Teemestarin kirja (Emmi Itäranta, 256s., 2012)

Sain taas arvion kirjoiteltua cult24:ään:

KIRJA-ARVIO. Emmi Itärannan esikoisromaani, Teemestarin kirja, voitti Teos-kustantamon suuren fantasia- ja scifikirjoituskilpailun vuonna 2011. Teemestarin kirja kertoo karua tarinaa tulevaisuuden maailmasta, jossa vesi on lopussa. Teemestarin tytär taistelee perinteitä vastaan ja niitä ylläpitäen. Mieleen tulee väkisinkin Orwell ja vuosi 1984 – muttei liikaa. Tunnelma Teemestarin kirjassa on aivan omaa luokkaansa ja niin intensiivinen, että vesipoliisin pelko tuli jopa allekirjoittaneen uniin.

Noria saa teemestarin koulutusta isältään ja joutuu kestitsemään yhteiskunnan virkaatekeviä vettä tuhlailevalla teeseremonialla. Pian vesipoliisi kiinnostuu Norian perheestä ja hajottaa idyllisen perhe-elämän tuomalla tuntemattoman uhan teemestarin talon ja koko kylän ylle. Menneisyys, jossa maailma ei vielä ollut kuivunut karrelle, on jäänyt hämärän peittoon ja vain maatumaton muovinen roina on muistona toisesta ajasta. Ajasta, jota me elämme juuri nyt. Noria löytää ystävänsä kanssa vinkkejä menneisyydestä ja ryhtyy kaivamaan historian hämäriä samalla, kun kyläläiset ympärillä joutuvat taistelemaan viimeisistäkin vesipisaroistaan. Noria haluaa tehdä ahdistavalle tilanteelle jotain, muttei jättää teemestarin virkaa, johon hänen isänsä on hänet kasvattanut ja kouluttanut.


Teemestarin kirja on uhkaavan hidastempoinen ja vääjäämätön tarina kohti tuhoa kulkevasta maailmasta ja umpikujaan joutuneesta nuoresta naisesta. Silmukka kiristyy päähenkilön kaulan ympärillä koko tarinan ajan ja nykäisee, kun sitä vähiten toivoo ja eniten pelkää. Vaikka teoksessa ei kovin paljoa tapahdu, on maalailevaa kerrontaa kiehtovaa seurata. Teos ei mässäile katastrofin jälkeisellä moraalisaarnalla vaan tarkastelee uteliaasti sitä maailmaa, missä me nyt elämme silmin, jotka eivät ole koskaan aiemmin nähneet CD-soitinta tai oikeaa lunta. Tarinan maailma on omituinen sekoitus suomalaista ja japanilaista perinnettä, mikä luo kylliksi eksotiikkaa, jotta lukijalle tuttujen asioiden tarkastelu ei mene itsestäänselvyyksien selittelyksi.
Kyseessä on kaiken kaikkiaan lupaava esikoisromaani. Vaikka kerronta on välillä liiankin hidasta ja päähenkilö turhankin päälle kohtalonsa orja, on kertomuksen loppu kyllin kutkuttavan yllättävä ja koskettava. Teemestarin kirjan dystopia jää painamaan mieleen, eikä suihkussa käyminen tunnu enää samalta.

Arvio: 4/5

Essi Mäkelä / Cult24

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos), 256 sivua.

----

Tähänkään ei paljoa ole enempää sanomista. Kirja oli oivallinen, joskin tosiaan päähenkilö oli välillä liiankin dramaattinen ja kohtalotietoinen/-uskoinen, mutta se lienee myös genren yleinen tyyli. Vähän jäin myös miettimään sitä, miten Noria yrittää ottaa kohtalon omaan haltuunsa, mutta lopulta yhteiskunnan valtaapitävät tuhoaa kaikki suunnitelmat. Sinänsä aika hälyyttävää/mielenkiintoista, jos yleisestikin alkaa olla vallalla käsitys, että mitään ei oikeastaan voi tehdä ns. itse, koska systeemi tulee ja tuhoaa elämän joka tapauksessa. Tietty lopussa oli myös toivon pilke mahdollisuuksista parempaan tulevaisuuteen, mutta yksilön hyvät vaikuttamismahdollisuudet ei todellakaan olleet tämän kirjan kantavana teemana. Ennemminkin, että ihmisten pitäisi tehdä asioita yhdessä, eikä alistua jonkun valtaapitävän tahon alistukseen. Tehdä yhdessä ja jatkaa, vaikka yksi taistelija välissä kaatuisikin...

Kaikki romanttinen menneisyydellä mässäily siis päättyi kyynisyyden huipentumaan, joka käännettiin lopuksi vielä toivoksi. Jännittävä yhdistelmä sinänsä.

Ja mitä siihen suihkussa käymiseen tulee, niin näin tosiaan unta, että vesi oli muilta lopussa ja meillä oltiin salaa suihkussa. Sinne sitten hyökkäsi joku mies vettä itselleen vaatimaan ja se halusi myös mut ryöstää mukaansa (olin ainoa nainen siellä suihkussa). Jonkun aikaa on sitten suihkutellessa tullut pohdituksi sitä, minkälainen maailma olisi, jos sitä vettä ei näin helpolla tulisi hanasta niin paljon, kun jaksaa valuttaa...