Foucaultin heiluri (Umberto Eco, 641s., 1988)

Tässä olikin aikamoinen järkäle esoteriaa yhdessä paketissa! Kun jaksoi ensimmäiset noin 50 sivua (englanninkielisestä kovakantisesta painoksestani) hirvittävän kiemuraista ja pitkäveteistä selitystä, alkoi vihdoin tapahtua. Temppeliritareista lähtien koko länsimainen ja lähi-idän esoteerinen perinne käytiin perin pohjin läpi. Ilmeisesti Eco on jotain omiaan vedellyt sinne väliin, mutta saa kyllä olla varsin perehtynyt aiheeseen, että löytää ne keksityt pätkät. Eikä sillä niin väliä ollutkaan, sillä kirja itsessään kertoi siitä, miten salaseurojen julki antamista vihjeistä kootaan oma keksiitty esoteerinen historia. Eco siis kertoi fiktiivisen kuvauksen siitä, mitä hän itse teki ja samalla yksi hänen hahmoistaan loi fiktiivistä tarinaa hahmojen luomasta tekohistoriasta. Varsin ovela rakenne siis. Ja loppuratkaisu oli sen verran hämmentävä, että väkisinkin jäi miettimään, mikä tässä ns. oikeasti oli takana.

En siis ole lukenut mitään analyysejä Foucaultin heilurista. Enkä ole lukenut itsensä Foucault'n ajatuksia (paria lyhyttä lainausta lukuunottamatta), mutta olen kuullut niistä. Kuulemma nekin sanovat ensin yhtä ja sitten toista ja lopulta ehkä lukijansa melkein vakuutettuaan peruuttavat sen, mitä edellisissä luvuissa on tullut sanotuksi. Mikä kuvaa loistavasti sitä heiluria, joka tässäkin kirjassa oli keskeisenä ja soppaa hämmentävänä tekijänä. Koko tarina rakentui vähän kuin se heiluri, joka pyöri maan liikkeiden mukaan omituista rataansa, jonka keskipiste kuitenkin pysyi liikkumattomana. Vaikka suurin osa teoksesta oli takaumaa, kerronta palasi aina välillä siihen museoon, missä kertoja-Causabon piileskeli yön yli nähdäkseen salaseuran kokoontuvan mystiseen rituaaliinsa.

Ensimmäiset ja viimeiset noin 50 sivua olivat melkein tuskallisen hidasta luettavaa, mutta siinä välissä oli yli 500 sivua silkkaa riemua ja loistavuutta. Hengästyttävä määrä erilaisia salaliittoteorioita ja salaseurojen historioita. Nimet olivat tuttuja aiemmasta esoteerisesta lukemistostani, mutta siitä eteen päin minullekin olisi voinut puhua vaikka mitä palturia ja olisin voinut pitää sitä totena. Luin tätä kuitenkin fiktiivisenä teoksena, joten en tämän perusteella lähtisi argumentoimaan mitään, ennen kuin tarkistaisin faktat jostain muualta (joskin tämä kirja antoi ymmärtää, että nekin ”faktat” ovat aivan yhtä päteviä, kuin tässä mainitut, mutta ainakin viittaisin johonkin muuhun kuin kaunokirjalliseen teokseen!). Kuulin, että joku tätä lukiessaan oli tehnyt muistiinpanoja. Ymmärrän kyllä, että tätä olisi voinut lukea kuin tenttiin valmistuen. Niin minäkin tein, mutta minulla oli kiire, sillä tentti, eli lukupiiri, oli ennalta määrättynä päivänä ja minulle oli ihan sama, minkä arvosanan tentistä saisin, kunhan saisin luetuksi edes melkein koko kirjan ;)

Siitä juonesta siis. Causabon piilottelee tekniikkamuseon periskoopissa Pariisissa yhden yön ja muistelee parin tunnin seisomisen aikanaan sitä kaikkea, mikä hänet on tähän omituiseen paikkaan saanut. Kaikki alkoi siitä, kun Causabon tapasi Jacobo Belbon, kustannustoimittajan, Pilade's-nimisessä baarissa Milanossa. Belbo on salaa haaveissaan aina halunnut kirjoittaa, muttei ole siinä kyllin hyvä, joten tyytyy lukemaan muiden teoksia. Belbon luona käy tasaiseen tahtiin salaliittoteoreetikoita tarjoamassa kirjoja Temppeliritareista ja Causabon on tekemässä opinnäytetyötään yliopistolle samaisista Templaareista. Belbon kollega, Diotallevi, on kiinnostunut juutalaisuudesta, numerologiasta ja kabbalasta ja kolmikon yhteinen kiinnostuksen kohde koituukin lopulta heidän kohtalokseen. Mystinen kohtaaminen, vuosien ero, paluu yhteen ja alkaa kohtalolla leikkiminen, joka päätyy periskooppiin, missä Causabon kirjan alussa piileskelee. Loppu tarinaa kertoo siitä, miten Causabon näkee salaseuran kokoontuvan museon kappeliin ja minkälaisiin johtopäätöksiin hän tulee ja mihin hän siitä joutuu.

Causabon on vain sivustakatsoja ja kertojan ääni koko teoksen ajan, kun hän seuraa Belbon edesottamuksia. Hän on hakkeroitunut ystävänsä tietokoneelle ja lukenut sieltä tämän päiväkirjamaisia ja kaunokirjallisia kirjoituksiaan. Välillä saa lukea monta kymmentä sivua Belbon fiktiivistä yritelmää siitä salaliitosta, jota miehet ryhtyvät luomaan. Tekstistä näkee kyllä, miten oikeassa Belbo on ollut itsekritiikissään ja siksi lukijana jääkin miettimään, miksi moista sotkua pitää esitellä kymmeniä sivuja, kun vähempikin riittäisi... Välillä taas tuntui kuin Eco viittaisi aiemmin julkaistuun Illuminatus! -trilogiaan, joka on inspiroinut jälkeensä tulleita salaliittoteoreetikoita ympäri maailman. Ehkä näin onkin, vaikea sanoa. Mutta lähes yhtä hämmentävä Eco ainakin onnistuu olemaan. Ei yhtä riemukkaalla tavalla, kuin Shea ja Wilson, mutta vähintään yhtä mystinen, ehkä jopa mystisempi.

Tätä pitää kyllä sulatella vielä. Voi olla, että joskus luen uudestaan. Ehkä voisi koettaa suomennostakin. Alkuperäinenhän on italiaksi kirjoitettu ja sitäkin voisi tietysti yrittää, mutta ensin luen kyllä jotain helpompia kirjoja italiaksi ;) Mitä suositteluihin tulee, tämä kirja on ehdoton luettavaksi niille, joita mitkään salaseurat ja esoteriikka länsimaissa kiinnostavat. Vaikka osa olisikin fiktiota, on mukana niin loistavasti elävöitettyä oikeatakin(?) historiaa ko. aiheesta, että ainakin salaseuraluettelonsa täydentämiseksi tätä kannattaa harkita. Ja sitten perään tietysti pitää lukea Greerin Element Encyclopedia of Secret Societies, mutta se on jo ihan toinen juttu se. Muuten Foucaultin heiluri kannattanee lukea, jos tykkäsi yhtään Dan Brownista (lähinnä DaVinci-koodista, koska esim. Enkelit ja demonit ainakin oli tosi kökkö) ja varsinkin, jos halveksii Dan Brownin yritelmää, koska tähän verrattuna Dan Brown on lasten iltasatukirja.