovan, joka ei haluaisi olla missään tekemisissä jupakan kanssa vaan vain elää rauhassa omaa elämäänsä. Annikin kannustamana Helmi kuitenkin taipuu selvittämään Yhteisen Hyvän Säätiön toimia tarkemmin. Hiljalleen Säätiön puhtoinen julkisivu rapistuukin paljastuvien salaisuuksien tieltä, joista autosta löytynyt ruumis tuntuu pienimmältä.

Kirjan kansi hämää lukijaa, sillä siitä tulee mieleen lähinnä nuorten romaani. Toisaalta tarinan tyyli on kieltämättä hiukan lapsenomainen ja eritoten Annikki Nissinen on melko yksinkertainen hahmo. Nissisen vilkas mielikuvitus edistää tutkimuksia lähinnä juorujen tasolla ”kotikatsomossa”. Erilaiset pohdinnat jäävät kuitenkin todellisuuden varjoon ja varsinaisen murhamysteerin selvittämisessä Helmillä on tosiasiassa suurin rooli. Annikki toimii vain ärsykkeenä, joka saa Helmin selvittämään asioita ja löytämään lisää johtolankoja, jotka hän lopulta paljastaa poliisille, kun omatunto alkaa painaa. Annikki seuraa murhan selvitystä lehtijuttujen kautta ja keksien erilaisia mahdollisia juonikuvioita, joita testaa Helmiin, kunnes Helmi murtuu kertomaan kaiken Säätiössä näkemänsä. Hahmoista Helmi onkin kaikista moniulotteisin ja hän jopa selkeästi kehittyy henkilöhahmona kirjan aikana toisin kuin Annikki, joka loppua kohden tuntuu palaavan takaisin lähtökuoppiinsa.

Teos ei ollut varsinaisesti dekkari, eikä murhan selviäminen oikeastaan ollut edes mielenkiintoista – eihän sitä edes selvitetty lukijalle kunnolla. Mielenkiintoisempaa oli inkeriläisen maahanmuuttajan näkemys suomalaisesta työelämästä, joka tosin kirjassa oli kuvattu äärimmilleen kärjistäen. Kerronnan kepeys ja hahmojen värikkyys auttoi teoksen luvussa, mutta varsinkin loppu tuntui hiukan hajoavan juonen tiivistymisen sijaan. Kertojan alentuva asenne hahmoja kohtaan ärsyttää pidemmän päälle, sillä lukijalle ei jää kertojaäänen kärkkäältä kommentoinnilta aina kylliksi tilaa tehdä omia tulkintojaan. Helmin tuntemuksiin on helppo samastua, mutta itse tarina tuntui jäävän hahmojen persoonien painottamisen varjoon.
Arvio: 3/5

Essi Mäkelä / Cult24

Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan (Karisto), 286 sivua.


----





Tästä tuli nyt vähän kriittisempi arvio, kun mitä 3/5 ehkä antaa ymmärtää. Olihan se ihan hauskaa luettavaa kuitenkin. Vähän ehkä liikaa hahmoja, kun kertojankin ääni oli niin voimakkaan kommentoiva, mutta lopulta kuitenkin suht sujuvaa tarinankerrontaa ja kyllä se lapsekkuus sopi kuitenkin tähän omaan maailmaansa, mihin juttu oli asetettu.

Oli taas sinänsä hankala arvioitava, koska olin keskustellut kirjottajan kanssa tästä työstä jonkun verran ja tiesin muutamia juttuja sen taustoista. Oli hyvä kokeilla arvioida kirja ihmiseltä, jonka tuntee, mutten ehkä ihan heti tee niin uudestaan ;) Sitä melkein toivoo, että joku antaisi mullekin vähän satikutia sanomisistani ja kirjotuksistani, kun olen aina niin kriittinen kaikkea kirjoitettua kohtaan nykyään. Tai vähän liikaakin tulee luettua asioita sillä silmällä, että onko tämä nyt hyvä ja miksi on tai miksi ei.

Piakkoin muuten luvassa arvio Foucaultin heilurista, joka siis ei ole cult24:ssä julkaistu! Sitä pitää kyllä sulatella hetki, mutta se ei ainakaan ole mihinkään muuhun julkaisumuottiin asetettu, kun tasan tätä blogia varten ;)

Muisti on unta (Petter Sairanen, 215s., 2012)

Cult24 julkaisi tämänkin:

KIRJA-ARVIO. Petter Sairasen Muisti on unta käsittelee kipeitä asioita kirjailijan omasta elämästä. Italialainen vaimo on kuollut aiemmin skootterionnettomuudessa, jolloin tyttärestä on tullut kertojaminälle läheisin ihminen maailmassa. Teos kertoo isän elämästä vuosi sen jälkeen, kun Sara-tytär on löytynyt lumihangesta kuoliaaksi paleltuneena.

Kirjassa minäkertoja kuvaa matkaansa Italiaan vaimonsa haudalle. Samalla hän muistelee mennyttä yhteistä elämää tyttären kanssa. Välissä on katkelmia tyttären Värityskirjaksi nimittämästä kirjasesta, joka on runomuotoon aseteltua proosakerrontaa. Värityskirjaan Sara on kirjoittanut päiväkirjamaisia pohdintoja elämästään, maailmasta ja vanhemmistaan. Isän muistelmat ja tyttären kirjoitukset sekoittuvat yhdeksi tarinaksi elämästä, taiteilijuudesta ja kuolemasta. Kuvataiteilijaisä ja kirjoittava tytär ovat eläneet tiukoilla taloudellisesti, mutta heidän seikkailunsa luonnossa ja taiteessa ovat olleet sitäkin rikkaampia. Näitä muistoja teoksessa käsitellään rakkaudella ja hartaudella.

Koska kerronta on tyylillisesti terapiakirjoittamista, ei teoksen kirjallista arvoa voi arvioida samaan tapaan, kuin täysin fiktiivisten kertomusten. Kerronta on polveilevaa ja pohdiskelevaa, usein paikalleen jämähtävää ja turhankin haikeaa. Kertojan asenteet ja mielipiteet nousevat esiin kerronnan lomassa kaikkien muiden läpikäytävien tunteiden tapaan juuri sellaisina kuin ne ovat, eivätkä naamioidu kirjalliseen viittaan, kuten romaaneissa yleensä. Surun voi kyllä kuvitella kertojan elämäntilanteeseen, mutta tekstin kautta lukijalle ei välity sitä tunnetta, mitä muistokirjoituksenomainen kuvaus tavoittelee. Maalaileva muistokuva tyttärestä sulkeutuu itseensä ja jättää lukijansa ulkopuolelleen. Juonellisempi kerronta perheen yhteisistä matkoista ja isän muistomatkasta Italiaan kulkevat jo sujuvammin. Muuten teos jää melko keskeneräiseksi, eikä tavoita runollisuutta, johon sen muoto ja sisältö selkeästi pyrkivät.

Arvio: 2/5

Essi Mäkelä / Cult24

Petter Sairanen: Muisti on unta (Helsinki-kirjat), 215 sivua

-----


Tästä voin sanoa sen verran lisää, että oli ihan kauheeta tuskaa taistella tämän läpi. Ihan hirveetä kökköä. Ei tällasia pitäis julkasta jos ei sitten kanssa tehdä kunnon kirjaa. Ts. kaikkea ei ole pakko julkaista, jos sen tulee kirjoittaneeksi ja siitä on ehkä ollut apua oman tuskan lievittämiseen! Ja kustannustoimituskin oli ollut niin surkeaa, että epäilin Helsinki-kirjoja hetken aikaa omakustanneyhtiöksi. Ilmeisesti se on kuitenkin ihan oikea kustantamo, vaikka nuori onkin. Tai sellaisen kuvan nettisivuilta sain. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Erlend Loe, 203s. suom. 2011)

Cult24:ssä julkaistua:

KIRJA-ARVIO. Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa jatkaa Erlend Loen hulvatonta tyyliä kertoa isoistakin asioista yksinkertaisesti, mutta hauskasti. Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on kirjoitettu osin näytelmän muotoon ja sen päähenkilö, norjalainen Bror Telemann, on kirjoittajanblokkia kärsivä dramaturgi. Telemannien perhe lähtee Saksaan lomailemaan, jotta perheen isä saisi vähän hengähtää ja ehkä kirjoitettua – tai kuten perheen äiti, Nina, sen näkee, viettämään laatuaikaa yhdessä. Bror ajattelee vain teatteria – ja englantilaista televisiokokki-Nigellaa – eikä huomaa, miten pikkuhiljaa Nina saa tarpeekseen miehensä huomiosta kilpailemisesta.

Teoksessa ilotellaan keski-ikäisten pariskuntien avioliitto-ongelmilla, keski-ikäisten miesten taiteilijakriiseillä ja eritoten keski-ikäisen miehen himolla tavoittamattomaan, kauniiseen – televisiokokkiin. Televisiokokkiin, jonka keskiäikäinen mies haluaa pelastaa juutalaiselta aviomieheltään. Repliikkikerronta nostaa huvittavasti esiin sen, miten pariskunnan eri osapuolet puhuvat aivan eri asioista ja toinen rakentaa kriisiä aiheesta, johon toinen ei edes huomannut sanoneensa mitään.

Lomaa täysillä elävä Bror päästelee höyryjä irtautuakseen kaikista niistä yhteiskunnan rajoista, jotka häntä arkielämässä sitovat muun muassa piikittelemällä vaimonsa Saksa-rakkautta natsikommenteilla ja kasvattamalla vihaa Nigellan mieheen pääosin tämän juutalaisuuden takia. Telemannien perhematkasta tuleekin varsinainen irtiottojen loma, joka repii kulissit rikki vain todistaakseen niiden tarpeellisuuden. Kerronnan lakonisuus tekee pääpiirteittäin melko tavallisesta perhedraamasta hersyvää luettavaa ja tarina kiihtyy lopulta kliimaattiseen Nigellanpelastusmatkaan.

Kokonaisuudessaan teos on helppoa ja huvittavaa lukemista. Aihe ja sen käsittely on kyllin keveää nopeaksi lomalukemiseksi. Alun hersyvän yllättävä huumori ei kuitenkaan jaksa kantaa aivan loppuun asti, mikä saa lopun älyttömät juoneenkäänteet näyttämään melko väsyneiltä. Kyllä tämän parissa kuitenkin muutaman hauskan hetken sai viettää.
Arvio: 3/5

Essi Mäkelä / Cult24

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga), 203 sivua.


----

Noniin. Arvioni 3/5 kertoo aikalailla kaiken. Ihan hassuhan se oli, muttei esim. Muleumin tai Supernaiivin tasoa ollenkaan. Parhaat jutut tulivat jo periaatteessa ihan ensimmäisillä sivuilla ja sitten vaan lasketeltiin Loen tyylillä hassun hauskasti alamäkeen. Vähän niinkuin olisi mennyt Helsingin Kaupunginteatteriin ja nähnyt "ihan kivan" näytelmän: eipä jäänyt paljoa mieleen, mutta kyllä se vähän nauratti. Jos siis tykkää Loesta, niin ei tämä huonokaan ollut: ainakaan lyhyeeseen kirjaan ei aikaa paljoa tuhraudu. Jos taas vasta haluaa tutustua Loeen, kannattanee aloittaa mieluummin yllämainituilla kirjoilla kuin tällä.

Teemestarin kirja (Emmi Itäranta, 256s., 2012)

Sain taas arvion kirjoiteltua cult24:ään:

KIRJA-ARVIO. Emmi Itärannan esikoisromaani, Teemestarin kirja, voitti Teos-kustantamon suuren fantasia- ja scifikirjoituskilpailun vuonna 2011. Teemestarin kirja kertoo karua tarinaa tulevaisuuden maailmasta, jossa vesi on lopussa. Teemestarin tytär taistelee perinteitä vastaan ja niitä ylläpitäen. Mieleen tulee väkisinkin Orwell ja vuosi 1984 – muttei liikaa. Tunnelma Teemestarin kirjassa on aivan omaa luokkaansa ja niin intensiivinen, että vesipoliisin pelko tuli jopa allekirjoittaneen uniin.

Noria saa teemestarin koulutusta isältään ja joutuu kestitsemään yhteiskunnan virkaatekeviä vettä tuhlailevalla teeseremonialla. Pian vesipoliisi kiinnostuu Norian perheestä ja hajottaa idyllisen perhe-elämän tuomalla tuntemattoman uhan teemestarin talon ja koko kylän ylle. Menneisyys, jossa maailma ei vielä ollut kuivunut karrelle, on jäänyt hämärän peittoon ja vain maatumaton muovinen roina on muistona toisesta ajasta. Ajasta, jota me elämme juuri nyt. Noria löytää ystävänsä kanssa vinkkejä menneisyydestä ja ryhtyy kaivamaan historian hämäriä samalla, kun kyläläiset ympärillä joutuvat taistelemaan viimeisistäkin vesipisaroistaan. Noria haluaa tehdä ahdistavalle tilanteelle jotain, muttei jättää teemestarin virkaa, johon hänen isänsä on hänet kasvattanut ja kouluttanut.


Teemestarin kirja on uhkaavan hidastempoinen ja vääjäämätön tarina kohti tuhoa kulkevasta maailmasta ja umpikujaan joutuneesta nuoresta naisesta. Silmukka kiristyy päähenkilön kaulan ympärillä koko tarinan ajan ja nykäisee, kun sitä vähiten toivoo ja eniten pelkää. Vaikka teoksessa ei kovin paljoa tapahdu, on maalailevaa kerrontaa kiehtovaa seurata. Teos ei mässäile katastrofin jälkeisellä moraalisaarnalla vaan tarkastelee uteliaasti sitä maailmaa, missä me nyt elämme silmin, jotka eivät ole koskaan aiemmin nähneet CD-soitinta tai oikeaa lunta. Tarinan maailma on omituinen sekoitus suomalaista ja japanilaista perinnettä, mikä luo kylliksi eksotiikkaa, jotta lukijalle tuttujen asioiden tarkastelu ei mene itsestäänselvyyksien selittelyksi.
Kyseessä on kaiken kaikkiaan lupaava esikoisromaani. Vaikka kerronta on välillä liiankin hidasta ja päähenkilö turhankin päälle kohtalonsa orja, on kertomuksen loppu kyllin kutkuttavan yllättävä ja koskettava. Teemestarin kirjan dystopia jää painamaan mieleen, eikä suihkussa käyminen tunnu enää samalta.

Arvio: 4/5

Essi Mäkelä / Cult24

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos), 256 sivua.

----

Tähänkään ei paljoa ole enempää sanomista. Kirja oli oivallinen, joskin tosiaan päähenkilö oli välillä liiankin dramaattinen ja kohtalotietoinen/-uskoinen, mutta se lienee myös genren yleinen tyyli. Vähän jäin myös miettimään sitä, miten Noria yrittää ottaa kohtalon omaan haltuunsa, mutta lopulta yhteiskunnan valtaapitävät tuhoaa kaikki suunnitelmat. Sinänsä aika hälyyttävää/mielenkiintoista, jos yleisestikin alkaa olla vallalla käsitys, että mitään ei oikeastaan voi tehdä ns. itse, koska systeemi tulee ja tuhoaa elämän joka tapauksessa. Tietty lopussa oli myös toivon pilke mahdollisuuksista parempaan tulevaisuuteen, mutta yksilön hyvät vaikuttamismahdollisuudet ei todellakaan olleet tämän kirjan kantavana teemana. Ennemminkin, että ihmisten pitäisi tehdä asioita yhdessä, eikä alistua jonkun valtaapitävän tahon alistukseen. Tehdä yhdessä ja jatkaa, vaikka yksi taistelija välissä kaatuisikin...

Kaikki romanttinen menneisyydellä mässäily siis päättyi kyynisyyden huipentumaan, joka käännettiin lopuksi vielä toivoksi. Jännittävä yhdistelmä sinänsä.

Ja mitä siihen suihkussa käymiseen tulee, niin näin tosiaan unta, että vesi oli muilta lopussa ja meillä oltiin salaa suihkussa. Sinne sitten hyökkäsi joku mies vettä itselleen vaatimaan ja se halusi myös mut ryöstää mukaansa (olin ainoa nainen siellä suihkussa). Jonkun aikaa on sitten suihkutellessa tullut pohdituksi sitä, minkälainen maailma olisi, jos sitä vettä ei näin helpolla tulisi hanasta niin paljon, kun jaksaa valuttaa...

Nefilit (Åsa Schwarz, 302s., 2009, suom. 2012)

KIRJA-ARVIO. Nefilit on ruotsalaisen Åsa Schwarzin nykyaikaan (tarkemmin sanottuna vuoden 2009 tienoille) sijoittuva trilleri, jossa uraohjuspoliisi Amanda joutuu ratkomaan raakojen murhien sarjaa Tukholmassa. Greenpeacessa ympäristöaktivistina toimiva Nova puolestaan on aina väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu epäillyksi murhista samaan aikaan, kun joutuu järjestämään oman äitinsä hautajaisia. Kaiken takana häilyvät omituiset viittaukset Raamatun vedenpaisumukseen ja langenneisiin enkeleihin, nefileihin. Kyseessä on Schwarzin kolmas romaani, ja ensimmäinen suomeksi käännetty teos.

Schwarz on kuvannut kesäisen Tukholman elävästi ja tarkasti. Kahvilat, kadunkulmat ja torit ovat tuttuja ja ne voi melkein nähdä sielunsa silmin tarinaa lukiessaan. Siihen tuntuu uponneen vähän liikaakin panoksia, sillä teos on muilta osiltaan lähinnä epäkypsä trilleri-dekkari liiankin karikatyyrimäisine hahmoineen, osoittelevine vihjeineen ja irrallisine lankoineen, jotka eivät liity tarinaan lopulta lainkaan. Varsinkin vähemmän toiminnalliset kohtaukset toistavat itseään: samoja vihjeitä alleviivataan useaan otteeseen ja lukijalle selviää moni juonenkäänne varhaisessa vaiheessa. Edes loppuratkaisu ei tuo tarinaan paljoakaan uutta. Toiminnallisissa kohtauksissa Schwarz tavoittelee elokuvamaista dramatiikkaa ja onnistuukin ajoittain kohtuullisesti. Teksti itsessään on sujuvaa ja tarina etenee, mutta epäuskottavat hahmot korostavat epäkypsää dekkarimaisuutta. Kesken kaiken pitkiksi ajoiksi ympäristöasioita pohtimaan jäävä Nova ei ole perinteisen dekkarin yksinkertainen hahmo, joka palvelisi muuten vauhdikasta kerrontaa, vaan aiheuttaa ennemmin turhaa junnausta, kun tarinan pitäisi jo päästä etenemään.

Sinänsä Schwarzilla on mielenkiintoinen teema käsissään: langenneiden enkeleiden jälkeläiset, nefilit, taistelevat ilmaston lämpenemistä vastaan estääkseen uuden vedenpaisumuksen. Ympäristöaktiivien luennot hiilidioksidipäästöistä ovat toki tärkeitä ympäristöaktivismin kannalta, mutta vähääkään ympäistöasioista valveutunut lukija kyllästyy hyvin pian lukemaan samoista kauhukuvista, joista saa lukea joka päivä lehdistäkin jos haluaa. Nefilit ovat Schwarzin teoksessa totta toisin kuin yleensä dekkareissa tai
poliisiromaaneissa, joissa yliluonnollisilta vaikuttavat ilmiöt ovat aina selitettävissä logiikalla. Mielenkiintoiselta vaikuttava kokeilu jää kuitenkin surullisen pinnalliseksi.

Åsa Scwarz esittelee teoksessaan toimivasti osaamistaan tietoturva-asioista ja myös juutalainen mytologia tulee avatuksi mielenkiintoisilla tulkinnoilla Vanhan testamentin vedenpaisumuskertomuksista. Vaikka teos sortuu paikoin lähes ylpeilemään tiedoillaan tietyistä aiheista ja oikoo useaan otteeseen uskottavuudessa tarinan etenemisen hyväksi, se saa tukholmalaisen ympäristön elämään aivan omalla tavallaan. Jos teoksessa jokin on uskottavaa ja samastuttavaa, niin Tukholman kadut ja helteinen kesä. Jos Tukholman kesä ja erilaiset kahvilat eivät dekkari-trillerin lukijaa kiinnosta, kannattaa tämä jättää suosiolla väliin.
Arvio: 2/5

Essi Mäkelä / Cult24


Åsa Schwarz (Karisto), 302 sivua.

----

Tähän toiseen Cult24:ssä julkaistuun arvioon ei ole kovin paljoa lisäämistä. Sen verran kuitenkin, että löysin vertailukohteeksi tämän toisen arvion: http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/nefilit/

Se on aika hauskasti omastani eroava, koska siinä mm. sanotaan, että " kirjan loppua ei yllätyselementeistä johtuen ole kovin helppo arvata ennalta"


ja minä kun tuskailin jo puolesta välistä, että eikö tässä tämän enempää ollut :D Tuossa otetaan huomioon kakkososassa mahdollisesti kiinnisolmittavat langat, joiden roikkumista itse valittelin, mutta koska itse viittasin langoilla sellaisiin yksityiskohtiin, kuin, että mitkä kahvilat olivat kenenkin lempikahviloita ja mitähän siellä oli lähinnä sellaisia turhia sivuhuomautuksia, joista jännän juonen tekeminen olisi jo aikamoista tikusta asiaa, että epäilen niitä edes muistettavan kakkososassa. Tämä olisi ehkä yksi syy lukea kakkososa ykkösen jälkeen: voiko tämän vielä jollain pelastaa?


No joo. En antanut 1/5, koska kirjan jaksoi lukea loppuun suhteellisen vähällä tuskalla - vaikka silmiä joutuikin pyörittelemään aikalailla, ei kieli sentään ollut mitenkään erityisen kökköä edes suomennokseksi. Kuitenkin jos kymmenen sivun välein vinkataan, että joku on raskaana, saa olla aika pahvipää, ettei sitä huomaa ennen kuin lääkäri sen ohimennen toteaa. Onneksi sitä ei sentään jääty mässäilemään niin kuin se olisi tullut yllätyksenä, eikä siitä tehty mitään suurta juonenkäännettä (joskin arvaan jo, mitä kakkososassa tuleman pitää sen vauvan varalta...hui kauhistus ja *haukotus*).


Tuossa toisessa arvostelussa mainitaan Schwarzin kehityskelpoisuus kirjailijana "pienen alkukankeuden jälkeen". Jos kolmas romaani on näin kankea, niin mitenkähän kankeaa on ollut kahden ensimmäisen kanssa...? No joo. Ehkä dekkaristit ei niin välitä siitä, että junnaillaan ja toistellaan ja osotellaan ja tärkeintä on se, että jaksaa kääntää sivua, eikä se, miten eläydyttävää teksti on. Mene tiedä. En vielä lisäisi tätä kovinkaan pitkäikäisten kirjojen kastiin. Selkeä luonnonkatastrofitrendi nyt kyllä on meneillään, sillä seuraava cultille arvioimani kirja käsittelee myös samoja teemoja...


Kerkesin tässä välissä lukemaan Johanna Sinisalon Ennen päivän laskua ei voi -kirjankin, mutta mennee hetki ennen kuin ehdin siitä tänne kirjoittelemaan.

Huorasatu (Laura Gustafsson, 295s., 2011)

http://cult24.fi/kirja-arvio-laura-gustafssonin-huorasatu/


Multa meni lukusuunnitelmat vähän uusiksi, kun otin hommakseni kirja-arvostelun Cult24.fi-sivustolla. Tänään julkaistiin ensimmäinen arvio ja se löytyy ylläolevasta linkistä. Ajattelin kuitenkin tänne pohdiskella vähän epävirallisemmin sitä kirjaa. Koska se oli ihan loistava. En vaan kyllä tiedä, mitä enemmän haluaisin siitä sanoa, paitsi vähän vielä syventää ja ehkä jopa ministi kritisoida (tossa loppu merkkimäärä kesken ja halusin hehkuttaa, seuraava on jo "vähän" kriittisempi arvio, trust me ;)). No ehkä mä nyt copy pastean sen tähän, jotta ei näytä hupsulta, jos alotan vaan yhtäkkiä *jostain* puhumisen.


KIRJA-ARVIO. Muun muassa näytelmiä ja novelleja kirjoittaneen Laura Gustafssonin esikoisromaani, Huorasatu, kantaa samaa nimeä kuin Gustafssonin Teatterikorkeakoulun kandidaatintutkinnon lopputyönä syntynyt näytelmä. Romaani ei kuitenkaan ole näytelmän kirjaimellinen uusinnos, joskin dialogin runsaus kertoo kirjoittajansa taipumuksista. Teos onnistuu yhdistämään yhteiskunnallisen sukupuolisen tasa-arvokritiikin ja pinnallisen seksiä ja kauneisihanteita tihkuvan kerronnan. Kielellinen ja tarinallinen ilottelu nappaa lukijan mukaansa heti alkumetreillä ja kantaa vauhdissa mukana aina loppuun saakka.

Huorasadussa kreikkalaiset jumaluudet seikkailevat omissa seksi- ja rakkaussotkuissaan sekaantuen välissä myös tavallisten kuolevaisten elämiin – aivan kuin Homeroksen tarinoissa konsanaan. Afroditella, rakkauden jumalattarella, on rakkaushuolia rujon aviomiehensä ja välinpitämättömän rakastajansa kanssa. Kun uusi rakkaus vie mennessään ja päättyy pian traagisesti rakkaan kuolemaan, joutuu Afrodite matkallaan kuolleiden valtakuntaan erehdyksissään Helsinkiin vievään lentokoneeseen HEL-kylttiä ja itsemurhaajien näköistä jonoa seuratessaan. Hän kohtaa seksityöläisiksi rahan puutteessa joutuneet helsinkiläistytöt, Millan ja Kallan, ja ryhtyy ajamaan ilotyttöjen asiaa muuten niin synkeässä ja ahdistavassa Suomessa.

Milla on valinnut kalanperkuun sijaan työn jopa kahdensadan euron tuntipalkkaa luvanneen työnantajan leivissä, koska katsoo olevansa seksityöhön kaikilla tavoin pätevä. Hänen naapurinsa, Kalla, puolestaan on raiskatuksi jouduttuaan saanut potkut tarjoilijan työstä ja päätyy Millan kollegaksi hiukan vastentahtoisesti alistuen. Afroditen tullessa kuvioihin, muuttuu ensin seksityöläisten tila parempaan, kunnes kaikki alkaa mennä pieleen. Miehet pistävät kapuloita menestyvien naisten rattaisiin ja lopulta Kalla joutuu vaihtamaan siivoojan työhön, jossa kohtelu ei suinkaan ole sen parempaa kuin huorana. Afroditen seurassa nuoret naiset tutustuvat muun muassa thaimaalaiseen lapsiprostituutioon ja miesten ylivaltaa ylläpitävään patriarkaattiin, jonka valta ei perustu vain tyranniaan vaan on omalta osaltaan myös naisten aikaansaamaa.

Niin mies- kuin naishahmotkin Huorasadussa ovat melko yksinkertaisia ja tarinan kieli nopeasti soljuvaa ja helppoa puhekieltä. Näennäisen pinnallisuuden alta paljastuu kuitenkin hyvin pian monella tapaa syvältä riipaiseva sanoma ja totuus. Huorasatu puhuu asioista juuri niin kuin ne todellisuudessa ovat. Suuretkin asiat (kuten jumalat) voivat perspektiivistä riippuen olla hyvin pieniä (tai pikkumaisia) ja merkityksellisimpiä ovat lopultakin vain ne asiat, jotka sattuvat omalle kohdalle, kun silmien sulkeminenkaan ei enää auta. Kun Pelko ja Kauhu kasvavat liian suuriksi, niiden nimeäminen Toivoksi ja Turvaksi ei enää riitä, vaan on ryhdyttävä toimeen.

Väkivalta ja rakkaus kulkevat monella tasolla rinnakkain tarinassa, josta vauhtia tai viitteitä joka suuntaan ei puutu missään vaiheessa. Naisten roolit miesten alistamina ja miehisten perinteiden mustamaalaamina piirtyvät viiltävän terävinä esiin eritoten teoksen lukujen väliin sijotettujen lyhyiden tarinoiden kautta. Gustafsson paljastaa aivan uuden mytologian vanhojen perinteiden takaa ja pikkuhiljaa patriarkaatin valta murenee ja häipyy kuin tuhka tuuleen vallanpitäjien saadessa lopulta konkreettisesti surmansa. Kirjan loppu huokuu onnellista sukupuolien välistä tasa-arvoa, missä myös miehet saavat käyttäytyä “naisellisesti” menettämättä arvostustaan muiden silmissä. Naisia ei enää pakoteta vain seksiobjekteiksi tai kuviksi seinille ja vihan sota jää Afroditen johtaman rakkauden sodan jalkoihin. Vaikka kirjailijakertoja ajoittain tuskastuu ihmiskunnan typeryyteen, pilkahtelee lopussa toivo edes hiukan paremmasta tulevaisuudesta. Huorasatu on vahvasti naisnäkökulmasta kirjoitettu ja eläinten oikeudetkin nousevat useaan otteeseen esiin. Se ei kuitenkaan sorru ylenmääräiseen aktivismiin sen enempää kuin rehellisesti aatteidensa takana seisovan kerronnan on tarpeenkaan.


Arvio: 4/5
Essi Mäkelä / Cult24




No niin. Sitten haluaisin lisätä, että kirjailijakertojan ääni oli tosi jees. Se ei ollut kaikkitietävä ja teki sen hyvin selväksi. Tosin, kun kirjailijakertoja itse tuli tarinaan mukaan, se oli vähän liiankin epävarma, mikä vähän häiritsi, mutta tosiaan vaan hyvin pienen hetken. Feminismi paistoi koko tarinan ajan tekstistä läpi, kuten vegaanin eläinoikeushehkutuskin, mutta melkein aina ennen kuin se todella meinasi ärsyttää, se vietiin joko yli ja naurettiin koko aktivismille, tai vaihdettiin vähän aihetta, jota oli taas mukavampi lukea. Kerronta oli varsinkin alkuun ihanan oivaltavan omituista, ettei voinut kun nauraa ilosta ja jatkaa. Siihen tietysti tottui pikkuhiljaa, mutta tässä ei käynyt niinkun yleensä oivaltavan omituisissa jutuissa, että se olisi vaan lässähtänyt. Loppu oli vähän ehkä mitäänsanomaton, mutta johonkinhan se oli pakko lopettaa.

Syy siihen, miksi annoin vaan nelosen, enkä suoraan vitosta, oli se, että toivon lukevani vielä jotain parempaa. Ja tää oli niin naisten kirja, että epäilen kenenkään vähemmän feministin jaksavan lukea. Minä olen aika naisten asialla, mutta en katso olevani suuri aktivisti alalla. Ja minä tosiaan ihan pikkuisen ärsyynnyin loppua kohden, kun se feminismieläinoikeushippeys alkoi olla vähän liikaakin itsensä vakavasti ottavaa. Ihan aavistuksen. Muut kun hipsterpojat ja naiset ei ehkä innostu tästä. Siksi en antanut vitosta. Ja siksi, etten ihan vielä uskaltanut. Seuraavaksi lukemani kirjat tosin on jo asteikon ihan toisessa päässä, niin nyt alkaa Huorasatukin melkein näyttää viitosen arvoiselta. Yhtä loistavia irrotteluja odotellessa...