Olimme aika yllättyneitä

Olimme ihan suunniltamme (Karen Joy Fowler, 364s. Suom. Sari Karhulahti)

Jos tästä kirjasta on mitään lukenut, kuulee varmaan ainakin siitä, miten sivun 100 tienoilla tulee melkoinen juonenkäänne, jonka jotkut paljastavat ja toiset kieltäytyvät kertomasta. Kirjan arvohan ei välttämättä laske siinä, että paljastus tehdään, mutta kyllä se kuitenkin on aika pysähdyttävä juttu, mikä voi lopun teoksen ajatuksen kannalta olla hyvä säilyttää salaisuutena. En siis itsekään paljasta tuota, koska arvostin itse sitä tunnetta, kun ensin 100 sivua koettaa ennakoida, että tuskin minä kuitenkaan siitä käänteestä mitenkään yllätyn ja onhan tämä ihan kiva kirja, vaikka ylläri ei olisikaan suunnaton ja sitten pääsee sivulle 100 ja on pakko ruveta lukemaan vähän tarkemmin, koska kerta kaikkisesti, olin minäkin melkoisen yllättynyt!

Mutta se siitä ylläristä. Teos alkaa niin sanotusti tarinan keskeltä ja kuvaa Rosemaryn opiskelijaelämää, kun opinnot eivät kummemmin motivoi ja elämä on mennyt lähinnä sopeutuessa, mutta sitten vastaan tulee joku, joka heilauttaa näennäistä tasapainon tilaa. Rosen sisarukset ovat molemmat kadoksissa, mutta veljestä on viimeksi kuulunut kaupungissa, johon Rosekin on hakeutunut opiskelemaan. Hän piilottelee menneisyyttään muilta, mutta nyt on tullut kirjassa aika kertoa tarinan alkupuolikin, jotta lukija tietäisi, mitä Rosemary pakenee. Kun lukija tietää salaisuuden, on aika käsitellä kaikki aiemmin kerrottu uuden kerran tuorein silmin.

”Rottia oli syytetty ohrasadon tuhoamisesta ja myös siitä, etteivät ne olleet tulleet oikeuteen puolustautumaan, vaikka niitä oli käsketty olemaan paikalla. Chassenée onnistui osoittamaan, etteivät rotat olleet saapuneet oikeuteen, koska viranomaiset eivät olisi suojelleet niitä matkalla riittävän hyvin kylän kissoilta.”

Teos käsittelee voimakkaita aiheita muun muassa lapsen psykologisesta kehittymisestä, muistin pettävyyteen, perheiden sisäisiin kommunikaatio-ongelmiin ja eläinten oikeuksiin. Miten eri tahot peittelevät tiettyä osaa totuudestaan ja toiset toista. Kaikilla on oma versionsa tapahtumista ja kenenkään sanaa ei kannata pitää kokototuutena: ei edes kertojan. Tekstin tyyli on persoonallista ja kertojahahmo on melko omaperäinen henkilö. Näkökulma on raikas ja tarina saa tosiaan miettimään asioita, joita harvemmin halutaan ajatella – mikä on omalla tavallaan aika hyvä merkki. Käännös oli taitavasti tehty ja välillä ei edes muistanut lukevansa käännöskirjaa – tosin kirjan nimestä käännös kadottaa osan merkityksistä, mikä annettakoon anteeksi. Lopetus uhkasi ensin mennä jaaritteluksi, mutta onnistui vielä saamaan kyyneliin. Ehdottomasti suositeltava kirja!

The Wind Through the Keyhole (Stephen King, 333s., 2012)

The Wind Through the Keyhole kuuluu Stephen Kingin Musta torni -sarjaan esipuheensa mukaan johonkin neljännen ja viidennen kirjan välimaastoon. Koska teos on kirjoitettu sarjan valmistumisen jälkeen, joudutaan alkuun selittelemään hiukan taustoja, mutta muuten tarina on täysin irrallinen Musta torni -sarjan juonesta. Tarinassa tutut revolverisankarit joutuvat myrskyn pidättelemiksi matkallaan ja rajuilman riehuessa ulkona, päätyvät he kertomaan tarinoita menneistä ajoista. Roland kertoo omasta nuoruudestaan ja myrskyyn liittyvästä tarinasta, joka hänelle on nuorena kerrottu. Tarinassa kiteytyy pienessä mitassa koko sarjan rakenne. Pieni Tim-poika joutuu selvittämään isänsä kuolemaa ja uutta ahdistavaa tilannetta, johon kuolema on hänet ja äitinsä asettanut. Matka, magia ja arvoitukset ovat Timin tiellä hänen etsiessään ratkaisuja ja kasvaessa lyhyessä ajassa henkisesti aikuisemmaksi kuin 11-vuotiaan pojan soisi joutuvan kasvamaankaan.

Sisäkkäinen kerronta on hiukan keinotekoisen oloinen ratkaisu, mutta tulee toisaalta perustelluksi tarinan mittaan ja kuuluu Mustan tornin tyyliin. Kertojan ääni ei pahemmin muutu, vaikka sisintä tarinaa kertoo nuori Roland, mutta tämä lienee perusteltavissa sillä, että tarinan nykyhetkessä puhuja on aikuinen Roland. Kerroksisuutta tulee välillä ajatelleeksi jo senkin takia, miten paljon yhtäläisyyksiä tarnoilla on ja itseasiassa kyseessä on ennemminkin sisäkkäiset novellit kuin yksittäinen romaani. Kahta sisäkkäistä novellia ympäröi kehystarina, joka liittyy väljästi Susannahin, Edin, Jaken, Rolandin ja Oyn tarinaan, mutta sisältää melko vähän juonellista materiaalia. Keskiössä ovat Timin seikkailut synkässä metsässä mystisen verottajan perässä ja väliin sopii hyvin nuoren Rolandin ja Jamien tehtävä Debariaa terrorisoivan petomiehen kiinnisaamisessa.

Tarinat ovat melko yksinkertaisia, mutta mukaansavetäviä. Totuttuun tapaan King tarjoilee jännitystä, kauhua, taianomaisuutta ja kehityskertomuksia tasaisen itsevarmasti ja hillitysti. Muun sarjan lukemisesta oli hyötyä, mutta en itsekään muista Mustan tornin juonesta yksityiskohtia, joten uskon uudenkin lukijan pärjäävän. Kieli lipsuu paikoittain liiankin helppoihin sanavalintoihin, jotka vähän rikkovat tarinan kulkua. King ei kuitenkaan liene tunnettu niinkään kielestään kuin kerronnastaan. Toisaalta myös kerronta lähtee melko hitaasti liikkeelle, mikä johtunee sisäkkäisestä rakenteesta: kirjan alkupuolella olin vielä antamassa melko kriittistä palautetta,  mutta tarinan edetessä pääsin vauhtiin mukaan ja pitkästä aikaa en ollut pettynyt muuten lupaavan kirjan lopetukseen. 

Pienistä nipotuksista huolimatta tarinaa oli miellyttävä lukea. Kyseessä on varsinainen aikuisten satu. Lukijana ei väliin ole varma, onko kyse nuorten, aikuisten vai jopa lasten tarinasta. Hiukan sensuroimalla teos olisi käytettävissä pienemmillekin – erityisesti Timin tarina – mutta varsinkin nuoren Rolandin tarinassa on sen verran paljon verta, seksiä ja viinaa, etten sitä ehkä nuorimmille lapsille suosittelisi. Teos oli miellyttävä ja nopea lukea. Se ei ollut liian haastava vaan tarjoili herkullista mystiikkaa ja helppoja palapelejä muuten raskaaseen marraskuun arkeen.

Snuff (Terry Pratchett, 378s., 2011)

Pratchettin kirjoja odottaa aina innolla ja olin tätäkin katsellut pidempään kaupoissa ym. Vihdoin se sattui kohdalle kirjastossa (Luen niin paljon, että lainaan kirjastosta useimmiten nykyään sellaisia mielenkiintoisia, jotka vain ”sattuvat kohdalle”, eli en erikseen etsi tiettyjä kirjoja, vaikka luettavien listaa keräänkin. Annan sattuman sanella, millä tajuntaani laajennan.). Siitä on nyt jo useampi kuukausi ja lukemaan aloin Goodreads.comin mukaan toukokuun 10.pv. Yli kaksi kuukautta on varmaan pisin aika, mitä olen koskaan Pratchettin kirjoja lukenut – ja vain yhteen olen ollut yhtä pettynyt kuin tähän: Carpet People oli juuri niin nuoren kirjoittama kuin voi olla. Tämä puolestaan laitan altzheimerin piikkiin, vaikka toivonkin Pratchettin julkaisevan vielä hyviäkin kirjoja!

Snuff kertoo siis Samuel Vimesin, Ankh-Morporkin vartioston päällikön lomasta. Melko harvinainen tapahtuma Vimesin elämässä ja niinpä tämäkin on täynnä toimintaa – tai olisi, jos sitä toimintaa todella olisi enemmän kuin yhden tai pari kohtausta. Vimes törmää maalla melkoisiin rikosryppäisiin, kun paikalliset ovat kohdelleet menninkäisiä kuin natsit juutalaisia ja menninkäiset osoittautuvatkin älyllisemmiksi olennoiksi kuin Vimeskaan oli osannut odottaa. Tästä lähdetään sitten oikeutetun raivon vallassa selvittämään murhia ja kidnappauksia ja mitä vielä. Eikä Sybil-vaimo tietenkään katso hyvällä Vimesin sekaantumista rikollisuuksiin lomallaankin – ennen kuin tapaa menninkäistytön, joka saa hänetkin ajamaan menninkäisten asiaa suurella innolla.

Kaikki pratchettmaiset ainekset ovat kasassa, mutta jotain puuttuu. Rikokset ratkeavat kuin itsestään, eikä kovinkaan moni vitsi huvita vaan tuntuu lähinnä tekemällätehdyltä. Tarinassa edetään tasaisen tylsästi ja siksipä vajaa 400 sivua tuntui loppua kohden lähestulkoon yhtä hitaalta ja tylsältä kuin Sormusten herran ensimmäisen kirjan viimeiset 30 sivua iltana ennen toisen LOTR-elokuvan ensi-iltaa. Mainitsen tämän, koska tiedän, että melkoinen joukko ihmisiä pitää Sormusten herraa täydellisenä teoksena ja Tolkienia vähintäänkin kirjallisuuden jumalana. Samaan tapaan olen saanut kommenttia tästä Snuffista asteikoilla ”paras Pratchett ikinä” ja ”no vähän hitaasti se alkoi, mutta parani viimeistä kolmasosaa kohden”. Ei parantunut. Yhdessä kohtaa tuli vauhdikas kohtaus ja sen jaksoi lukea, mutta pitäisi varmaan tehdä tilastollinen selvitys, miten suuri osa tästä kirjasta vietettiin vuoteessa tai muuten vaan maaseudulla vaellellen ja kakkaa tökkien – kirjaimellisesti (mistä myöhemmin lisää, itsellänihän ei ole mitään kakkaa vastaan). Ehkä oli tarkoituskin, että tulisi tylsää tätä lukiessa samaan tapaan kuin Vimesillä on tylsää maalla...

Oli kirjassa ihan hyviä oivalluksia siitä, miten murrettu ihmismieli ei itsekään näe omaa arvoaan ja että naisilla voi olla muutakin tekemistä kuin hattumuodin päivittely ja sopivan rikkaan miehen odottelu. Muun muassa. Pidin myös kakkajutuista, koska tykkään kakkajutuista, mutta niitä käsiteltiin jotenkin omituisesti, koska käsittääkseni yleensä kakkajutut eivät ole niin hassuja ihmisten mielestä. Enkä ole edes varma, miksi kakkaa niin paljon käsiteltiin. Toivottavasti kyse ei ainakaan ollut rinnastuksesta ihmisten ja muiden otusten pohjasakan tutkimiseen, jota isä-Sam harrastaa suhteessa poika-Samin kakkakokoelmiin... Toivottavasti kyse oli lähinnä lastenkirjojen hassuista aiheista. En muista, käytettiinkö kakkatuntemusta kirjassa mitenkään juonellisesti hyväksi. Se oli vain hupsua ylimääräistä sontaa. Paitsi jos olen kahden kuukauden hitaan etenemiseni aikana unohtanut jonkun oleellisen kohdan, jossa kakka auttoi ratkomaan jonkun mysteerin. Siinä tapauksessa ymmärrän kakan käytön täysin.

Tarina oli hyvin kirjoitettu lukuun ottamatta joitain käsittämättömiä ajatusleikkejä ja epäloogisia ajatusharppauksia, jotka eivät ainakaan minun päässäni asettuneet jotkut lainkaan kohdilleen ja jäivät näinollen lähinnä huonoiksi puujalkavitseiksi. Mutta hahmot olivat tuttuja Pratchett-hahmoja ja asetelma oli mitä mehukkain. Myös sanottavat asiat varsinkin uskonnollisista asioista lienivät suunnilleen ok, vaikka vähän sivujuonteiksi jäivätkin. Toivon todella, että tämä pettyminen ei ole trendi, joka jatkuu Pratchetteja lukiessani, koska muistan vielä ajan, jolloin Pratchettia oli mahdoton laskea kädestään ennen kuin sen oli lukenut loppuun. Parempia kirjoja odotellessa!

Liha tottelee kuria (Miina Supinen, 336s., 2007)

Liha tottelee kuria on Miina Supisen esikoinen. Luin itseasiassa Apatosauruksen maankin tässä taannoin, mutta se meni niin nopeasti, etten ehtinyt kirjottaa arviota siitä. Liha tuli sopivasti vastaan kirjastossa, niin nyt siitä sitten aloitan Supisen arvostelun. Apatosaurus ehkä myöhemmin.

Liha tottelee kuria on melkolailla aristelemattoman räävitön tarina Silolan täydellisen perheen kulisseista. Isä on kapellimestari ja äiti sisustussuunnittelija. Lapset on syötetty hilloleivällä piloille: esikoinen Astra tykkää vähän jännemmistä seksileikeistä, Silmu on lihava ja uppoutuu kuntosalielämään vähän liiankin kanssa. Nuorin, iltatähti-Pelagia, on jo nelivuotiaana varsinainen tapaus silkkieläimineen.

Kirja kertoo todella samastuttavasti nykyaikaisesta kaupunkilaiselämästä. Mukaan tulee häivähdys juorulehtimäistä likaista nautintoa, kun naisten lehdistä tutun "meidän elämä on täydellistä" -imagon takaa paljastuu kaikenlaista limaisen riemastuttavaa. Tällainen pieni sokerihiiri voi myös hyvin ymmärtää ylenmääräisen sokerin syönnin aiheuttamat mielen häiriöt lapsissa.

Kirjan pääjuoni nivoutuu isän ja äidin välisessä suhteessa sattuneen pienen hairahduksen ympärille, mutta lasten elämistä kerrotaan paljon enemmän kuin varsinaisesti kummankaan vanhemman - ja kuvaus onkin tässä paljon mielenkiintoisempaa kuin mikään juoni. Perheen isä lienee ainoa, jonka luurankoja ei koluta kaapin pohjia myöten. Masennuksen syyksikin annetaan tyttären toilailut, joten vähän jää ehkä kaipaamaan isästä enemmänkin. Toisaalta ehkä isät usein ovat vähän surkiksia ja etäisiä naisten elämässä: kirja oli tavallaan äidin ja lasten näkökulmaa (joista enemmistö on naisia), joten sinänsä kuvaus oli uskottava. Ja samalla edes yksi vähemmän äänekäs tapaus piti perhettä edes jollain tapaa kasassa, kun sitten muut saivat rellestää vapaasti.

Vaikka teoksessa käsitellään isoja ja vakaviakin aiheita, kuten steroidit, sadomasokistinen ryhmäseksi ja alkoholismi, on koko tarina pahuksen hauskaa luettavaa. Supinen tuntuu ottavan kaiken irti siitä, miten vaietuista asioista suoraan ja jopa lapsenomaisella rehellisyydellä puhuminen saattaa usein olla huvittavin ja paras tapa niiden käsittelyyn. Mikään älyttomän oivaltava juttu ei ole kyseessä, mutta sitäkin viihdyttävämpi ja raikkaampi esikoinen nykymaailman hömppähupailujen ja mahtipontisen pönötyksen keskellä.

Minuun ainakin osui ja upposi: elämää se vain on, eikä pidä ottaa niin vakavissaan ihan kaikkea.