Snuff (Terry Pratchett, 378s., 2011)

Pratchettin kirjoja odottaa aina innolla ja olin tätäkin katsellut pidempään kaupoissa ym. Vihdoin se sattui kohdalle kirjastossa (Luen niin paljon, että lainaan kirjastosta useimmiten nykyään sellaisia mielenkiintoisia, jotka vain ”sattuvat kohdalle”, eli en erikseen etsi tiettyjä kirjoja, vaikka luettavien listaa keräänkin. Annan sattuman sanella, millä tajuntaani laajennan.). Siitä on nyt jo useampi kuukausi ja lukemaan aloin Goodreads.comin mukaan toukokuun 10.pv. Yli kaksi kuukautta on varmaan pisin aika, mitä olen koskaan Pratchettin kirjoja lukenut – ja vain yhteen olen ollut yhtä pettynyt kuin tähän: Carpet People oli juuri niin nuoren kirjoittama kuin voi olla. Tämä puolestaan laitan altzheimerin piikkiin, vaikka toivonkin Pratchettin julkaisevan vielä hyviäkin kirjoja!

Snuff kertoo siis Samuel Vimesin, Ankh-Morporkin vartioston päällikön lomasta. Melko harvinainen tapahtuma Vimesin elämässä ja niinpä tämäkin on täynnä toimintaa – tai olisi, jos sitä toimintaa todella olisi enemmän kuin yhden tai pari kohtausta. Vimes törmää maalla melkoisiin rikosryppäisiin, kun paikalliset ovat kohdelleet menninkäisiä kuin natsit juutalaisia ja menninkäiset osoittautuvatkin älyllisemmiksi olennoiksi kuin Vimeskaan oli osannut odottaa. Tästä lähdetään sitten oikeutetun raivon vallassa selvittämään murhia ja kidnappauksia ja mitä vielä. Eikä Sybil-vaimo tietenkään katso hyvällä Vimesin sekaantumista rikollisuuksiin lomallaankin – ennen kuin tapaa menninkäistytön, joka saa hänetkin ajamaan menninkäisten asiaa suurella innolla.

Kaikki pratchettmaiset ainekset ovat kasassa, mutta jotain puuttuu. Rikokset ratkeavat kuin itsestään, eikä kovinkaan moni vitsi huvita vaan tuntuu lähinnä tekemällätehdyltä. Tarinassa edetään tasaisen tylsästi ja siksipä vajaa 400 sivua tuntui loppua kohden lähestulkoon yhtä hitaalta ja tylsältä kuin Sormusten herran ensimmäisen kirjan viimeiset 30 sivua iltana ennen toisen LOTR-elokuvan ensi-iltaa. Mainitsen tämän, koska tiedän, että melkoinen joukko ihmisiä pitää Sormusten herraa täydellisenä teoksena ja Tolkienia vähintäänkin kirjallisuuden jumalana. Samaan tapaan olen saanut kommenttia tästä Snuffista asteikoilla ”paras Pratchett ikinä” ja ”no vähän hitaasti se alkoi, mutta parani viimeistä kolmasosaa kohden”. Ei parantunut. Yhdessä kohtaa tuli vauhdikas kohtaus ja sen jaksoi lukea, mutta pitäisi varmaan tehdä tilastollinen selvitys, miten suuri osa tästä kirjasta vietettiin vuoteessa tai muuten vaan maaseudulla vaellellen ja kakkaa tökkien – kirjaimellisesti (mistä myöhemmin lisää, itsellänihän ei ole mitään kakkaa vastaan). Ehkä oli tarkoituskin, että tulisi tylsää tätä lukiessa samaan tapaan kuin Vimesillä on tylsää maalla...

Oli kirjassa ihan hyviä oivalluksia siitä, miten murrettu ihmismieli ei itsekään näe omaa arvoaan ja että naisilla voi olla muutakin tekemistä kuin hattumuodin päivittely ja sopivan rikkaan miehen odottelu. Muun muassa. Pidin myös kakkajutuista, koska tykkään kakkajutuista, mutta niitä käsiteltiin jotenkin omituisesti, koska käsittääkseni yleensä kakkajutut eivät ole niin hassuja ihmisten mielestä. Enkä ole edes varma, miksi kakkaa niin paljon käsiteltiin. Toivottavasti kyse ei ainakaan ollut rinnastuksesta ihmisten ja muiden otusten pohjasakan tutkimiseen, jota isä-Sam harrastaa suhteessa poika-Samin kakkakokoelmiin... Toivottavasti kyse oli lähinnä lastenkirjojen hassuista aiheista. En muista, käytettiinkö kakkatuntemusta kirjassa mitenkään juonellisesti hyväksi. Se oli vain hupsua ylimääräistä sontaa. Paitsi jos olen kahden kuukauden hitaan etenemiseni aikana unohtanut jonkun oleellisen kohdan, jossa kakka auttoi ratkomaan jonkun mysteerin. Siinä tapauksessa ymmärrän kakan käytön täysin.

Tarina oli hyvin kirjoitettu lukuun ottamatta joitain käsittämättömiä ajatusleikkejä ja epäloogisia ajatusharppauksia, jotka eivät ainakaan minun päässäni asettuneet jotkut lainkaan kohdilleen ja jäivät näinollen lähinnä huonoiksi puujalkavitseiksi. Mutta hahmot olivat tuttuja Pratchett-hahmoja ja asetelma oli mitä mehukkain. Myös sanottavat asiat varsinkin uskonnollisista asioista lienivät suunnilleen ok, vaikka vähän sivujuonteiksi jäivätkin. Toivon todella, että tämä pettyminen ei ole trendi, joka jatkuu Pratchetteja lukiessani, koska muistan vielä ajan, jolloin Pratchettia oli mahdoton laskea kädestään ennen kuin sen oli lukenut loppuun. Parempia kirjoja odotellessa!

Juuri sellainen yö (Tuomas Saloranta, 71 s., 2013)

Juuri sellainen yö on Tuomas Salorannan Kuoriaiskirjat-pienkustantamon ensimmäinen julkaisu. Pitkä novelli (tai lyhyt romaani) kertoo monikerroksisen tarinan metsästä, jossa paikalliset pojat käyvät etsimässä seikkailuja ja itseään. Vuosien Helsingissä elämisen jälkeen miehiksi kasvaneet pojat palaavat metsään, koska on taas ”juuri sellainen yö”. Ja sellaisena yönä tapahtuu metsässä mielenkiintoisia ja uskomattomiakin asioita. Markus kipuilee nuoruuden rakkauden perään, Kivijärvi juo ja polttaa kuten boheemin kirjailijataiteilijan kuuluukin. Tolppanen on puolestaan mystinen metsäläinen, joka on jäänyt vanhaan metsään asumaan, kuten sukunsa miehillä on ollut tapana. Tarina kerrotaan Markuksen silmin ja hänen sisäisiä ristiriitojaan päästään tarkastelemaan hyvinkin henkilökohtaisesti.

Tarina on tiivistä kuvausta alusta loppuun ja siitä huomaa, miten tekstiä on hiottu vuosien saatossa huippuunsa. Lopussa kirjoittaja kuvailee tekstin kehittymisprosessia yli kymmenen vuoden ajalta, mikä puolestaan on mielenkiintoinen kurkistus kirjailijan työn ytimeen. Samanlaiset jälkisanat olisivat mielestäni tervetulleita isompienkin projektien kylkiäisiksi!

Vaikka joissain kohdissa ilmenikin turhaa toistoa, oli Juuri sellainen yö juuri niin yllättävän nautinnollinen kokemus, kuin aina kirjan avatessaan toivoo: pelkää pahinta, mutta toivoo parasta. Tällä kertaa ei tarvinnut pettyä. Tunnelma pysyi hyvin yllä läpi kertomuksen. Aikatasoa oli välillä hankala muistaa, mutta lukujen otsikot selvensivät, eikä tämä paljoa häirinnyt lukukokemusta. Kirjassa oli aineksia jopa kunnon romaaniksi, mutta mielestäni lyhyt muoto palveli sen tarkoituksia paremmin: lyhyt kertomus onnistuu ylläpitämään jännitteitä paremmin kuin pitkä.

Teos oli tarinaltaan yllättävän samankaltainen aiemmin arvioimaani Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puoleen. Juuri sellainen yö on kuitenkin ilmeisesti muotoutunut 1998 -vuodesta lähtien ja tuskin kumpikaan on vienyt ideaa toiseltaan: tällaiset tarinat ovat suomalaisessa kansanperinteessä hyvin syvälle juurtuneita, eivätkä lainkaan ainutlaatuisia – tämä aika lienee myös otollinen juuri tällaistan kauhukertomusten julkaisuun. Metsä selvästi kiehtoo suomalaisia edelleen ja on loistavaa, että niitä voi hyödyntää kirjallisuudessa myös hyvin ja viihdyttävällä tavalla.

Punainen kuin veri (Salla Simukka, 264s., 2013)

Salla Simukalla on jo yli kymmenen vuoden kokemus nuorten kirjoista ja se näkyy määrätietoisesta kirjoitusotteesta.

Punainen kuin veri aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan jännitystrilogian. Lumikki on taidelukiolainen tyttö, joka on joutunut kokemaan elämässään enemmän kuin useimmat ikäisensä. Hän on oppinut kulkemaan huomaamattomasti ja huomaamaan pienimmätkin uhat ympäristössä. Tästä on tytölle hyötyä, kun hän joutuu keskelle uusia kauhuja ja selvittämään veristen seteleiden arvoitusta. Tähän asti Lumikki on pyrkinyt sekaantumaan muiden asioihin mahdollisimman vähän, mutta rikollisliigan puuhat tunkeutuvat hänen elämänsä rauhaan, eikä tytölle jää vaihtoehtoja.

Punainen kuin veri on vauhdikas ja hyvin aikaan sidoksissa oleva nuorten dekkariromaani, jossa eletään tamperelaisten nuorten elämää kuvaten sitä monelta tasolta koulukiusaamisesta rikkaiden nuorten huumekokeiluihin. Näkökulma on vahvasti Lumikin, joka on luonteeltaan selviytyjä ja tottunut epäilemään kaikkia. Siksi hän katsoo muita taidelukiolaisia ulkopuolelta luokitellen heitä lokeroihin, joihin ei itse suostu asettumaan. Asetelma on uskottava, vaikka hahmot ovatkin melko yksiulotteisia. Vain Lumikki ja rikas tyttö Elise tuntuvat kasvavan hahmoina, kun muut jäävät lähinnä tyypitellyiksi ja litteiksi sivuhahmoiksi. Tämä tosin on dekkarityyppiselle kirjallisuudelle melko tavanomaista, joten se annettakoon anteeksi.

Lumikki-tarinaan ja muihin klassikoihin sekä nykykirjallisuuden kertomuksiin viitataan runsaasti läpi koko tarinan. Ne luovat syvyyttä viihteelliseen dekkarikerrontaan, joka kulkee muuten vauhdikkaasti, mutta notkahtaa välillä Lumikin ajatuksia kuvattaessa kesken toiminnallisen kohtauksen – tämä hidastaa kerronnan tahtia jonkin verran. Myös ylenmääräinen Lumikin monipuolisten harhautus- ja jäljitystaitojen kuvailu tekee tarinasta turhankin tasaista, koska pienistä virheistään huolimatta hän on sittenkin melkolailla Sherlock Holmesin tapainen voittamaton monilahjakkuus, vaikkei itseään sellaiseksi myönnäkään.

Kokonaisuutena tarina on viihdyttävä ja hyvää delkarikerrontaa. Simukan taito nuortenkirjailijana on ilmeinen ja hän osaa kuljettaa lukijaansa juonen käänteestä toiseen. Lumikkitarinan lainaaminen ripauksen myyttisyyttä muuten realistiseen tamperelaisnuorten elämään. Lumikki on hyvin sympaattinen hahmo, vaikka täydellisyyttä tavoitteleekin ja lukukokemuksena Punainen kuin veri on kepeä, mutta viihdyttävä ja vauhdikas aloitus lupaavalle nuorten trilogialle.