Karkkinarkkipropagandaa välipalapussissa (Karkkari, Juhana Lumme, 104s.)

 

 

 

Karkkariksi itsekin tunnustautuvana tartuin teokseen ristiriitaisin tuntein. Olen pitkään syönyt karkkia enemmän tai vähemmän liikaa. Hampaani ovat pysyneet suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta aina välillä repsahdan. Itsehillintä tuntuu löytyvän hammassäryn kautta. Jos syö muuten hyvää ruokaa, voi pysyä pitkäänkin erossa karkkipusseista, mutta väsyneenä ja erityisesti talviväsyneenä käsi tarttuu helpommin pussiin jos toiseenkin. Ajoittain asia tuntuu karkaavan käsistäkin jopa. Siksi tavallaan hauska juttu (karkit) ja tavallaan ikävä juttu (riippuvuus) yhdistettynä uteloittivat lukemaan tätä kirjaa. 

Tästä samaistumisesta huolimatta epäilin asetelmaa, jossa karkit ovat päihteitä ja laittomia siinä missä suklaa, jäätelö, kahvi, tupakka ja kuningas alkoholikin. Lähinnä mietin, että voiko tässä olla mitään kummempaa kuin huumeiden vastaista propagandaa, missä karkit ovat huumeita sen sijaan, että puhuttaisiin heroiineista ja kannabispiikeistä ynnä muista. Joskus taannoin kuulin Ranskassa laittomien uhkapelipiirien käyttävän karamelleja koodisanana rahapanoksille. Olisiko tässäkin vain vaihdettu karkit huumeiden tilalle ja perinteiseen tapaan kuvattaisiin kalteva pinta ja porttiteoria? No, päätin kaikesta huolimatta antaa kirjalle mahdollisuuden.

Alkuun oli ihan mielenkiintoista leikkiä ajatuksella maailmasta – osittan dystooppisesta, osittain utopistisesta – missä lapset syövät pähkinöitä ja hedelmiä sokerin ja karkin sijaan. Ensimmäistä karkkia maistetaan bileissä salaa ja siitä jää paha maku suuhun, mutta jos haluaa olla cool ja kapinallinen, on parempi totutella karamelleihin. Tästä alkaa syöksykierre, joka johtaa limonaatiin, jäätelöön, suklaaseen jne. Huumeita ovat tosiaan nautintoaineet, jotka meidän todellisuudessamme ovat täysin laillisia, vaikka teoksessa hyvinkin rehellisesti kuvatut haittavaikutukset ovat kaikkien tiedossa. Harvempi kuvittelee karamellien olevan millään tavalla terveellisiä tai tarpeellisia ja vaikka positiivisiakin tutkimustuloksia kahvista julkaistaan tasaiseen tahtiin, on kahviriippuvuus yksi sosiaalisesti hyväksytyimmistä riippuvuuksista. 

”Niille kofeinisteille, jotka vaativat, että kahvin tulisi olla laillista, minä sanon, että silloin kahvia pitäisi saada mistä tahansa ja milloin tahansa, joka kaupasta, kioskista, huoltoasemalta ja automaatista ympäri buorokauden, ja työpaikoilla pitäisi olla parin tunnin välein kahvitauot, sillä muutoin kahvinjuojat alkaisivat hyppiä seinille.”

Moraalinen opetustarina kuvaa meille jokapäiväisten herkkujen nurjat puolet hyvin uskottavasti ja erityisesti samastuin karkkiöverin tunteeseen: kun on ensin mättänyt naamaansa erilaisia karkkeja niin monta kuin kerralla saa tungettua ja kunnes pussi on tyhjä, on morkkis jäätävä ja olo aivan perseestä. Siis jos lopettaa syömisen. Mutta joskushan se on pakko lopettaa ja kohdata karkkikrapula. Toisaalta teos ei ole myöskään pelkkää nautintoaineettomuuden ylistystä vaan tällaisen sokerista lähtien kaiken herkun kriminalisoiva yhteiskunta näyttäytyy samalla aivan yhtä julmalta kuin tällä hetkellä laittomien huumeiden suhteen. Jos on jäänyt koukkuun ja satuttaa itsensä, joutuu vaikeuksiin tai muuten vaan haluaa huumeesta eroon, ei paljastumisen pelossa uskalleta hakeutua apuun ja syöksykierre on valmis. Kirja ottaa kantaa oman aikamme huumepolitiikkaan, vaikka kyseenalaistaa ihmisen äärimmäisen nautinnonhaluisen luonteen ja kuvaa hyvin sitä vastenmielisyyttä, mitä parhaimmillaan voi inhimillisyyttään kohtaan tuntea.

"Suomen kansalainen, joka ostaa ulkomailla nautintoaineiden käyttöön ja valmistukseen soveltuvia välineitä, syyllistyy aina nautintoainerikokseen, vaikka välineet olisivatkin kohdemaassa laillisia."

Teoksessa on tosiaan ihan hyviä pointteja, kieli on hyvää ja tarina noudattelee huumeriippuvaisen elämästä kertovien tarinoiden tyyliä. Loppua kohden toivoin tähän hauskaan ideaan jotain yllättävää käännettä, mutta vaikka päätös sisälsikin omanlaisensa koukun, oli se kuitenkin hyvin tuttu huumeiden vastaisesta propagandasta, mikä vähän ärsytti minua. Loppua kohden pahenevat riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt, kuten huoraus, raiskaus ja murhat tekevät teoksesta raskaamman kuin kansikuva antaisi ymmärtää, mutta se jää silti huumekoulutuskirjasen tasolle ja hassun hauskaksi ideaksi, joka on toteutettu ”ihan mukavasti”. Olen hiukan hämmentynyt kirjan kohdeyleisön suhteen, sillä meno yltyy aika rajuksi matkan varrella, vaikka tavallaan onkin hyvin nuorten kirjamainen. Toisaalta teinit tuskin jaksaisivat kuunnella samanlaista paasausta herkuttelustaan kuin todennäköisesti muutenkin kuulevat, joten tulkitsen tämän silti olevan aikuisemmalle yleisölle suunnattu.

”[H]ampaista on huoralle vain haittaa.”

Naisena jäin miettimään Juhana-nimisen miesoletetun kirjoitusta nuoresta naisesta, joka ajautuu diilerin kanssa suhteeseen ja sitä kautta huonoille teille, päätyy huoraamaan, raiskatuksi, raskaaksi ja kärsii marttyyrikuoleman. Sukupuoliroolit olivat Mujen ja muiden hahmojen suhteen hyvin perinteiset: mies elattaa naisensa ja nainen on ainakin opiskelevinaan pidemmälle. Miehet tappelevat, tappavat ja raiskaavat, naiset vetävät mieheltä saatuja huumeita ja ovat uskollisia, kunnes uusi huumausaine vie mennessään. Pieni lipsahdus siveysroolista johtaa joukkoraiskaukseen ja raskauden myötä parannutaan – ainakin, kunnes lipsahdetaan taas. Synnin palkka kaikille on kuolema, mutta naisen kuolemaa ennen voidaan mässäillä alistetun roolilla ja lapsikorteilla. Olisiko mies voinut vaihteeksi ”elattaa naisensa” vaikka huoraamalla? Olisiko perinteisten roolien kyseenalaistaminen ollut liian suuri twisti sadan sivun juttuun karkeista huumeina? Käytetyiden aineiden sivuvaikutukset ovat lukijoilleen todennäköisesti hyvinkin tuttuja, eli morkkiksiin samaistumisen lisäksi ihan hirveän hauskoja tai uusia ajatuksia ei teoksesta herää. Huumepropaganda toki usein tukee parhaiten huumeettomien identiteettiä, minkä vuoksi tietynlaisen kertomuskulttuurin ylläpitäminen on ymmärrettävää, mutta nyt mielenkiintoisimmaksi kuvaukseksi jää kahvin monenlaiset keittotavat ja muu vähän puuroutuu perinteisen huumetarinakulttuurin kanssa. Tällä asetelmalla kovin monipuolista ja pitkää teosta olisi aikaan saatukaan, joten lyhyt muoto on monella tapaa hyvin perusteltu. Toisaalta tekstiä voi lukea ironisesti ja tulkita kaiken kliseyden näpäytyksenä nimenomaan tämänkaltaiselle propagandalle, jolloin kirjanen olisi toki voinut mässäillä parodialla vielä alleviivatummin.

"Teksti on tässä kohtaa osin tuhoutunut."

Kritiikistäni huolimatta nautin teoksesta huomattavasti enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Tämä oli todella mukava pieni välipala raskaamman kirjallisuuden parissa, eikä se pituudellaan, kansikuvallaan tai muulla temaattisella sisällöllään edes yrittänyt olla mitään sen enempää. Pelkän huumetarinoinnin sijaan kirjan idea karkeista huumeina oli tosiaan hyvä idea ja se kannettiin loppuun asti hyvällä maulla ja tyylillä, vaikkei mihinkään briljeeraukseen yllettykään. Koska nautintoaineet ovat meidän maailmassamme täysin laillisia ja käyttö kunkin oman harkinnan ja riippuvuuden asteen perusteella arvioitavissa, pystyi lukija samaistumaan päähenkilön kertomukseen todennäköisemmin kuin jos tämä olisi polttanut tupakkaa, sitten pilveä ja crackia ja päätynyt lopulta piikittämään heroiinia. Tällainen asetelma saattaa myös avata lukijan silmät todellisten huumeriippuvaisen ahdingolle ja luomaan samaistumisen tunnetta riippuvuuteen, joka ei aineiden tasolla ehkä ole tuttu, mutta inhimillisen kokemuksen kautta kyllä.

Jos kaipaat hyvin kirjoitettua kirjallista välipalaa tai haluat näpäyttää jotakuta tuttavaasi liiasta kahvin juonnista, tämä kirja voi hyvinkin olla se, mitä etsit.