Zen and the Art of Insanity. The Analytic Metaphysics of Quality (Tuukka Virtaperko, 2013, 191s.)

Tässä onkin varsinainen pakkaus. 191 sivua on harhaanjohtava sivumäärä, koska kirja on A4-kokoinen ja sisältö täysin muotoilematonta, eli tavallisemmassa kirjaformaatissa ja muotoiltuna sivuja olisi lähemmäs 400. Ja siltä tämä tuntuikin välillä, kun kahdeksan kuukautta lärpäkkeen läpi kahlasin. Jos olisi edes kieli tarkastettu, teksti muotoiltu, lisätty lukuihin otsikot ja sisällysluettelo, niin ehkä sitten olisi pysynyt paremmin kärryillä.

Sillä kärryillähän minä en pysynyt. Voi olla, että kirjassa esitetty filosofia olisi liian monimutkaista minulle, vaikka olisin lukenutkin esim. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenancen (joka on kyllä hyllyssä, mutta en ole vielä lukenut) tai roikkunut MoQ-Discuss tai Lila Squad -keskustelufoorumeilla. Puhumattakaan siitä, että olisin kirjoittajan tapaan pyöritellyt näitä asioita kymmenen vuotta pääni sisällä ja kuluttanut siihen muun muassa työkyvyttömyyseläkettä, jota kyseinen kirjailija ”nauttii”. Mutta olen melko varma, että olisin ainakin muistanut paljon enemmän loppuun päästyäni – tai kyennyt muistuttamaan mieleeni – jos tarjolla olisi ollut edes jotain kiintopisteitä (kuten lukujen nimet tai sisällysluettelo). Siis siinäkin tapauksessa, että olisin itse tämän kirjoittanut.

Valon kajastuksia kirjassa toki on. On taulukkoa ja vektoria ja matemaattisia kaavoja. Kaavioista en tajunnut usein paljoakaan, mutta taulukot ja koordinaatistot auttoivat – yllättävää kyllä – ymmärtämään muuten kovin moneen suuntaan polveilevaa tekstiä. Niiden avulla saatoin hetkeksi tuudittautua kuvittelemaan, että alkaisin ymmärtämään asiaa, jota kirjoittaja paukuttaa menemään niin autuaasti lukijan mukavuudesta vähät välittämättä. Harmi vaan, että muu teksti uuvutti usein niin, ettei taulukoihin päästyään jaksanut enää keskittyä kylliksi.

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Ilmeisesti tarkoitus on kehittää Pirsigin luomaa ns. analyyttistä laadun metafyysistä mallia (Analytic Metaphysics of Quality, käännös on omani), jonka avulla olisi mahdollista ”rinnastaa” kovinkin erilaisia laatuja. Että voitaisiin arvioida, kuinka laadukkaita esim. taiteilijan ja toisaalta pörssimeklarin työn hedelmät ovat suhteessa toisiinsa – tai suhteessa taulukkoon, joka syntyy, kun analysoi asioiden ja ilmiöiden erilaisia puolia. Aivan kirjan lopussa mennään jopa 3D-taulukkoideointiin, mutta onneksi siihen ei vielä ehditty tämän tekstin aikana. Tässä 2D:ssäkin oli tarpeeksi pureksittavaa. Paljon oli puhetta abstrakteista ja konkreettisista käsitteistä, itsen sisäisestä ja ulkoisesta (missä kohti raja sitten meneekään) sekä kokemuksellisista, eli gnostisista, että käsitteiden kautta muille kommunikoitavasta tiedosta. Mieleeni hiipivät tässä yhteydessä käsitteet erlebnis ja erfahrung, joista uskontotieteen professorimme on kirjoittanut esim. näin: ”Kokemus tässä yhteydessä ei tarkoita elämyksellistä kokemusta (Erlebnis), jonka kuka tahansa voi kokea purjehtimalla toisen kyydissä, vaan käytännön tietopohjaista kokemusta (Erfahrung), jota voi saada vain olemalla kapteeni.”(http://www.tieteessatapahtuu.fi/022/gothni022.htm) En tosin halua mennä näihin käsitteisiin sen syvällisemmin, joten jätän tämän mielikuvan kehittelyn tällä kertaa tähän.

Koska kyseessä on todella raskas teos, jonka sisältämä filosofia laajentaa monia aiemmin luotuja filosofisia teorioita todellisuudesta, en lähde käymään koko sen rakennetta läpi – puhumattakaan siitä, että olisin kaikkea kyennyt tällä lukemalla sisäistämään. Mielenkiintoisimpia pointteja, joita mieleeni jäi oli esimerkiksi se, miten kirjoittaja kuvaa koordinaatiston avulla, kuinka keskustelu etenee tietynlaisen avauskommentin ja annetun vastauksen kautta joko laadulliseen harmoniaan tai ristiriitaan. Että jos joku provosoi sinua esimerkiksi toteamalla, että tyttöystäväsi on lihava (mikä sinänsä saattaa olla totta, mutta sen ääneenlausuminen on sosiaalinen tabu ja loukkaus), niin millä tapaa provokaation herättämä tunnelataus saadaan neutralisoitua ja keskustelu vietyä ns. harmonisempaan suuntaan sen sijaan, että lähtisi lisäämään ristiriitaa vastaamalla jollain tunneperäisellä vastakommentilla. Tätä ajatusta olisi ollut mielenkiintoista kehittää pidemmällekin.

Vahvimmillaan teos olikin elävien esimerkkiensä kohdalla. Kun jokin käsittämätön kaavio tai monimutkainen taulukko tuotiin konkreettisella esimerkillä käytännön maailmaan, oli mahdollista sisäistää sen ajatuskin paremmin, mikä tavallaan on samalla myös juuri tätä analyyttistä laadun metafysiikkaa käytännössä. Filosofian väleissä kirjoittaja kuvaa omaa elämäänsä muun muassa BDSM-piireissä, yhteiseloa eri naisten kanssa enemmän tai vähemmän polyamorisissa suhteissa sekä omaa menneisyyttään ja nykyistä elämäänsä yhteiskunnan rajamailla. Välillä sivutaan erilaisia mielenterveyteen liittyviä aiheita ja välillä ketuttaa kirjoitusohjelma tai tietokone, jotka temppuilevat ja sitä harmitellaan usein pitkäänkin. Monestikaan en löytänyt yhteyksiä näiden päiväkirjamaisten merkintöjen ja kuvatun filosofian väliltä. En ole varma, oliko niitä – ja jos oli, niin muualla kuin kirjoittajan päässä.

Vaikka selvästikin syvällä on käyty ja oltu, en voi olla samaistumatta moniin pohdintoihin, joita kirjassa esitetään yhteiskunnasta normeineen ja oman itsen suhteesta muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Kertojan melko korkea käsitys itsestään oli kuitenkin kovin erilainen lähestymistapa profetiointiin ja ns. narsistiseen megalomaniaan (oma hupidiagnoosini), kuin omat kehitelmäni. Tässä kirjoittaja lähtee vihasta, aggressiosta, itsekeskeisyydestä ja itseriittoisuudesta, kun oma filosofiani lähentelee enemmän rakkaudellisia tuntoja ja ymmärtävää lähestymistapaa. Siinä mielessä kyseessä on siis hyvinkin pitkälti ns. vasemmankäden polun edustajan ajatusmaailma ja tavallaan on mielenkiintoista tutustua hahmoon nimeltä Tuukka Virtaperko, jonka sarjakuvia olen joskus netistä löytänyt (ja pitänyt outoina, mutta joskus jopa melkein hauskoina), mutta itseriittoisuus isolta osaltaan melko tyypillisiin ajatuksiin liitettynä ei ole minulle kylliksi vakuuttamaan tämän henkilön sanan luotettavuudesta. Henkilökohtaisesti mainitut tunnetilatkaan eivät puhuttele minua filosofisina lähtökohtina, joten siksikin suhtautumiseni teokseen on vähintäänkin etääntynyt. Mainitsen tämän siksi, että jos lukija sattuu viehättymään enemmän tämäntyylisestä, saattaa kyseinen tekstikin jollain tasolla puhutella enemmän. Tai jos vaikka Virtaperko kiinnostaa jo ennestään :)

Kirja on monella tapaa ajatuksia provosoiva. Niinkin paljon, että itse olisin mieluummin lukenut Virtaperkon päiväkirjaa ihan eri kontekstissa ja erillään filosofiasta. Olisin lukenut filosofiaa mielelläni huomattavasti jäsennellymmässä muodossa ja edes vähän ns. kypsemmin esitettynä. Sivulla 170 Virtaperko kirjoittaa: ”I'm in the process of trying to come up with this stuff, but the dust hasn't yet settled. I guess there's no point in trying to hurry.” Olisihan tuota voinut ajatella ennen kirjan julkaisua, sillä mitään todellista kiirettä ei julkaisulla tunnu olleen.

Olen vähän myös pettynyt Salakirjoihin, että se on päästänyt näin ruman tuotoksen sisuksistaan ulos. Pienellä vaivalla tästäkin tekstikokonaisuudesta olisi voinut saada ihan luettavan kirjan. Muuttamatta sisältöä lainkaan. Tekstin muotoilu on kuitenkin suhteellisen helppoa. Sinänsä ymmärrän kyllä, että akatemian ulkopuolella tällaisen filosofian julkaiseminen on kirjoittajalle todella tärkeä prosessi ja se tuntuu tärkeältä saada julki niin pian kuin mahdollista jne, mutta kustantajalta pidän harmillisena sitä vastuuttomuutta tai laiskuutta (tai mistä se sitten johtuikin), että tekstiä ei ole muotoiltu kirjaformaattiin lainkaan vaan jälki näyttää samalta kuin jos perus Open Office tiedoston olisi painattanut ja sitonut kirjaksi. Kansi on hieno, mutta niin ne on monet kauniit kakutkin... Virtaperkon kirja ei kuitenkaan ole sisältä silkkaa silkkoa: näen siinä potentiaalia useampaankin erilaiseen teokseen ja filosofiassa on ajatusta poikineen, mutta tekstin muotoilu on auttamatta jäänyt alkutekijöihinsä. Kyse on suurelta osin pelkästä ajatuksenvirrasta ja osa tekstistä on vajaavaisesti muotoiltua ajatusta, jota kirjoittaja itse on käsitellyt päässään jo useamman vuoden, mutta joka paperille tullessaan vaatisi vielä syvällisempää avaamista, jotta lukijan olisi mahdollista päästä samalle aallon harjalle. En pidä itseänikään aivan täysipäisenä tai mitenkään koko kansan edustajana, mutta en usko, että kirjoittajan toive kirjoittaa mahdollisimman laajalle yleisölle todellakaan toteutuu tämän teoksen kautta.