Foucaultin heiluri (Umberto Eco, 641s., 1988)

Tässä olikin aikamoinen järkäle esoteriaa yhdessä paketissa! Kun jaksoi ensimmäiset noin 50 sivua (englanninkielisestä kovakantisesta painoksestani) hirvittävän kiemuraista ja pitkäveteistä selitystä, alkoi vihdoin tapahtua. Temppeliritareista lähtien koko länsimainen ja lähi-idän esoteerinen perinne käytiin perin pohjin läpi. Ilmeisesti Eco on jotain omiaan vedellyt sinne väliin, mutta saa kyllä olla varsin perehtynyt aiheeseen, että löytää ne keksityt pätkät. Eikä sillä niin väliä ollutkaan, sillä kirja itsessään kertoi siitä, miten salaseurojen julki antamista vihjeistä kootaan oma keksiitty esoteerinen historia. Eco siis kertoi fiktiivisen kuvauksen siitä, mitä hän itse teki ja samalla yksi hänen hahmoistaan loi fiktiivistä tarinaa hahmojen luomasta tekohistoriasta. Varsin ovela rakenne siis. Ja loppuratkaisu oli sen verran hämmentävä, että väkisinkin jäi miettimään, mikä tässä ns. oikeasti oli takana.

En siis ole lukenut mitään analyysejä Foucaultin heilurista. Enkä ole lukenut itsensä Foucault'n ajatuksia (paria lyhyttä lainausta lukuunottamatta), mutta olen kuullut niistä. Kuulemma nekin sanovat ensin yhtä ja sitten toista ja lopulta ehkä lukijansa melkein vakuutettuaan peruuttavat sen, mitä edellisissä luvuissa on tullut sanotuksi. Mikä kuvaa loistavasti sitä heiluria, joka tässäkin kirjassa oli keskeisenä ja soppaa hämmentävänä tekijänä. Koko tarina rakentui vähän kuin se heiluri, joka pyöri maan liikkeiden mukaan omituista rataansa, jonka keskipiste kuitenkin pysyi liikkumattomana. Vaikka suurin osa teoksesta oli takaumaa, kerronta palasi aina välillä siihen museoon, missä kertoja-Causabon piileskeli yön yli nähdäkseen salaseuran kokoontuvan mystiseen rituaaliinsa.

Ensimmäiset ja viimeiset noin 50 sivua olivat melkein tuskallisen hidasta luettavaa, mutta siinä välissä oli yli 500 sivua silkkaa riemua ja loistavuutta. Hengästyttävä määrä erilaisia salaliittoteorioita ja salaseurojen historioita. Nimet olivat tuttuja aiemmasta esoteerisesta lukemistostani, mutta siitä eteen päin minullekin olisi voinut puhua vaikka mitä palturia ja olisin voinut pitää sitä totena. Luin tätä kuitenkin fiktiivisenä teoksena, joten en tämän perusteella lähtisi argumentoimaan mitään, ennen kuin tarkistaisin faktat jostain muualta (joskin tämä kirja antoi ymmärtää, että nekin ”faktat” ovat aivan yhtä päteviä, kuin tässä mainitut, mutta ainakin viittaisin johonkin muuhun kuin kaunokirjalliseen teokseen!). Kuulin, että joku tätä lukiessaan oli tehnyt muistiinpanoja. Ymmärrän kyllä, että tätä olisi voinut lukea kuin tenttiin valmistuen. Niin minäkin tein, mutta minulla oli kiire, sillä tentti, eli lukupiiri, oli ennalta määrättynä päivänä ja minulle oli ihan sama, minkä arvosanan tentistä saisin, kunhan saisin luetuksi edes melkein koko kirjan ;)

Siitä juonesta siis. Causabon piilottelee tekniikkamuseon periskoopissa Pariisissa yhden yön ja muistelee parin tunnin seisomisen aikanaan sitä kaikkea, mikä hänet on tähän omituiseen paikkaan saanut. Kaikki alkoi siitä, kun Causabon tapasi Jacobo Belbon, kustannustoimittajan, Pilade's-nimisessä baarissa Milanossa. Belbo on salaa haaveissaan aina halunnut kirjoittaa, muttei ole siinä kyllin hyvä, joten tyytyy lukemaan muiden teoksia. Belbon luona käy tasaiseen tahtiin salaliittoteoreetikoita tarjoamassa kirjoja Temppeliritareista ja Causabon on tekemässä opinnäytetyötään yliopistolle samaisista Templaareista. Belbon kollega, Diotallevi, on kiinnostunut juutalaisuudesta, numerologiasta ja kabbalasta ja kolmikon yhteinen kiinnostuksen kohde koituukin lopulta heidän kohtalokseen. Mystinen kohtaaminen, vuosien ero, paluu yhteen ja alkaa kohtalolla leikkiminen, joka päätyy periskooppiin, missä Causabon kirjan alussa piileskelee. Loppu tarinaa kertoo siitä, miten Causabon näkee salaseuran kokoontuvan museon kappeliin ja minkälaisiin johtopäätöksiin hän tulee ja mihin hän siitä joutuu.

Causabon on vain sivustakatsoja ja kertojan ääni koko teoksen ajan, kun hän seuraa Belbon edesottamuksia. Hän on hakkeroitunut ystävänsä tietokoneelle ja lukenut sieltä tämän päiväkirjamaisia ja kaunokirjallisia kirjoituksiaan. Välillä saa lukea monta kymmentä sivua Belbon fiktiivistä yritelmää siitä salaliitosta, jota miehet ryhtyvät luomaan. Tekstistä näkee kyllä, miten oikeassa Belbo on ollut itsekritiikissään ja siksi lukijana jääkin miettimään, miksi moista sotkua pitää esitellä kymmeniä sivuja, kun vähempikin riittäisi... Välillä taas tuntui kuin Eco viittaisi aiemmin julkaistuun Illuminatus! -trilogiaan, joka on inspiroinut jälkeensä tulleita salaliittoteoreetikoita ympäri maailman. Ehkä näin onkin, vaikea sanoa. Mutta lähes yhtä hämmentävä Eco ainakin onnistuu olemaan. Ei yhtä riemukkaalla tavalla, kuin Shea ja Wilson, mutta vähintään yhtä mystinen, ehkä jopa mystisempi.

Tätä pitää kyllä sulatella vielä. Voi olla, että joskus luen uudestaan. Ehkä voisi koettaa suomennostakin. Alkuperäinenhän on italiaksi kirjoitettu ja sitäkin voisi tietysti yrittää, mutta ensin luen kyllä jotain helpompia kirjoja italiaksi ;) Mitä suositteluihin tulee, tämä kirja on ehdoton luettavaksi niille, joita mitkään salaseurat ja esoteriikka länsimaissa kiinnostavat. Vaikka osa olisikin fiktiota, on mukana niin loistavasti elävöitettyä oikeatakin(?) historiaa ko. aiheesta, että ainakin salaseuraluettelonsa täydentämiseksi tätä kannattaa harkita. Ja sitten perään tietysti pitää lukea Greerin Element Encyclopedia of Secret Societies, mutta se on jo ihan toinen juttu se. Muuten Foucaultin heiluri kannattanee lukea, jos tykkäsi yhtään Dan Brownista (lähinnä DaVinci-koodista, koska esim. Enkelit ja demonit ainakin oli tosi kökkö) ja varsinkin, jos halveksii Dan Brownin yritelmää, koska tähän verrattuna Dan Brown on lasten iltasatukirja. 

Annikki Nissinen selvittää murhan (Tiina Forsman, 286s., 2012)

Cult24:n julkaisema arvio:




KIRJA-ARVIO. Annikki Nissinen selvittää murhan on tänä vuonna julkaistu Tiina Forsmanin esikoisteos. Kirja kertoo supermarketin kalatiskillä työskentelevästä Annikki Nissisestä, joka sattuu löytämään sauvakävelyllään ruumiin ja ryhtyy televisiosta saamiensa oppien mukaan selvittämään ruumiin karua tarinaa. Avukseen Annikki saa samassa firmassa kuolleen miehen kanssa siivoojana työskentelevän alkujaan inkeriläisen Helmi Orlovan, joka ei haluaisi olla missään tekemisissä jupakan kanssa vaan vain elää rauhassa omaa elämäänsä. Annikin kannustamana Helmi kuitenkin taipuu selvittämään Yhteisen Hyvän Säätiön toimia tarkemmin. Hiljalleen Säätiön puhtoinen julkisivu rapistuukin paljastuvien salaisuuksien tieltä, joista autosta löytynyt ruumis tuntuu pienimmältä.

Kirjan kansi hämää lukijaa, sillä siitä tulee mieleen lähinnä nuorten romaani. Toisaalta tarinan tyyli on kieltämättä hiukan lapsenomainen ja eritoten Annikki Nissinen on melko yksinkertainen hahmo. Nissisen vilkas mielikuvitus edistää tutkimuksia lähinnä juorujen tasolla ”kotikatsomossa”. Erilaiset pohdinnat jäävät kuitenkin todellisuuden varjoon ja varsinaisen murhamysteerin selvittämisessä Helmillä on tosiasiassa suurin rooli. Annikki toimii vain ärsykkeenä, joka saa Helmin selvittämään asioita ja löytämään lisää johtolankoja, jotka hän lopulta paljastaa poliisille, kun omatunto alkaa painaa. Annikki seuraa murhan selvitystä lehtijuttujen kautta ja keksien erilaisia mahdollisia juonikuvioita, joita testaa Helmiin, kunnes Helmi murtuu kertomaan kaiken Säätiössä näkemänsä. Hahmoista Helmi onkin kaikista moniulotteisin ja hän jopa selkeästi kehittyy henkilöhahmona kirjan aikana toisin kuin Annikki, joka loppua kohden tuntuu palaavan takaisin lähtökuoppiinsa.

Teos ei ollut varsinaisesti dekkari, eikä murhan selviäminen oikeastaan ollut edes mielenkiintoista – eihän sitä edes selvitetty lukijalle kunnolla. Mielenkiintoisempaa oli inkeriläisen maahanmuuttajan näkemys suomalaisesta työelämästä, joka tosin kirjassa oli kuvattu äärimmilleen kärjistäen. Kerronnan kepeys ja hahmojen värikkyys auttoi teoksen luvussa, mutta varsinkin loppu tuntui hiukan hajoavan juonen tiivistymisen sijaan. Kertojan alentuva asenne hahmoja kohtaan ärsyttää pidemmän päälle, sillä lukijalle ei jää kertojaäänen kärkkäältä kommentoinnilta aina kylliksi tilaa tehdä omia tulkintojaan. Helmin tuntemuksiin on helppo samastua, mutta itse tarina tuntui jäävän hahmojen persoonien painottamisen varjoon.
Arvio: 3/5

Essi Mäkelä / Cult24

Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan (Karisto), 286 sivua.


----





Tästä tuli nyt vähän kriittisempi arvio, kun mitä 3/5 ehkä antaa ymmärtää. Olihan se ihan hauskaa luettavaa kuitenkin. Vähän ehkä liikaa hahmoja, kun kertojankin ääni oli niin voimakkaan kommentoiva, mutta lopulta kuitenkin suht sujuvaa tarinankerrontaa ja kyllä se lapsekkuus sopi kuitenkin tähän omaan maailmaansa, mihin juttu oli asetettu.

Oli taas sinänsä hankala arvioitava, koska olin keskustellut kirjottajan kanssa tästä työstä jonkun verran ja tiesin muutamia juttuja sen taustoista. Oli hyvä kokeilla arvioida kirja ihmiseltä, jonka tuntee, mutten ehkä ihan heti tee niin uudestaan ;) Sitä melkein toivoo, että joku antaisi mullekin vähän satikutia sanomisistani ja kirjotuksistani, kun olen aina niin kriittinen kaikkea kirjoitettua kohtaan nykyään. Tai vähän liikaakin tulee luettua asioita sillä silmällä, että onko tämä nyt hyvä ja miksi on tai miksi ei.

Piakkoin muuten luvassa arvio Foucaultin heilurista, joka siis ei ole cult24:ssä julkaistu! Sitä pitää kyllä sulatella hetki, mutta se ei ainakaan ole mihinkään muuhun julkaisumuottiin asetettu, kun tasan tätä blogia varten ;)

Muisti on unta (Petter Sairanen, 215s., 2012)

Cult24 julkaisi tämänkin:

KIRJA-ARVIO. Petter Sairasen Muisti on unta käsittelee kipeitä asioita kirjailijan omasta elämästä. Italialainen vaimo on kuollut aiemmin skootterionnettomuudessa, jolloin tyttärestä on tullut kertojaminälle läheisin ihminen maailmassa. Teos kertoo isän elämästä vuosi sen jälkeen, kun Sara-tytär on löytynyt lumihangesta kuoliaaksi paleltuneena.

Kirjassa minäkertoja kuvaa matkaansa Italiaan vaimonsa haudalle. Samalla hän muistelee mennyttä yhteistä elämää tyttären kanssa. Välissä on katkelmia tyttären Värityskirjaksi nimittämästä kirjasesta, joka on runomuotoon aseteltua proosakerrontaa. Värityskirjaan Sara on kirjoittanut päiväkirjamaisia pohdintoja elämästään, maailmasta ja vanhemmistaan. Isän muistelmat ja tyttären kirjoitukset sekoittuvat yhdeksi tarinaksi elämästä, taiteilijuudesta ja kuolemasta. Kuvataiteilijaisä ja kirjoittava tytär ovat eläneet tiukoilla taloudellisesti, mutta heidän seikkailunsa luonnossa ja taiteessa ovat olleet sitäkin rikkaampia. Näitä muistoja teoksessa käsitellään rakkaudella ja hartaudella.

Koska kerronta on tyylillisesti terapiakirjoittamista, ei teoksen kirjallista arvoa voi arvioida samaan tapaan, kuin täysin fiktiivisten kertomusten. Kerronta on polveilevaa ja pohdiskelevaa, usein paikalleen jämähtävää ja turhankin haikeaa. Kertojan asenteet ja mielipiteet nousevat esiin kerronnan lomassa kaikkien muiden läpikäytävien tunteiden tapaan juuri sellaisina kuin ne ovat, eivätkä naamioidu kirjalliseen viittaan, kuten romaaneissa yleensä. Surun voi kyllä kuvitella kertojan elämäntilanteeseen, mutta tekstin kautta lukijalle ei välity sitä tunnetta, mitä muistokirjoituksenomainen kuvaus tavoittelee. Maalaileva muistokuva tyttärestä sulkeutuu itseensä ja jättää lukijansa ulkopuolelleen. Juonellisempi kerronta perheen yhteisistä matkoista ja isän muistomatkasta Italiaan kulkevat jo sujuvammin. Muuten teos jää melko keskeneräiseksi, eikä tavoita runollisuutta, johon sen muoto ja sisältö selkeästi pyrkivät.

Arvio: 2/5

Essi Mäkelä / Cult24

Petter Sairanen: Muisti on unta (Helsinki-kirjat), 215 sivua

-----


Tästä voin sanoa sen verran lisää, että oli ihan kauheeta tuskaa taistella tämän läpi. Ihan hirveetä kökköä. Ei tällasia pitäis julkasta jos ei sitten kanssa tehdä kunnon kirjaa. Ts. kaikkea ei ole pakko julkaista, jos sen tulee kirjoittaneeksi ja siitä on ehkä ollut apua oman tuskan lievittämiseen! Ja kustannustoimituskin oli ollut niin surkeaa, että epäilin Helsinki-kirjoja hetken aikaa omakustanneyhtiöksi. Ilmeisesti se on kuitenkin ihan oikea kustantamo, vaikka nuori onkin. Tai sellaisen kuvan nettisivuilta sain. Korjatkaa, jos olen väärässä.