The Murder of Roger Ackroyd (Roger Ackroydin murha, Agatha Christie, 368s., 1926)

Roger Ackroydin murha oli yksi dekkariklassikkokurssin luetuista teoksista. Ehdin lukea sen vasta tentin jälkeen ja vastasin aivan väärin tentin tätä kirjaa koskeneisiin monivalintakysymyksiin, jotka testasivat, onko kirjoja luettu (sain kurssista ilmeisesti kuitenkin 4/5, joten eipä haitannut pieni jälkijättöisyys). Koska kirjaa käsiteltiin luennoilla, tiesin heti alusta alkaen murhaajan oikean henkilöllisyyden ja jopa vihjeitä, joita henkilöllisyydestä pitkin kirjaa annetaan. Oli kuitenkin mielenkiintoista etsiä lisää vinkkejä ja pohtia muita esiintuotuja johtolankoja toisten epäiltyjen motiiveista.

Tämä kirja oli sinänsä raikas dekkarikokemus, koska sen syyllinen oli niin ovelasti erilainen kuin "yleensä". Aikanaan ilmeisesti kyseinen ratkaisu onkin herättänyt närää lukijoissaan, koska sen ei katsottu noudattavan dekkareiden kirjoittamisessa päteviä "reilun pelin sääntöjä". Minulle oli toki kerrottu, kuka murhaaja oli, mutta tätä lukiessa tuli kyllä sellainen olo, että syyllisestä annettiin kyllä aivan tarpeeksi vinkkejä, jotta se olisi ollut mahdollista tulkita myös ilman ennakkopaljastuksia. Vaikka siis tiesin kirjan ns. ratkaisun, oli sitä silti viihdyttävä lukea.

Aika tavanomainen dekkari tämä kuitenkin oli siinä mielessä, että Hercule Poirot'n johtamaa tutkimusta seuraa "Watson-hahmo", joka kertoo tutkimusten etemenisestä. Kutakin epäillään vuorollaan, kunnes Poirot loistavalla päättelykyvyllään selvittää murhaajan. Kaikenlaisia erilaisia skenaarioita käydään läpi ja kaikilla epäilyillä on ollut joko motiivi tai mahdollisuus murhan suorittamiseen. Myös dekkareille tyypillistä itsereflektiota esiintyy, kun dekkareiden lukemisesta puhutaan useampaankin otteeseen ja hovimestaria epäillään ensimmäiseksi. Toisin sanoen hovimestari laitetaan vähän liiankin helpoksi epäillyksi jo alkumetreillä.

Muistan ehkä ala-yläasteikäisenä lukeneeni jotain Christieltä aiemminkin, vaikken muista mitä. Ainakin kerronta ja kieli tuntuivat tutun turvallisilta ja tässä toteutui dekkareiden miellyttävä "vienti", kun saattoi samalla epäillä kaikkia ja selvittää mysteeriä, mutta turvautua siihen, että lopussa se kuitenkin selviää. Verrattuna Maltan haukkaan tämä oli paljon mukavampi lukukokemus, koska kaikki juonenkäänteet selittyivät melko pian. Käänteet olivat myös enemmän murhan selvitykseen liittyviä kuin uutta rikosten vyyhtiä, jota Maltan haukassa riitti niin, ettei juonessa koko aikaa edes pysynyt mukana. Suosittelen tätä ehdottomasti dekkareiden lukemista harkitseville. Eipä ainakaan tarvitse tyytyä vähään ja vaikka juoniratkaisu lienee ensimmäisiä laatuaan, se ei onnu yhtä ärsyttävästi kuin Maltan haukan muoto kovaksi keitettyjen dekkareiden ensimmäisiin lukeutuvana esimerkkinä. Kyllä huomaa, että Christiellä on sana hallussa, mikä pääsi eritoten etuuksiin näin alkuperäiskielisessä teoksessa :)

Maltan haukka (Dashiell Hammett, 1930, 495s. isotekstisenä, koska kirjastosta muut oli jossain)

Maltan haukka on dekkariklassikkokurssin yksi kirjoista, jonka olen onnistunut jopa lukemaan.

Sam Spade, tuo etsivistä ovelin, saa tehtäväkseen selvittää nuoren naisen sisaren karkaamistapausta San Franciscossa . Homma osoittautuukin aivan joksikin muuksi. Spaden työtoveri murhataan ja Spaden asiakkaan siskon väitetty sulho, Thursby, pääsee hengestään seuraavaksi. Spade on yksi pääepäillyistä heti alkujaan ja lisää omituisia ihmisiä tunkee Spaden toimistoon pyytämään apua omiin ongelmiinsa. Maltan haukan metsästys voi alkaa.

Tämä tässä oli ns. kovaksi keitetyn dekkarin isän, Dashiell Hammettin, kuulemma parhaimmistoa. Kirjassa kuvaus keskittyy vain ulkoiseen havainnointiin, eikä ihmisten mielenliikkeistä kerrota mitään. Kaikki pitää päätellä ulkoisista merkeistä. Myös vaatteita ja tavaroita kuvaillaan paljon, mikä selittyy toista maailmansotaa edeltävän ajan kulutuskulttuurilla. Muutenkin ajan hammas on tehnyt tehtävänsä Maltan haukalle. Oman tyylilajinsa edelläkävijänä sille ehkä pitää kuitenkin antaa anteeksi montakin seikkaa. Annan anteeksi Hammettille, koska varsinkin lopun tunnustusten vyörytys ja juonen purku oli hyvä pelastus ajoittain liiankin poukkoilevien juonenkäänteiden jälkeen. Olen joskus pienenä lukenut dekkareita, enkä muista niistä enää paljoakaan, mutta voisin väittää tämänkin genren edistyneen viimeisen 80 vuoden aikana roimasti.

Anteeksi voin antaa kirjailijalle itselleen, mutta anteeksi en anna suomentajalle. Jouko Linturi. Jälleen sarjassamme Varokaa tätä miestä. Oletan, että "myyhy" viittaa englannin myöntävään "mmhmm"-äännähdykseen. Mutta mitä ihmettä tarkoittaa "Voisitko ottaa hänet kiinamaan muutamaksi päiväksi?" Siis Spade pyytää sihteeriään ottamaan Bridgitin luokseen asumaan joksikin aikaa, mikä tulee kyllä selväksi, mutta mikä ihme sana on kiinaminen? Vai onko se kirjoitusvirhe? Kiinaaminen? Onko tämä joku 80-luvun (käännös tehty 1986) termi, jota ei nykyihminen enää tajua? Muutenkin kirjoitusvirheitä vilisi niin että silmiin sattui, vaikka kirjaimet olivat todella isoja verrattuna normaaliin kirjaan. Ei olisi pitänyt sattua silmiin. Sattui kuitenkin. Mutta se siitä. Jälleen yksi naula suomennosten arkkuun. Alan pikkuhiljaa odottamaan niitä hyviä suomennoksia (muistakin kuin Pratchetteista)... Myyhy.

Kaikenlainen hassu kravattien tuijottelu ja muut melodramaattiset eleet selittynevät nekin aikaerolla. Eli jos ei oteta huomioon teoksen iän ja lukijan iän välistä kuilua, eikä paskaa suomennosta, mitä tästä kirjasta jäi käteen?

Kyseessähän oli todella klassinen dekkariasetelma. Oli viettelevää naista, murhia, ryöstöjä, aarteita, jengejä, juonittelua, jne. Kaiken taustalla oli jonkinsortin filosofinen tai maailmankatsomuksellinen ajatus siitä, miten miesten omistuneisuus uralleen on tärkeintä (heille siis) ja miten naiset eivät sitä voi ymmärtää. Mies=ura ja Nainen=tunteet. Nämä maailmat kohtaavat hetkellisesti, mutta sekaisin ne eivät mene. Miesten mies ei luovu urastaan tunteiden vuoksi. Tämäkin lienee aikansa hedelmää, joten jätetään feministiset kannanotot tähän.

Suoraan sanoen en pitänyt kirjasta suuresti. Se on liian vanha minulle. Tai minä olen liian nuori siitä pitämään. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi sitä. Dekkariksi Maltan haukka oli ihan ok. Lukijaa vietiin ja lopussa sitten tarinan aikana solmitut solmut avattiin uskottavasti ja selkeästi. Ennen sitä ehditään epäilemään itse kutakin (minä syytän edelleen Spaden sihteeriä kaikesta, hän oli liian sinisilmäiseksi kuvattu ollakseen sitä todellisuudessa). Vaikka koskaan ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu tai miksi Spade tai kukaan muukaan tekee mitä tekee, se lienee osa dekkaritarinan viehätystä. Samalla, kun joutuu pähkäilemään itse arvoitusta (esim. mikä ihme se Maltan haukka nyt sitten oikeasti edes oli, jos oli), ei lopultakaan tarvitse paljoa ajatella, koska kaikki ratkeaa kuitenkin lopuksi (kuten se, kuka murhasi Spaden työkaverin ja Thursbyn) ja tarina kyllä kuljettaa vähemmälläkin pähkäilyllä.

Jos pitää kovaksi keitetyistä dekkareista ja haluaa tutustua sen lajin historiaan, tämä kirja lienee paikallaan. Mutta lukekaa nyt ihmeessä edes englanniksi tai jonkun toisen kääntämänä (ehkä teillä käy parempi tuuri)!

Metsäroisto (Kalevi Seilonen, 1986, 79s.)

Seilosen Metsäroisto olikin sitten jotain ihan muuta. Metsäroisto kertoo poukkoillen elämästään metsässä ja siitä, miten kaikki häntä jahtaavat ja haluavat tuoda julkisuuteen. Metsäroistoa on ammuttu ja vainottu pitkään, mutta hän ei ole jäänyt kiinni, vaikka liikkuu jatkuvasti yhteiskunnan keskudessa puuhaillen sitä sun tätä. Metsäroistolla on toimistoja jokapuolella Suomea ja hän tulee toimeen hurjimmissakin leiriytymisolosuhteissa. Metsäroisto kirjaa kaiken ylös ja suunnittelee kirjasarjan julkaisua.

Henkilökohtaisesti jäin odottamaan kirjasarjan loppua :D Älytön tajunnanvirtavuodatus ja poukkoilu aiheesta toiseen ihan miten sattuu oli välillä jo melkein liikaa, mutta kaikki Metsäroiston kertomat jutut olivat niin loistavia, ettei voinut muta kun myhäillen jatkaa lukemista. Olin jo entuudestaan varautunut sekopäiseen pläjäykeen Seilosen Olento ja se -runelman ja kirjottajakoulussa luetun Metsäroisto-pätkän ansiosta. Metsäroisto ylitti silti kaikki odotukset sekopäisestä pläjäyksestä. Seilonen oli kyllä varsinainen nero. Harmittaa melkein, että tyyppi ehti kuolla viime kesänä ennen kun tutustuin paremmin...

Mutta tosiaan kyseessä on vähän runontyyppinen juttu, joka sekottaa lukijan pasmoja puhumalla välillä metsäolosuhteista ja välillä kirjailijan työstä ja välillä nämä molemmat ulottuvuudet kohtaavat. Media ja poliisi ja armeija ja metsästysseura ja aivan kaikki ovat Metsäroiston (sekä kirjailijan) perässä. Kustantaja painostaa ja varusmiehet piirittävät. Metsäroisto ei luovuta ja on ylpeä asemastaan, sillä tietää olevansa systeemin ylä-/ulkopuolella ja selviävänsä siellä. Metsäroistous on katoava ala ja hänestä pitäisi tehdä näyttely museoon. Ateneum haluaa metsäroiston elävän, mutta poliisit ja muut aseistetut mielellän tämän ampuisivat. Metsäroisto ei ole väkivaltainen vain päinvastoin lukenut ihminen ja muutenkin sivistynyt otus. Mitä nyt elelee yhteiskunnan rajamailla.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Enpä tiedä. Monessakin kohtaa teksti oli niin polveilevaa, että se on suoraan sanottuna huonoa. Muttei varsinaisesti, sillä huonous on vain hämäystä. Kieli ja asia olivat nimittäin todella nerokasta ja inspiroivaa ryöppyävässä kiireessään kertoa aivan kaikesta tai ainakin vihjailla, sillä tilaa ei kaiken kertomiseen ollut. Innostuin itsekin tämän ansiosta kirjoittelemaan mitä sattuu männäviikolla olleeseen kirjoituspiiriin. Osa palautteesta tosin kuului, että jos tekstin oli innoittanut joku kirjailija, ei tätä kirjailijaa haluttu lukea, koska kirjailijan teokset olisivat todennäköisesti todella huonoja :D Metsäroisto olikin aika omaalaatuaan, mutta omalaatuisuus oli niin outoa, että se oli ennemmin riemastuttavaa, kuin huonoa. Itse en osaa vielä kirjottaa niin rehellisesti, että huono muuttuisi nerokkuudeksi, joten tarvitsen vielä harjoitusta. Eikä Metsäroisto edes ollut huono. Se oli rehellinen kuvaus itsenäisestä miehestä, joka tietää arvonsa. Se oli myös kuvaus yhteiskunnasta, joka on sairaalloisen kiinnostunut kaikesta, joka kieltäytyy elämästä sen asettamilla säännöillä. Voi olla, että tekstiäni kritisoinut kirjoittaja ei pitäisi Metsäroistosta, eikä moni muukaan, mutta tällainen niin monia "kirjoittamisen sääntöjä" rikkova ja silti kasassa pysyvä ja voimakas teksti saa toivomaan, että itsekin kykenisin johonkin vastaavaan vielä joskus.

En ole mikään mestari tulkitsemaan runoja, mutta olen viimeaikoina lukenut ja kuullut niin monta runoa, jotka eivät alkuun sanoneet minulle muuta kuin "plääh, turhaa" ja löysin siitä jotain herättäviä elementtejä vasta, kun joku muu keksi tulkita runoa jollain tavalla (kylliksi tulkittuna kaikki näyttää hyvältä ainakin jollain tasolla). Metsäroisto ei ehkä auennut minulle täysin, mutta sain siitä kiinni, enkä koe tarvitsevani ylitulkintaa, jotta voin saada siitä jotain irti. Toki olisi mukava kuulla, mitä muut tästä sanoisivat. Varsinkin, jos yllämainittujen runojen ylitulkitsijat eivät pitäisi tästä. Säännöille kettuilu niiden loistavalla hallinnalla on yksi nerouden määritelmä ja se toteutuu siinä, mitä olen Seiloselta tähän mennessä lukenut. Mutta se on vain minun mielipiteeni ;)

www.goodreads.com

The Man in the High Castle by Philip K. Dick

My rating: 2 of 5 stars


I've heard Dick's other books are better. I shall have to try. This one wasn't that good...



View all my reviews

Käytin ennen Visual Bookshelf-ohjelmaa, mihin kirjottelin kommenttejakin, mutta sitten ne lopetti. Goodreadsiin en ole vielä kirjottanut mitään, koska tein tämän blogin, niin se tuntui entistä turhemmalta. Tietokirjat merkitsen sinne myös, joten jos niistä haluaa lukea, niin go for it. Tämä blogi on fiktion :)

Oraakkelin kirja (Philip K. Dick, 1962, 308s.)

Tästä kirjasta en voi kyllä muuta sanoa, kuin että olipa kaamea. Osin se oli suomennoksenkin vika (syyttäkäämme Matti Rosvallia), mutta tässä oli sellaisia juonenkäänteitä ja järkeilyjä ja ajatuksia ja tekoja, jotka sai lähinnä pyörittelemään silmiään ja valittamaan ääneen. Tekstin uskottavuus ja auktoriteetti meni jo siinä, miten kertoja huojuu: välillä minä-muotoon vaihdetaan täysin yllättäen, eikä aina voinut olla varma, onko kyse edes tarkoituksellisesta tempusta tai ajattelun kuvaamisesta vai pelkästä vahingosta. Noin puoleenväliin tätä pystyi lukemaan melko vauhdikkaastikin, mutta loppuun päin silmien pyörittely ja turhautunut "tää on vaan täyttä paskaa" -tunne hidasti muuten suhteellisen nopealukuista etenemistä. En olisi lukenut loppuun, jos kyseessä ei olisi ollut lukupiiriteos.

Kirjan tarinassa on siis kyse maailmasta, jossa natsit ja japanilaiset ovat voittaneet toisen maailmansodan ja jakaneet maailman keskenään - ja osin myös avaruuden (mikä sekin vaikutti täysin turhalta sivujuonteelta, jos ei ajatella natsien kuun pimeän puolen puuhien huumoriarvoa myöhemmissä tieteisjutuissa, kuten Iron Sky, http://www.ironsky.net/). Oraakkeli, eli I Chingin kirja on ahkerassa käytössä, kun kaikki päähenkilöt ennustavat, mitä kannattaa tehdä ja mitä tuleman pitää. Tarinassa on keskiössä myös toinen kirja, joka kertoo maailmasta sellaisena kuin se olisi voinut olla, jos Saksa ja Japani olisivat hävinneet sodan. Kirja on kielletty saksalaisilla alueilla - joten sitä tietysti luetaan ahkerasti. Siitä käydään keskustelua ja annetaan jopa näytteitä sen sisällöstä. En ole vakuuttunut - edes siitä.

Tästä olisi saattanut ehkä saada edes hiukan enemmän irti, jos olisi perehtynyt I Chingiin, mutta tuskin sekään olisi paljoa auttanut. Kun yksi päähenkilöistä täysin yllättäen vain "tajuaa", miten asiat ovat ilman, että siitä edes on pahemmin vihjailtu aiemmin, menee tarinalta viimeinenkin uskottavuus. Korusepiksi ryhtyvien miesten puuhista oppii ehkä yrityksen perustamiseen liittyvistä kommervenkeistä, mutta muuten sekin juonne jää lähinnä turhaksi höpinäksi siitä, miten koruja yritetään myydä ja miten niissä on japanilaisten mielestä tao ja ne ovat arvokkaita muun muassa juuri siksi, etteivät ne ole arvokkaita.

Tarinassa heitellään kummallisia pohdintoja elämästä ja maailmasta ja ties mistä, mutta ne eivät jaksa kiinnostaa, koska niiden ympärille koottu kerrontakaan ei vedä kylliksi, että lukijana jaksaisin kiinnostua tarinan hahmojen ajatuksista. Varsinkin, kun ajatukset ovat useaan otteeseen täysin irrallisia tapahtumista, joihin ne näennäisesti liitetään. Kaikki ylitulkitsevat aivan kaikkea ja lopun ilmeisesti kirjoituksen metatasoja ylittämään pyrkiväksi yllätysratkaisuksi tarkoitettu oivalluskin jää vain sinänsä mielenkiintoiseksi ideaksi, jonka toteutus ei enää edes pissi, vaan potee sappikivistä ja munuaisten vajaatoiminnasta ja tekee kuolemaa - eikä edes kovin hitaasti.

Kuten sanottu tarinaa oli kuitenkin melko helppo ja nopea lukea. Kerronta oli hallussa hän-minä -huojahduksia lukuunottamatta ja hahmotkin olisivat voineet olla jossain määrin uskottavia ja mielenkiintoisia, jos he eivät olisi toimineet ja ajatelleet ajoittain täysin turhia. Välillä kirjan tunnelmasta tuli mieleen tietyllä tapaa Illuminatus! -trilogian (Robert Anton Wilson & Robert Shea) vainoharhainen salaliittoteoriointi, mutta niin ohimennen ja hienovaraisesti, että siitä enempää puhuminen lähinnä raiskaisi Illuminatusta...

Sanoisinko, että idea oli sen verran mielenkiintoinen, että pelkkänä ideana se houkuttaa ihmisiä takuulla lukemaan tätä, mutta tarina itsessään oli niin typerä ja korni, etten todellakaan voi suositella tämän lukemista. Ehkä ainakin sitten englanniksi, jos on ihan pakko, mutta itselleni tuli sellainen olo, että tämä oli enemmän ajan hukkaa kuin edes hyvä näyte siitä, miten ei pidä kirjoittaa. Toisaalta tämä on jo aika vanha kirja - varsinkin tieteiskirjaksi  - ja ehkä se kantoi jonkin syvällisen sanoman piilotettuna kaikkeen siihen I Ching -pölinään, jota minä en tajunnut, mutta sen paras kohta oli loppu. Se, kun huonoa kirjaa ei enää tarvinnut lukea eteenpäin.

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (Jeanette Winterson, 1985, 230s.)

Tämä oli aivan loistava kerrontailottelu. Minulle oli suositeltu tätä kirjaa muistaakseni juuri postmoderniin kerrontaan liittyen ja kyllä kannatti. Tyyli oli lapsenomaisen poukkoilevaa ja ajatuksenjuoksua seurailevaa. Kerronta oli hauskaa ja humoristista, vaikka aihe oli sinänsä vakava ja ahdistavakin, mutta juuri tällä tavalla minäkin haluaisin omissa romaaneissani käsitellä maailmaa: huumorin avulla hankalatkin asiat on helppo tuoda esiin.

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä kertoo nuoren Jeanetten elämästä uskonnollisen ja ahdasmielisen adoptioäitinsä hoteissa. Äiti haluaa Jeanettesta lähetyssaarnaajan, mutta Jeanette saarnaisi mieluummin kotikulmillaan. Lopulta tyttö rakastuu vahingossa toiseen nuoreen tyttöön ja tämäkös saa uskonnolliset piirit kuohuksiin.

Kertojan äiti on mielestäni aivan loistava kuvaus äideistä yleensä - tai ainakin löydän oman äitini hänestä. Kaikki pitävät Jeanetten äitiä vähän kahjona, mutta hän nyt kuitenkin on Jeanetten äiti, joten eipä sille kai mitään voi tehdäkään. Näinhän se usein äitien kanssa on: vaikka äitiään kuinka häpeäisi ja olisi tämän kanssa eri mieltä, on äiti kuitenkin äiti ja sen asian kanssa vain on elettävä. Jeannetten äiti on todella aktiivinen seurakunnassaan ja tällaisena minäkin näen varsinkin keski-ikää lähestyvät äidit: jotain puuhattavaa on pakko olla ja siihen puuhaan sitten hurahdetaan täysillä. Oli kyseessä sitten kristinusko, New Age, Positiivarit tai vaikka urheiluseura, äidit omistautuvat harrastukselleen täysin. Ehkä se on pakotie perhe-elämästä, mene tiedä. Kaikessa omituisuudessaan tämän teoksen äiti siis ainakin omalla kohdallani osui ja upposi - senkin lisäksi, että tämä oli melkoisen hulvattomasti kuvattu.

Kirjan tarina oli jaettu kuin Vanhan testamentin kirjoihin (Mooseksen 1.-4. kirjat, Lain viimeinen kirja, Joosua, Tuomarien kirja, Ruut). Itse en ole lukenut kuin puolitoista Mooseksen kirjaa, joten en mene sen pidemmälle suorassa vertailussa, mutta mielestäni tämä jako kuvasti hyvin sitä, minkä kertoja lopussakin mainitsee: usko on hänessä edelleen olemassa ja kai jonkinlainen Jumalakin, vain palvelijat ovat kertojan pettäneet. Ahdistavat kokemukset uskonlahkoista saavat käsitykseni mukaan usein ihmiset eroamaan täysin koko alkuperäisestä aatteesta ja hylkäämään joko uskonnon kokonaan tai esim. vaihtamaan New Agen tai pakanuuden (tai jonkun muun maailmanuskonnon) puolelle kieltäen koko entisen syvänkin uskonsa. Uskottavuutta lisää nimenomaan rehellisyys siitä, ettei lapsuudestaan traumoista huolimatta pääse eroon. Ts., että lapsuuteen ja sen ympäristöön voi suhtautua melkoisella varauksella ja kritiikillä, mutta ilman vastakkaista kiihkoa ja täydellistä pettymystä ja katkeroitumista (oltiinhan silloin lapsia, eikä ehkä osattu käsitellä asioita samoin eväin, kuin vanhemmiten). Kirjan lopussa kerronta henkii ennemminkin tietynlaista armahdusta menneisyyden ihmisille: he ovat vain ihmisiä ja se oli vain menneisyyttä. Toki voimattomuus ja ihmetys asioiden muuttumattomuuden edessä on havaittavissa, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että ihmiset elävät kaikki lopultakin vain omaa elämäänsä niin kuin taitavat. Itse voi tehdä toisin, mutta muiden valintoja on turha mennä manipuloimaan.

Kerrontaa Jeannetten lapsuudesta katkovat välillä satumaiset tarinat muun muassa kuningas Arthurin ritareista ja täydellisyyttä etsivästä ruhtinaasta sekä noidan oppiin joutuvasta tytöstä. Ne toimivat ovelasti kuvaajina siitä, miten lapsi tai nuori - tai kuka tahansa - pakenee todellisuuden karuutta tarinankerrontaan, jolla vaikeatkin valinnat on helpompi oikeuttaa. Historia on kerrottuja tarinoita ja miksei omaakin historiaansa voisi värittää sen mukaan, miltä tuntuu. Mennyt on kuitenkin mennyttä ja jäljelle jää vain erilaiset kertomukset, joista toiset on taidokkaammin nivottuja kuin toiset. Toisissa on maailmansotia ja kansanmurhia, toisissa noitia ja prinssejä.

Erityisesti haluaisin nostaa esiin alakoululaisen ajatukset sovinnaisuuteen pyrkivästä käsityönopettajastaan sivuilla 66-67. Jos ihminen pyrkii kylliksi sovinnaisuuteen, ei hän lopulta edes huomaa mitään omituisia asioita, vaikka ne tulisivat vastaan täydessä päivän valossa ja iskisivät nuijalla päähän. Omituiset asiat arkitunnelissa eivät joko ole olemassa tai ovat täyttä hölynpölyä. Todellisuustunnelinsa kullakin, mutta kun täysin erilaiset todellisuudet kohtaavat, on niiden välinen viestiminen todella vaikeaa jos ei jopa mahdotonta. Näin tuntuu käyneen Jeannetten ja koulun välillä, mutta lopulta myös muiden oman seurakunnan jäsenten erilaiset todellisuudet alkavat aueta nuorelle naiselle, joka sattui kasvamaan vähän vinoon siitä, mitä hänelle opetettiin. Enkä nyt tarkoita, että naisten välinen rakkaus olisi vinoon kasvamista yleensä, mutta siihen suuntaan hänen äitinsä ei häntä todellakaan kasvattanut. Toisaalta homous pidettiin lähinnä piilossa ja läpäisi kyseisen uskonlahkon todellisuuden vain pieninä vihjeinä, joten miten olisi lapsi voinut käsittääkään sitä kaikkea, mitä häneltä kiellettiin.

Kaiken kaikkiaan ihastuin tähän teokseen aivan täysin. 1980-luvulla kirjoitettuna tämä on ollut varmaankin yksi ennaltakävijöistä tämänkaltaisen kerronnan harjoittamisessa ja vielä yli 20 vuotta myöhemminkin tämä tyyli koskettaa ja kovaa. Vielä toivoisin lukevani kirjan, jossa aikuinen - tai vähintään nuori aikuinen - elää yhtä "lapsenomaisessa" maailmassa ja jonka elämää kuvattaisiin samalla tavalla poukkoillen ja kärkkäästi kommentoiden. Niitäkin on, mutta minusta tuntuu, että tämänkaltaista kerrontaa käytetään edelleen pääosin lapsipäähenkilöiden elämää kuvattaessa. Tässäkin kertojan kasvaessa aikuiseksi tarina ikäänkuin pysähtyy ja tilalle tulee enemmän menneeseen peilaavaa pohdintaa ja "aikuisempaa kerrontaa". Tietysti lapsenomainen suorasukaisuus ja sadun kerronta on helpompi yhdistää lapsen ja nuoren elämästä kertovaan tarinaan, mutta vielä elätän toivetta siitä, että tämänkaltaista kerrontaa kuvatessa voisin jättää sanan "lapsenomainen" pois ja kuvata sitä jollain muulla hetkessä elämisen ja jatkuvan maailmankuvan rakentamisen termein. Ikuinen lapsuus tuskin on mahdollista, mutta uskon senkaltaisen ajattelun pysyvyyteen, jos tahtoa ja voimaa taistella riittää.

Suosittelen tätä kaikille. Niin ahdasmielisille, kuin avarakatseisille, lapsenmielisille ja aikuisille. Vaikka tämä saattaisi tietynlaisille ihmisille olla helpompaa ja miellyttävämpää luettavaa, uskon että tästä on mahdollisuus kaikkien saada edes jotain irti, jos tarinaan uskaltaa uppoutua :)

Essin lukijaprofiili

Koska tietokirjoista ja tutkimuksista saa jatkuvasti kirjoitella esseitä sun muita opinnäytteitä, loin blogin kertoakseni fiktiivisistä kirjoista, joita luen minkä opiskelulta kerkiän.

Ihmisillä on monenlaisia lukumakuja, joten lienee parasta hiukan kuvailla omaa ihanne- ja inhokkilukemistoani, jotta tämän lukija saattaa päätellä, kannattaako blogin lukemista jatkaa.

Tähän mennessä suosikkejani ovat olleet muiden muassa Laurence Sternen Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet. Tristram Shandy kosketti postmodernia sydäntäni, joka on viehtynyt myös sellaisiin neronleimauksiin, kuten Principia Discordia ja Robert Anton Wilsonin & Robert Shean Illuminatus! -trilogia. PD ja Illuminatus kuvaavat monella tapaa myös omaa uskonnollisfilosofista ajatusmaailmaani. Ns. erikoiseen postmoderniin kuulunee myös Terry Pratchettin hurtti huumori. Pratchettilta lemppareitani ovat ainakin Totuuden torvi (Truth) ja Pienet jumalat (Small Gods). Totta puhuakseni Pratchettin kaikki kirjat ovat sen verran loistavia, että suosikin valitseminen tuntuu todella hankalalta. Sen voin sanoa, että Carpet People ja "nuoremmille" suunnatut ontut eivät riemastuttaneet minua aivan yhtä paljoa kuin muut.

Mitä ns. vähemmän leimallisesti "outoihin" suosikkeihini tulee, viehdyin kovin Thomas Kingin Truth & Bright Waterista, jonka satuin lukemaan pyrkiessäni uskontotiedettä opiskelemaan. Tästä intiaanin kirjoittamasta reservaateista ja intiaanimytologiasta kertovasta kirjasta oli analyysi Riku Hämäläisen Amerikan intiaanien uskonnot -kirjassa (joka oli muutenkin mielenkiintoinen, mutta menemättä sen enempää tietokirjallisuuteen...)., joka oli yksi pääsykoekirjoista. Jonathan Safran Foerin Extremely Loud and Incredibly Close oli myös loistava visuaalisessa kekseliäisyydessään. Everything Illuminatesista olen nähnyt filmatisoinnin, mutta haluaisin vielä lukea itse kirjankin joskus...

Vaikka kieltäydyn profiloitumasta fantasiakirjallisuuden lukijaksi, kuuluu mieleenpainuneimpiin kirjoihini myös Terry Goodkindin Sword of Truth sekä J. V. Jonesin Sword of Shadows -fantasiasarjat. Olen koettanut lukea esim. Hickmania & Weisia, Robin Hobbia ja Paolinin teoksia, mutta olen joutunut luovuttamaan, koska kärsimys ja myötähäpeä ovat vieneet minusta voiton. Muuten harvemmin jätän kirjoja kesken, mutta nämä ovat olleet yksinkertaisesti surkeaa kieltä, tylsää kerrontaa tai muuten vaan karmivia suomennoksia. Tästä johtuu kielteinen asenteeni yleistä fantasiakirjallisuutta kohtaan.

Koska kokemukseni suomennoksista on tosiaan melko kammottava (Jean-Cristophe Rufinin Globalia oli joko aivan kamala kirja tai erityisen riipivä käännös: todennäköisesti hiukan molempia), luen mielelläni kirjoja englanniksi. Esimerkiksi lempisarjojani Goodkindilta tai Jonesilta ei edes ole käännetty suomeksi. Joskus on elämäni kuitenkin niin hektistä, että suomenkielen ontuvasta esityksestä huolimatta on nopeampi ja kepeämpi lukea suomennos - puhumattakaan saatavuuden helppoudesta - joten olen siedättänyt itseäni pikkuhiljaa. Esimerkkinä mainittakoon Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma, jossa I. H. Orraksen käännös raiskasi niin runonpätkät kuin osittain muunkin kerronnan - ei tosin niin pahasti, ettenkö olisi dystopioihin viehtyneenä muuten nauttinut lukemastani. Suhtaudun suomennoksiin siis pääosin huonoina kielennäytteinä ja koetan nähdä ontuvien kohtien läpi alkuperäisen teoksen nerokkuuden. Usein olenkin epävarma, onko kyseessä suomennoksen vika vai alkuperäisen moka, mutta olen tyytynyt päättelemään sen kirjan huonouden määrästä: mitä kamalampaa luettavaa suomennos on, sitä todennäköisemmin myös alkuperäinen kirjoitus ontuu.

Profiloidakseni vielä itseni lukijana voin kertoa sen verran, että olen pian 25 vuotta täyttävä uskontotieteen maisterivaiheen opiskelija Helsingin yliopistolla (humanistisen tiedekunnan puolella). Vedän Pakanaverkko ry:n paikallisen pakanaporukan lukupiiriä, jossa luetaan ainakin jossain määrin pakanuuteen liittyvää tieto- ja fiktiivistä kirjallisuutta. Olen elämänkatsomukseltani pita kebab ja tästä todennäköisesti johtuu myös tekeillä olevan graduni aihe: diskordianismin suhteutuminen uuteen uskonnollisuuteen. Sivuaineinani ovat yliopistourani aikana olleet niin folkloristiikka, musiikkitiede, yleinen kirjallisuustiede kuin kotimainen kirjallisuuskin. Kirjallisuuden opintojen ansiosta olen löytänytkin joitain klassikkoteoksia, joista olen tosissani nauttinut - ja toisia, jotka ovat saaneet minut repimään otsani ruvelle koettaessani tenttiä varten niitä kahlata läpi. Kirjoihin tutustun myös Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla, jonka ansiosta olen oppinut muun muassa arvostamaan myös runoutta (kuten esim. Ginsbergin Howl, Kalevi Seilosen Olento ja se tai Tuomas Timosen Kasvatusohjeita 1 ja 2).

Eiköhän tämä nyt toistaiseksi riitä. Todennäköisesti unohdin kaikki todelliset lempi- ja inhokkikirjani, mutta nämä tulivat nyt mieleen. Yleisesti ottaen postmoderni, symbolismi ja dystooppinen kirjallisuus kiehtovat minua ja itsekin syyllistyn sellaisen kirjoittamiseen. Toistaiseksi minun nimissäni on julkaistu vain lasten -(maa)tietokirjoja, mutta tekeillä on myös fiktiivisiä romaanintynkiä, joiden toivon vielä ylittävän julkaisukynnyksen. Enemmän tai vähemmän tylsiä novelli- ja runoyritelmiäni (pidän itseäni enemmän pitkän proosan kirjoittajana) voi lukea toisesta blogistani nimeltä Hyvänmielen tyhjennystarinoita.