keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Uskontososiologiaa suomeksi (Uskontososiologia. Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen, Teemu Taira. 391s.)




Oikein hyvä ja monipuolinen katsaus suomalaiseen uskontososiologiseen tutkimukseen. Muutamassa artikkelissa vähän ilmaisun ympäripyöreys, konkreettisten esimerkkien vähyys (joissain tapauksissa) ja viittaukset joihinkin kysymyksiin "keskeisinä", pisti silmään, eritoten jos en ollut aiemmin törmännyt sen kaltaiseen argumentointiin.

Esimerkkeinä epäselvistä viittauksista Minna Rikkisen artikkelissa uususkonnollisuuden määritelmä, joka toteaa uususkonnoiksi useimmiten nimitettävän "liikkeitä, jotka ovat syntyneet tai tulleet länsimaihin toisen maailmansodan jälkeen" ja jotka ovat "vähemmistöasemassa suhteessa ympäröivään uskonnollisuuteen", mutta yllättäen "1950-luvulla syntyneitä liikkeitä [ei] kutsuta uusiksi" (s.237). Olen törmännyt maailmansotien jälkeiseen määritelmään, mutta olen myös tottunut pitämään esimerkiksi monia 50-luvulla syntyneitä pakanauskontoja uususkontoina. En ole varma, pyrkikö kirjoittaja tässä esittelemään erilaisia tapoja määritellä uususkonnollisuutta, vai mihin tässä viitattiin erityisesti, mutta ehkä tässä kontekstissa olisi toivonut tarkempaa esitystä sille, miten kirjoittaja mieltää uususkonnot. Nyt 50-luvulla syntyneet eivät ole uususkontoja, mutta eivät "vanhojakaan" siinä mielessä, että ne eivät ole syntyneet ennen maailmansotia. Silti uuspakanauskonnot mainitaan uskonnot.fi-tietokannan tilastollisessa kuvaajassa. Ne toki tulivat Suomeen vasta 1970-luvulla, mutta olisin kaivannut tähän jonkinlaista tarkennusta. Lieneekö syynä kirjoittajan tausta, joka luonnollisesti vaikuttaa siihen, mitä mainitaan, mutta pakanauskontoja tutkivana tämä pisti silmään.

Toinen esimerkki nousee Eila Helanderin uskonnollisten yhteisöjen hyvinvointipalveluita koskevassa artikkelissa, missä kirjoittaja esittää tutkijoiden "ongelmaksi", että "tuleeko uskonto määritellä puhtaasti opillisin käsittein ja selkeästi tuonpuoleiseen liittyväksi ilmiöksi vai voidaanko uskonto nähdä yhteiskunnallisesti vaikuttavana kulttuurisena kokonaisuutena ja/tai yleiseen uskonnolliseen kehykseen kytkeytyvinä tulkintoina ja toimintana" (s.98). Omasta näkökulmastani vaikuttaa siltä, että jos tämä kysymys on ongelma, se on sitä muualla kuin uskontososiologian piirissä. Toki voi olla, että kirjoittaja viittasi nimenomaan hyvinvointipalvelujen tarjoajia koskevaan tutkimukseen, mutta lukematta kohtia, joihin tällä viitattiin, jäi tämä kysymys ainakin minulle epäselväksi. Seuraavaksi kirjoittaja nimittäin puhuu paikallisen ja kansallisen kontekstin lisäksi globaalin kontekstin huomioimisesta, mikä mielestäni on eri kysymys kuin aiempi. Toisaalta viitteet ovat vuosilta 2007-2009, jonka jälkeen on saattanut tilanne parantua, mutta jos näin on, olisi se varmaan ollut hyvä mainita vuonna 2018 julkaistussa teoksessa.

Kaikki tämä saattaa selittyä tilan puutteella ja tiivistämisellä, jossa helposti kärsivät laajojen aiheiden käsittelyn yksityiskohtaisemmat nyanssit. Ja mitä vähemmän itse aihetta tuntee, sitä vähemmän tällaisia väitteitä osaa kyseenalaistaa, mikä varmasti koskee monia muita artikkeleita, joiden aiheet ovat minulle vieraampia.

Lopulta kuitenkin pidin siitä, miten hyvin artikkelit kaikesta huolimatta mahtuivat ja sopivat kirjaan keskenään, vaikka leipätekstiä on vain 325s. Kirjoittajien paljoudesta huolimatta tekstin laatu pysyi suhteellisen tasaisena artikkelista toiseen. Kukin kirjoittaja esitteli omaa aihettaan monipuolisesti ja 52 sivua lähdeviitteitä pienellä fontilla puhuu kyllä katsauksen laajuuden puolesta. Kustakin artikkelista (myös Rikkisen ja Helanderin) sai loppujen lopuksi hyvän kuvan siitä, mihin kannattaa kääntyä, jos aiheen syvempi tarkastelu kiinnostaa.

Vaikka kaikki lähteet olivat teoksen lopussa, olin iloinen, että tekstissä oli sisäisiä viitteitä. Tämä on mielestäni todella tärkeää erityisesti tällaisessa tieteenalakatsauksessa, missä viitteitä on paljon ja monta peräkkäin, eikä kyse ole vain kirjoittajien omasta tutkimuksesta. Joissain kirjoissa - myös yliopisto-opetukseen tarkoitetuissa - tekstin sisäisestä viittauksesta tai alaviitteistä on luovuttu tai ollaan luopumassa, mikä ei mielestäni tue tätä formaattia kylliksi esimerkiksi jatkotutkimuksen tai opinnäytetöiden teon kannalta. Ilman lähdeviitteitä lukija joutuu poimimaan mielenkiintoiset lähdeteokset kirjallisuusluettelosta, lukemaan ne ehkä kokonaan ja päättelemään itse, miten lähteistä on päädytty artikkelin esittämiin loppupäätelmiin ja missä järjestyksessä, jos mitään nimiä ei ole artikkelissa mainittu. Ymmärrän kyllä kritiikin ylenmääräistä nimien luettelua kohtaan, mutta en pidä toisestakaan ääripäästä, jota olen viime aikoina ollut havaitsevinani. Vaikka tarkoitus ei olisikaan tehdä jatkotutkimusta tai opinnäytetyötä artikkelin pohjalta, olisi lukijoiden hyvä olla tietoisia lähdeviitteiden perusteella siitä, milloin viitataan muihin kirjoittajiin ja milloin kirjoittaa kyseisen artikkelin tekijä itse ja omia johtopäätöksiään. Olisi myös hyvä, että lukijoita opetettaisiin lukemaan lähdeviitoitettua tekstiä sen sijaan, että viitteistä luovuttaisiin vaikkapa lukumukavuuteen vedoten. Tässä kirjassa viitteet toimivat juuri niin kuin pitääkin. Sain paljon hyviä lukuvinkkejä omaan tutkimukseeni ja muuten hyvää ajateltavaa aiheista, jotka eivät niin suoranaisesti omaan työhöni liittyneet. Jos teksti on muuten sujuvaa, kuten tässä kirjassa pääosin, on sulkuviitteet helppo hypätä yli, jos niihin ei ole tarvetta juuri tässä kohtaa perehtyä.

Artikkeleissa oli myös viittauksia sekä alan klassikoihin että uudempiin tekijöihin, mikä loi tunnun ajallisesta jatkumosta ja uskontososiologisesta perinteestä erilaisine keskeisine itsekriittisine juonteineen. Suomalaistutkimuspainotus oli myös virkistävää ja mielestäni perusteltua. Usein on liiankin helppo lukea vain angloamerikkalaisia kirjoittajia, joten on virkistävää kuulla kotimaisestakin tutkimuksesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti