Teemestarin kirja (Emmi Itäranta, 256s., 2012)

Sain taas arvion kirjoiteltua cult24:ään:

KIRJA-ARVIO. Emmi Itärannan esikoisromaani, Teemestarin kirja, voitti Teos-kustantamon suuren fantasia- ja scifikirjoituskilpailun vuonna 2011. Teemestarin kirja kertoo karua tarinaa tulevaisuuden maailmasta, jossa vesi on lopussa. Teemestarin tytär taistelee perinteitä vastaan ja niitä ylläpitäen. Mieleen tulee väkisinkin Orwell ja vuosi 1984 – muttei liikaa. Tunnelma Teemestarin kirjassa on aivan omaa luokkaansa ja niin intensiivinen, että vesipoliisin pelko tuli jopa allekirjoittaneen uniin.

Noria saa teemestarin koulutusta isältään ja joutuu kestitsemään yhteiskunnan virkaatekeviä vettä tuhlailevalla teeseremonialla. Pian vesipoliisi kiinnostuu Norian perheestä ja hajottaa idyllisen perhe-elämän tuomalla tuntemattoman uhan teemestarin talon ja koko kylän ylle. Menneisyys, jossa maailma ei vielä ollut kuivunut karrelle, on jäänyt hämärän peittoon ja vain maatumaton muovinen roina on muistona toisesta ajasta. Ajasta, jota me elämme juuri nyt. Noria löytää ystävänsä kanssa vinkkejä menneisyydestä ja ryhtyy kaivamaan historian hämäriä samalla, kun kyläläiset ympärillä joutuvat taistelemaan viimeisistäkin vesipisaroistaan. Noria haluaa tehdä ahdistavalle tilanteelle jotain, muttei jättää teemestarin virkaa, johon hänen isänsä on hänet kasvattanut ja kouluttanut.


Teemestarin kirja on uhkaavan hidastempoinen ja vääjäämätön tarina kohti tuhoa kulkevasta maailmasta ja umpikujaan joutuneesta nuoresta naisesta. Silmukka kiristyy päähenkilön kaulan ympärillä koko tarinan ajan ja nykäisee, kun sitä vähiten toivoo ja eniten pelkää. Vaikka teoksessa ei kovin paljoa tapahdu, on maalailevaa kerrontaa kiehtovaa seurata. Teos ei mässäile katastrofin jälkeisellä moraalisaarnalla vaan tarkastelee uteliaasti sitä maailmaa, missä me nyt elämme silmin, jotka eivät ole koskaan aiemmin nähneet CD-soitinta tai oikeaa lunta. Tarinan maailma on omituinen sekoitus suomalaista ja japanilaista perinnettä, mikä luo kylliksi eksotiikkaa, jotta lukijalle tuttujen asioiden tarkastelu ei mene itsestäänselvyyksien selittelyksi.
Kyseessä on kaiken kaikkiaan lupaava esikoisromaani. Vaikka kerronta on välillä liiankin hidasta ja päähenkilö turhankin päälle kohtalonsa orja, on kertomuksen loppu kyllin kutkuttavan yllättävä ja koskettava. Teemestarin kirjan dystopia jää painamaan mieleen, eikä suihkussa käyminen tunnu enää samalta.

Arvio: 4/5

Essi Mäkelä / Cult24

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos), 256 sivua.

----

Tähänkään ei paljoa ole enempää sanomista. Kirja oli oivallinen, joskin tosiaan päähenkilö oli välillä liiankin dramaattinen ja kohtalotietoinen/-uskoinen, mutta se lienee myös genren yleinen tyyli. Vähän jäin myös miettimään sitä, miten Noria yrittää ottaa kohtalon omaan haltuunsa, mutta lopulta yhteiskunnan valtaapitävät tuhoaa kaikki suunnitelmat. Sinänsä aika hälyyttävää/mielenkiintoista, jos yleisestikin alkaa olla vallalla käsitys, että mitään ei oikeastaan voi tehdä ns. itse, koska systeemi tulee ja tuhoaa elämän joka tapauksessa. Tietty lopussa oli myös toivon pilke mahdollisuuksista parempaan tulevaisuuteen, mutta yksilön hyvät vaikuttamismahdollisuudet ei todellakaan olleet tämän kirjan kantavana teemana. Ennemminkin, että ihmisten pitäisi tehdä asioita yhdessä, eikä alistua jonkun valtaapitävän tahon alistukseen. Tehdä yhdessä ja jatkaa, vaikka yksi taistelija välissä kaatuisikin...

Kaikki romanttinen menneisyydellä mässäily siis päättyi kyynisyyden huipentumaan, joka käännettiin lopuksi vielä toivoksi. Jännittävä yhdistelmä sinänsä.

Ja mitä siihen suihkussa käymiseen tulee, niin näin tosiaan unta, että vesi oli muilta lopussa ja meillä oltiin salaa suihkussa. Sinne sitten hyökkäsi joku mies vettä itselleen vaatimaan ja se halusi myös mut ryöstää mukaansa (olin ainoa nainen siellä suihkussa). Jonkun aikaa on sitten suihkutellessa tullut pohdituksi sitä, minkälainen maailma olisi, jos sitä vettä ei näin helpolla tulisi hanasta niin paljon, kun jaksaa valuttaa...

Nefilit (Åsa Schwarz, 302s., 2009, suom. 2012)

KIRJA-ARVIO. Nefilit on ruotsalaisen Åsa Schwarzin nykyaikaan (tarkemmin sanottuna vuoden 2009 tienoille) sijoittuva trilleri, jossa uraohjuspoliisi Amanda joutuu ratkomaan raakojen murhien sarjaa Tukholmassa. Greenpeacessa ympäristöaktivistina toimiva Nova puolestaan on aina väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu epäillyksi murhista samaan aikaan, kun joutuu järjestämään oman äitinsä hautajaisia. Kaiken takana häilyvät omituiset viittaukset Raamatun vedenpaisumukseen ja langenneisiin enkeleihin, nefileihin. Kyseessä on Schwarzin kolmas romaani, ja ensimmäinen suomeksi käännetty teos.

Schwarz on kuvannut kesäisen Tukholman elävästi ja tarkasti. Kahvilat, kadunkulmat ja torit ovat tuttuja ja ne voi melkein nähdä sielunsa silmin tarinaa lukiessaan. Siihen tuntuu uponneen vähän liikaakin panoksia, sillä teos on muilta osiltaan lähinnä epäkypsä trilleri-dekkari liiankin karikatyyrimäisine hahmoineen, osoittelevine vihjeineen ja irrallisine lankoineen, jotka eivät liity tarinaan lopulta lainkaan. Varsinkin vähemmän toiminnalliset kohtaukset toistavat itseään: samoja vihjeitä alleviivataan useaan otteeseen ja lukijalle selviää moni juonenkäänne varhaisessa vaiheessa. Edes loppuratkaisu ei tuo tarinaan paljoakaan uutta. Toiminnallisissa kohtauksissa Schwarz tavoittelee elokuvamaista dramatiikkaa ja onnistuukin ajoittain kohtuullisesti. Teksti itsessään on sujuvaa ja tarina etenee, mutta epäuskottavat hahmot korostavat epäkypsää dekkarimaisuutta. Kesken kaiken pitkiksi ajoiksi ympäristöasioita pohtimaan jäävä Nova ei ole perinteisen dekkarin yksinkertainen hahmo, joka palvelisi muuten vauhdikasta kerrontaa, vaan aiheuttaa ennemmin turhaa junnausta, kun tarinan pitäisi jo päästä etenemään.

Sinänsä Schwarzilla on mielenkiintoinen teema käsissään: langenneiden enkeleiden jälkeläiset, nefilit, taistelevat ilmaston lämpenemistä vastaan estääkseen uuden vedenpaisumuksen. Ympäristöaktiivien luennot hiilidioksidipäästöistä ovat toki tärkeitä ympäristöaktivismin kannalta, mutta vähääkään ympäistöasioista valveutunut lukija kyllästyy hyvin pian lukemaan samoista kauhukuvista, joista saa lukea joka päivä lehdistäkin jos haluaa. Nefilit ovat Schwarzin teoksessa totta toisin kuin yleensä dekkareissa tai
poliisiromaaneissa, joissa yliluonnollisilta vaikuttavat ilmiöt ovat aina selitettävissä logiikalla. Mielenkiintoiselta vaikuttava kokeilu jää kuitenkin surullisen pinnalliseksi.

Åsa Scwarz esittelee teoksessaan toimivasti osaamistaan tietoturva-asioista ja myös juutalainen mytologia tulee avatuksi mielenkiintoisilla tulkinnoilla Vanhan testamentin vedenpaisumuskertomuksista. Vaikka teos sortuu paikoin lähes ylpeilemään tiedoillaan tietyistä aiheista ja oikoo useaan otteeseen uskottavuudessa tarinan etenemisen hyväksi, se saa tukholmalaisen ympäristön elämään aivan omalla tavallaan. Jos teoksessa jokin on uskottavaa ja samastuttavaa, niin Tukholman kadut ja helteinen kesä. Jos Tukholman kesä ja erilaiset kahvilat eivät dekkari-trillerin lukijaa kiinnosta, kannattaa tämä jättää suosiolla väliin.
Arvio: 2/5

Essi Mäkelä / Cult24


Åsa Schwarz (Karisto), 302 sivua.

----

Tähän toiseen Cult24:ssä julkaistuun arvioon ei ole kovin paljoa lisäämistä. Sen verran kuitenkin, että löysin vertailukohteeksi tämän toisen arvion: http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/nefilit/

Se on aika hauskasti omastani eroava, koska siinä mm. sanotaan, että " kirjan loppua ei yllätyselementeistä johtuen ole kovin helppo arvata ennalta"


ja minä kun tuskailin jo puolesta välistä, että eikö tässä tämän enempää ollut :D Tuossa otetaan huomioon kakkososassa mahdollisesti kiinnisolmittavat langat, joiden roikkumista itse valittelin, mutta koska itse viittasin langoilla sellaisiin yksityiskohtiin, kuin, että mitkä kahvilat olivat kenenkin lempikahviloita ja mitähän siellä oli lähinnä sellaisia turhia sivuhuomautuksia, joista jännän juonen tekeminen olisi jo aikamoista tikusta asiaa, että epäilen niitä edes muistettavan kakkososassa. Tämä olisi ehkä yksi syy lukea kakkososa ykkösen jälkeen: voiko tämän vielä jollain pelastaa?


No joo. En antanut 1/5, koska kirjan jaksoi lukea loppuun suhteellisen vähällä tuskalla - vaikka silmiä joutuikin pyörittelemään aikalailla, ei kieli sentään ollut mitenkään erityisen kökköä edes suomennokseksi. Kuitenkin jos kymmenen sivun välein vinkataan, että joku on raskaana, saa olla aika pahvipää, ettei sitä huomaa ennen kuin lääkäri sen ohimennen toteaa. Onneksi sitä ei sentään jääty mässäilemään niin kuin se olisi tullut yllätyksenä, eikä siitä tehty mitään suurta juonenkäännettä (joskin arvaan jo, mitä kakkososassa tuleman pitää sen vauvan varalta...hui kauhistus ja *haukotus*).


Tuossa toisessa arvostelussa mainitaan Schwarzin kehityskelpoisuus kirjailijana "pienen alkukankeuden jälkeen". Jos kolmas romaani on näin kankea, niin mitenkähän kankeaa on ollut kahden ensimmäisen kanssa...? No joo. Ehkä dekkaristit ei niin välitä siitä, että junnaillaan ja toistellaan ja osotellaan ja tärkeintä on se, että jaksaa kääntää sivua, eikä se, miten eläydyttävää teksti on. Mene tiedä. En vielä lisäisi tätä kovinkaan pitkäikäisten kirjojen kastiin. Selkeä luonnonkatastrofitrendi nyt kyllä on meneillään, sillä seuraava cultille arvioimani kirja käsittelee myös samoja teemoja...


Kerkesin tässä välissä lukemaan Johanna Sinisalon Ennen päivän laskua ei voi -kirjankin, mutta mennee hetki ennen kuin ehdin siitä tänne kirjoittelemaan.

Huorasatu (Laura Gustafsson, 295s., 2011)

http://cult24.fi/kirja-arvio-laura-gustafssonin-huorasatu/


Multa meni lukusuunnitelmat vähän uusiksi, kun otin hommakseni kirja-arvostelun Cult24.fi-sivustolla. Tänään julkaistiin ensimmäinen arvio ja se löytyy ylläolevasta linkistä. Ajattelin kuitenkin tänne pohdiskella vähän epävirallisemmin sitä kirjaa. Koska se oli ihan loistava. En vaan kyllä tiedä, mitä enemmän haluaisin siitä sanoa, paitsi vähän vielä syventää ja ehkä jopa ministi kritisoida (tossa loppu merkkimäärä kesken ja halusin hehkuttaa, seuraava on jo "vähän" kriittisempi arvio, trust me ;)). No ehkä mä nyt copy pastean sen tähän, jotta ei näytä hupsulta, jos alotan vaan yhtäkkiä *jostain* puhumisen.


KIRJA-ARVIO. Muun muassa näytelmiä ja novelleja kirjoittaneen Laura Gustafssonin esikoisromaani, Huorasatu, kantaa samaa nimeä kuin Gustafssonin Teatterikorkeakoulun kandidaatintutkinnon lopputyönä syntynyt näytelmä. Romaani ei kuitenkaan ole näytelmän kirjaimellinen uusinnos, joskin dialogin runsaus kertoo kirjoittajansa taipumuksista. Teos onnistuu yhdistämään yhteiskunnallisen sukupuolisen tasa-arvokritiikin ja pinnallisen seksiä ja kauneisihanteita tihkuvan kerronnan. Kielellinen ja tarinallinen ilottelu nappaa lukijan mukaansa heti alkumetreillä ja kantaa vauhdissa mukana aina loppuun saakka.

Huorasadussa kreikkalaiset jumaluudet seikkailevat omissa seksi- ja rakkaussotkuissaan sekaantuen välissä myös tavallisten kuolevaisten elämiin – aivan kuin Homeroksen tarinoissa konsanaan. Afroditella, rakkauden jumalattarella, on rakkaushuolia rujon aviomiehensä ja välinpitämättömän rakastajansa kanssa. Kun uusi rakkaus vie mennessään ja päättyy pian traagisesti rakkaan kuolemaan, joutuu Afrodite matkallaan kuolleiden valtakuntaan erehdyksissään Helsinkiin vievään lentokoneeseen HEL-kylttiä ja itsemurhaajien näköistä jonoa seuratessaan. Hän kohtaa seksityöläisiksi rahan puutteessa joutuneet helsinkiläistytöt, Millan ja Kallan, ja ryhtyy ajamaan ilotyttöjen asiaa muuten niin synkeässä ja ahdistavassa Suomessa.

Milla on valinnut kalanperkuun sijaan työn jopa kahdensadan euron tuntipalkkaa luvanneen työnantajan leivissä, koska katsoo olevansa seksityöhön kaikilla tavoin pätevä. Hänen naapurinsa, Kalla, puolestaan on raiskatuksi jouduttuaan saanut potkut tarjoilijan työstä ja päätyy Millan kollegaksi hiukan vastentahtoisesti alistuen. Afroditen tullessa kuvioihin, muuttuu ensin seksityöläisten tila parempaan, kunnes kaikki alkaa mennä pieleen. Miehet pistävät kapuloita menestyvien naisten rattaisiin ja lopulta Kalla joutuu vaihtamaan siivoojan työhön, jossa kohtelu ei suinkaan ole sen parempaa kuin huorana. Afroditen seurassa nuoret naiset tutustuvat muun muassa thaimaalaiseen lapsiprostituutioon ja miesten ylivaltaa ylläpitävään patriarkaattiin, jonka valta ei perustu vain tyranniaan vaan on omalta osaltaan myös naisten aikaansaamaa.

Niin mies- kuin naishahmotkin Huorasadussa ovat melko yksinkertaisia ja tarinan kieli nopeasti soljuvaa ja helppoa puhekieltä. Näennäisen pinnallisuuden alta paljastuu kuitenkin hyvin pian monella tapaa syvältä riipaiseva sanoma ja totuus. Huorasatu puhuu asioista juuri niin kuin ne todellisuudessa ovat. Suuretkin asiat (kuten jumalat) voivat perspektiivistä riippuen olla hyvin pieniä (tai pikkumaisia) ja merkityksellisimpiä ovat lopultakin vain ne asiat, jotka sattuvat omalle kohdalle, kun silmien sulkeminenkaan ei enää auta. Kun Pelko ja Kauhu kasvavat liian suuriksi, niiden nimeäminen Toivoksi ja Turvaksi ei enää riitä, vaan on ryhdyttävä toimeen.

Väkivalta ja rakkaus kulkevat monella tasolla rinnakkain tarinassa, josta vauhtia tai viitteitä joka suuntaan ei puutu missään vaiheessa. Naisten roolit miesten alistamina ja miehisten perinteiden mustamaalaamina piirtyvät viiltävän terävinä esiin eritoten teoksen lukujen väliin sijotettujen lyhyiden tarinoiden kautta. Gustafsson paljastaa aivan uuden mytologian vanhojen perinteiden takaa ja pikkuhiljaa patriarkaatin valta murenee ja häipyy kuin tuhka tuuleen vallanpitäjien saadessa lopulta konkreettisesti surmansa. Kirjan loppu huokuu onnellista sukupuolien välistä tasa-arvoa, missä myös miehet saavat käyttäytyä “naisellisesti” menettämättä arvostustaan muiden silmissä. Naisia ei enää pakoteta vain seksiobjekteiksi tai kuviksi seinille ja vihan sota jää Afroditen johtaman rakkauden sodan jalkoihin. Vaikka kirjailijakertoja ajoittain tuskastuu ihmiskunnan typeryyteen, pilkahtelee lopussa toivo edes hiukan paremmasta tulevaisuudesta. Huorasatu on vahvasti naisnäkökulmasta kirjoitettu ja eläinten oikeudetkin nousevat useaan otteeseen esiin. Se ei kuitenkaan sorru ylenmääräiseen aktivismiin sen enempää kuin rehellisesti aatteidensa takana seisovan kerronnan on tarpeenkaan.


Arvio: 4/5
Essi Mäkelä / Cult24




No niin. Sitten haluaisin lisätä, että kirjailijakertojan ääni oli tosi jees. Se ei ollut kaikkitietävä ja teki sen hyvin selväksi. Tosin, kun kirjailijakertoja itse tuli tarinaan mukaan, se oli vähän liiankin epävarma, mikä vähän häiritsi, mutta tosiaan vaan hyvin pienen hetken. Feminismi paistoi koko tarinan ajan tekstistä läpi, kuten vegaanin eläinoikeushehkutuskin, mutta melkein aina ennen kuin se todella meinasi ärsyttää, se vietiin joko yli ja naurettiin koko aktivismille, tai vaihdettiin vähän aihetta, jota oli taas mukavampi lukea. Kerronta oli varsinkin alkuun ihanan oivaltavan omituista, ettei voinut kun nauraa ilosta ja jatkaa. Siihen tietysti tottui pikkuhiljaa, mutta tässä ei käynyt niinkun yleensä oivaltavan omituisissa jutuissa, että se olisi vaan lässähtänyt. Loppu oli vähän ehkä mitäänsanomaton, mutta johonkinhan se oli pakko lopettaa.

Syy siihen, miksi annoin vaan nelosen, enkä suoraan vitosta, oli se, että toivon lukevani vielä jotain parempaa. Ja tää oli niin naisten kirja, että epäilen kenenkään vähemmän feministin jaksavan lukea. Minä olen aika naisten asialla, mutta en katso olevani suuri aktivisti alalla. Ja minä tosiaan ihan pikkuisen ärsyynnyin loppua kohden, kun se feminismieläinoikeushippeys alkoi olla vähän liikaakin itsensä vakavasti ottavaa. Ihan aavistuksen. Muut kun hipsterpojat ja naiset ei ehkä innostu tästä. Siksi en antanut vitosta. Ja siksi, etten ihan vielä uskaltanut. Seuraavaksi lukemani kirjat tosin on jo asteikon ihan toisessa päässä, niin nyt alkaa Huorasatukin melkein näyttää viitosen arvoiselta. Yhtä loistavia irrotteluja odotellessa...

The Murder of Roger Ackroyd (Roger Ackroydin murha, Agatha Christie, 368s., 1926)

Roger Ackroydin murha oli yksi dekkariklassikkokurssin luetuista teoksista. Ehdin lukea sen vasta tentin jälkeen ja vastasin aivan väärin tentin tätä kirjaa koskeneisiin monivalintakysymyksiin, jotka testasivat, onko kirjoja luettu (sain kurssista ilmeisesti kuitenkin 4/5, joten eipä haitannut pieni jälkijättöisyys). Koska kirjaa käsiteltiin luennoilla, tiesin heti alusta alkaen murhaajan oikean henkilöllisyyden ja jopa vihjeitä, joita henkilöllisyydestä pitkin kirjaa annetaan. Oli kuitenkin mielenkiintoista etsiä lisää vinkkejä ja pohtia muita esiintuotuja johtolankoja toisten epäiltyjen motiiveista.

Tämä kirja oli sinänsä raikas dekkarikokemus, koska sen syyllinen oli niin ovelasti erilainen kuin "yleensä". Aikanaan ilmeisesti kyseinen ratkaisu onkin herättänyt närää lukijoissaan, koska sen ei katsottu noudattavan dekkareiden kirjoittamisessa päteviä "reilun pelin sääntöjä". Minulle oli toki kerrottu, kuka murhaaja oli, mutta tätä lukiessa tuli kyllä sellainen olo, että syyllisestä annettiin kyllä aivan tarpeeksi vinkkejä, jotta se olisi ollut mahdollista tulkita myös ilman ennakkopaljastuksia. Vaikka siis tiesin kirjan ns. ratkaisun, oli sitä silti viihdyttävä lukea.

Aika tavanomainen dekkari tämä kuitenkin oli siinä mielessä, että Hercule Poirot'n johtamaa tutkimusta seuraa "Watson-hahmo", joka kertoo tutkimusten etemenisestä. Kutakin epäillään vuorollaan, kunnes Poirot loistavalla päättelykyvyllään selvittää murhaajan. Kaikenlaisia erilaisia skenaarioita käydään läpi ja kaikilla epäilyillä on ollut joko motiivi tai mahdollisuus murhan suorittamiseen. Myös dekkareille tyypillistä itsereflektiota esiintyy, kun dekkareiden lukemisesta puhutaan useampaankin otteeseen ja hovimestaria epäillään ensimmäiseksi. Toisin sanoen hovimestari laitetaan vähän liiankin helpoksi epäillyksi jo alkumetreillä.

Muistan ehkä ala-yläasteikäisenä lukeneeni jotain Christieltä aiemminkin, vaikken muista mitä. Ainakin kerronta ja kieli tuntuivat tutun turvallisilta ja tässä toteutui dekkareiden miellyttävä "vienti", kun saattoi samalla epäillä kaikkia ja selvittää mysteeriä, mutta turvautua siihen, että lopussa se kuitenkin selviää. Verrattuna Maltan haukkaan tämä oli paljon mukavampi lukukokemus, koska kaikki juonenkäänteet selittyivät melko pian. Käänteet olivat myös enemmän murhan selvitykseen liittyviä kuin uutta rikosten vyyhtiä, jota Maltan haukassa riitti niin, ettei juonessa koko aikaa edes pysynyt mukana. Suosittelen tätä ehdottomasti dekkareiden lukemista harkitseville. Eipä ainakaan tarvitse tyytyä vähään ja vaikka juoniratkaisu lienee ensimmäisiä laatuaan, se ei onnu yhtä ärsyttävästi kuin Maltan haukan muoto kovaksi keitettyjen dekkareiden ensimmäisiin lukeutuvana esimerkkinä. Kyllä huomaa, että Christiellä on sana hallussa, mikä pääsi eritoten etuuksiin näin alkuperäiskielisessä teoksessa :)

Maltan haukka (Dashiell Hammett, 1930, 495s. isotekstisenä, koska kirjastosta muut oli jossain)

Maltan haukka on dekkariklassikkokurssin yksi kirjoista, jonka olen onnistunut jopa lukemaan.

Sam Spade, tuo etsivistä ovelin, saa tehtäväkseen selvittää nuoren naisen sisaren karkaamistapausta San Franciscossa . Homma osoittautuukin aivan joksikin muuksi. Spaden työtoveri murhataan ja Spaden asiakkaan siskon väitetty sulho, Thursby, pääsee hengestään seuraavaksi. Spade on yksi pääepäillyistä heti alkujaan ja lisää omituisia ihmisiä tunkee Spaden toimistoon pyytämään apua omiin ongelmiinsa. Maltan haukan metsästys voi alkaa.

Tämä tässä oli ns. kovaksi keitetyn dekkarin isän, Dashiell Hammettin, kuulemma parhaimmistoa. Kirjassa kuvaus keskittyy vain ulkoiseen havainnointiin, eikä ihmisten mielenliikkeistä kerrota mitään. Kaikki pitää päätellä ulkoisista merkeistä. Myös vaatteita ja tavaroita kuvaillaan paljon, mikä selittyy toista maailmansotaa edeltävän ajan kulutuskulttuurilla. Muutenkin ajan hammas on tehnyt tehtävänsä Maltan haukalle. Oman tyylilajinsa edelläkävijänä sille ehkä pitää kuitenkin antaa anteeksi montakin seikkaa. Annan anteeksi Hammettille, koska varsinkin lopun tunnustusten vyörytys ja juonen purku oli hyvä pelastus ajoittain liiankin poukkoilevien juonenkäänteiden jälkeen. Olen joskus pienenä lukenut dekkareita, enkä muista niistä enää paljoakaan, mutta voisin väittää tämänkin genren edistyneen viimeisen 80 vuoden aikana roimasti.

Anteeksi voin antaa kirjailijalle itselleen, mutta anteeksi en anna suomentajalle. Jouko Linturi. Jälleen sarjassamme Varokaa tätä miestä. Oletan, että "myyhy" viittaa englannin myöntävään "mmhmm"-äännähdykseen. Mutta mitä ihmettä tarkoittaa "Voisitko ottaa hänet kiinamaan muutamaksi päiväksi?" Siis Spade pyytää sihteeriään ottamaan Bridgitin luokseen asumaan joksikin aikaa, mikä tulee kyllä selväksi, mutta mikä ihme sana on kiinaminen? Vai onko se kirjoitusvirhe? Kiinaaminen? Onko tämä joku 80-luvun (käännös tehty 1986) termi, jota ei nykyihminen enää tajua? Muutenkin kirjoitusvirheitä vilisi niin että silmiin sattui, vaikka kirjaimet olivat todella isoja verrattuna normaaliin kirjaan. Ei olisi pitänyt sattua silmiin. Sattui kuitenkin. Mutta se siitä. Jälleen yksi naula suomennosten arkkuun. Alan pikkuhiljaa odottamaan niitä hyviä suomennoksia (muistakin kuin Pratchetteista)... Myyhy.

Kaikenlainen hassu kravattien tuijottelu ja muut melodramaattiset eleet selittynevät nekin aikaerolla. Eli jos ei oteta huomioon teoksen iän ja lukijan iän välistä kuilua, eikä paskaa suomennosta, mitä tästä kirjasta jäi käteen?

Kyseessähän oli todella klassinen dekkariasetelma. Oli viettelevää naista, murhia, ryöstöjä, aarteita, jengejä, juonittelua, jne. Kaiken taustalla oli jonkinsortin filosofinen tai maailmankatsomuksellinen ajatus siitä, miten miesten omistuneisuus uralleen on tärkeintä (heille siis) ja miten naiset eivät sitä voi ymmärtää. Mies=ura ja Nainen=tunteet. Nämä maailmat kohtaavat hetkellisesti, mutta sekaisin ne eivät mene. Miesten mies ei luovu urastaan tunteiden vuoksi. Tämäkin lienee aikansa hedelmää, joten jätetään feministiset kannanotot tähän.

Suoraan sanoen en pitänyt kirjasta suuresti. Se on liian vanha minulle. Tai minä olen liian nuori siitä pitämään. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi sitä. Dekkariksi Maltan haukka oli ihan ok. Lukijaa vietiin ja lopussa sitten tarinan aikana solmitut solmut avattiin uskottavasti ja selkeästi. Ennen sitä ehditään epäilemään itse kutakin (minä syytän edelleen Spaden sihteeriä kaikesta, hän oli liian sinisilmäiseksi kuvattu ollakseen sitä todellisuudessa). Vaikka koskaan ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu tai miksi Spade tai kukaan muukaan tekee mitä tekee, se lienee osa dekkaritarinan viehätystä. Samalla, kun joutuu pähkäilemään itse arvoitusta (esim. mikä ihme se Maltan haukka nyt sitten oikeasti edes oli, jos oli), ei lopultakaan tarvitse paljoa ajatella, koska kaikki ratkeaa kuitenkin lopuksi (kuten se, kuka murhasi Spaden työkaverin ja Thursbyn) ja tarina kyllä kuljettaa vähemmälläkin pähkäilyllä.

Jos pitää kovaksi keitetyistä dekkareista ja haluaa tutustua sen lajin historiaan, tämä kirja lienee paikallaan. Mutta lukekaa nyt ihmeessä edes englanniksi tai jonkun toisen kääntämänä (ehkä teillä käy parempi tuuri)!

Metsäroisto (Kalevi Seilonen, 1986, 79s.)

Seilosen Metsäroisto olikin sitten jotain ihan muuta. Metsäroisto kertoo poukkoillen elämästään metsässä ja siitä, miten kaikki häntä jahtaavat ja haluavat tuoda julkisuuteen. Metsäroistoa on ammuttu ja vainottu pitkään, mutta hän ei ole jäänyt kiinni, vaikka liikkuu jatkuvasti yhteiskunnan keskudessa puuhaillen sitä sun tätä. Metsäroistolla on toimistoja jokapuolella Suomea ja hän tulee toimeen hurjimmissakin leiriytymisolosuhteissa. Metsäroisto kirjaa kaiken ylös ja suunnittelee kirjasarjan julkaisua.

Henkilökohtaisesti jäin odottamaan kirjasarjan loppua :D Älytön tajunnanvirtavuodatus ja poukkoilu aiheesta toiseen ihan miten sattuu oli välillä jo melkein liikaa, mutta kaikki Metsäroiston kertomat jutut olivat niin loistavia, ettei voinut muta kun myhäillen jatkaa lukemista. Olin jo entuudestaan varautunut sekopäiseen pläjäykeen Seilosen Olento ja se -runelman ja kirjottajakoulussa luetun Metsäroisto-pätkän ansiosta. Metsäroisto ylitti silti kaikki odotukset sekopäisestä pläjäyksestä. Seilonen oli kyllä varsinainen nero. Harmittaa melkein, että tyyppi ehti kuolla viime kesänä ennen kun tutustuin paremmin...

Mutta tosiaan kyseessä on vähän runontyyppinen juttu, joka sekottaa lukijan pasmoja puhumalla välillä metsäolosuhteista ja välillä kirjailijan työstä ja välillä nämä molemmat ulottuvuudet kohtaavat. Media ja poliisi ja armeija ja metsästysseura ja aivan kaikki ovat Metsäroiston (sekä kirjailijan) perässä. Kustantaja painostaa ja varusmiehet piirittävät. Metsäroisto ei luovuta ja on ylpeä asemastaan, sillä tietää olevansa systeemin ylä-/ulkopuolella ja selviävänsä siellä. Metsäroistous on katoava ala ja hänestä pitäisi tehdä näyttely museoon. Ateneum haluaa metsäroiston elävän, mutta poliisit ja muut aseistetut mielellän tämän ampuisivat. Metsäroisto ei ole väkivaltainen vain päinvastoin lukenut ihminen ja muutenkin sivistynyt otus. Mitä nyt elelee yhteiskunnan rajamailla.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Enpä tiedä. Monessakin kohtaa teksti oli niin polveilevaa, että se on suoraan sanottuna huonoa. Muttei varsinaisesti, sillä huonous on vain hämäystä. Kieli ja asia olivat nimittäin todella nerokasta ja inspiroivaa ryöppyävässä kiireessään kertoa aivan kaikesta tai ainakin vihjailla, sillä tilaa ei kaiken kertomiseen ollut. Innostuin itsekin tämän ansiosta kirjoittelemaan mitä sattuu männäviikolla olleeseen kirjoituspiiriin. Osa palautteesta tosin kuului, että jos tekstin oli innoittanut joku kirjailija, ei tätä kirjailijaa haluttu lukea, koska kirjailijan teokset olisivat todennäköisesti todella huonoja :D Metsäroisto olikin aika omaalaatuaan, mutta omalaatuisuus oli niin outoa, että se oli ennemmin riemastuttavaa, kuin huonoa. Itse en osaa vielä kirjottaa niin rehellisesti, että huono muuttuisi nerokkuudeksi, joten tarvitsen vielä harjoitusta. Eikä Metsäroisto edes ollut huono. Se oli rehellinen kuvaus itsenäisestä miehestä, joka tietää arvonsa. Se oli myös kuvaus yhteiskunnasta, joka on sairaalloisen kiinnostunut kaikesta, joka kieltäytyy elämästä sen asettamilla säännöillä. Voi olla, että tekstiäni kritisoinut kirjoittaja ei pitäisi Metsäroistosta, eikä moni muukaan, mutta tällainen niin monia "kirjoittamisen sääntöjä" rikkova ja silti kasassa pysyvä ja voimakas teksti saa toivomaan, että itsekin kykenisin johonkin vastaavaan vielä joskus.

En ole mikään mestari tulkitsemaan runoja, mutta olen viimeaikoina lukenut ja kuullut niin monta runoa, jotka eivät alkuun sanoneet minulle muuta kuin "plääh, turhaa" ja löysin siitä jotain herättäviä elementtejä vasta, kun joku muu keksi tulkita runoa jollain tavalla (kylliksi tulkittuna kaikki näyttää hyvältä ainakin jollain tasolla). Metsäroisto ei ehkä auennut minulle täysin, mutta sain siitä kiinni, enkä koe tarvitsevani ylitulkintaa, jotta voin saada siitä jotain irti. Toki olisi mukava kuulla, mitä muut tästä sanoisivat. Varsinkin, jos yllämainittujen runojen ylitulkitsijat eivät pitäisi tästä. Säännöille kettuilu niiden loistavalla hallinnalla on yksi nerouden määritelmä ja se toteutuu siinä, mitä olen Seiloselta tähän mennessä lukenut. Mutta se on vain minun mielipiteeni ;)

www.goodreads.com

The Man in the High Castle by Philip K. Dick

My rating: 2 of 5 stars


I've heard Dick's other books are better. I shall have to try. This one wasn't that good...



View all my reviews

Käytin ennen Visual Bookshelf-ohjelmaa, mihin kirjottelin kommenttejakin, mutta sitten ne lopetti. Goodreadsiin en ole vielä kirjottanut mitään, koska tein tämän blogin, niin se tuntui entistä turhemmalta. Tietokirjat merkitsen sinne myös, joten jos niistä haluaa lukea, niin go for it. Tämä blogi on fiktion :)