Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (Jeanette Winterson, 1985, 230s.)

Tämä oli aivan loistava kerrontailottelu. Minulle oli suositeltu tätä kirjaa muistaakseni juuri postmoderniin kerrontaan liittyen ja kyllä kannatti. Tyyli oli lapsenomaisen poukkoilevaa ja ajatuksenjuoksua seurailevaa. Kerronta oli hauskaa ja humoristista, vaikka aihe oli sinänsä vakava ja ahdistavakin, mutta juuri tällä tavalla minäkin haluaisin omissa romaaneissani käsitellä maailmaa: huumorin avulla hankalatkin asiat on helppo tuoda esiin.

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä kertoo nuoren Jeanetten elämästä uskonnollisen ja ahdasmielisen adoptioäitinsä hoteissa. Äiti haluaa Jeanettesta lähetyssaarnaajan, mutta Jeanette saarnaisi mieluummin kotikulmillaan. Lopulta tyttö rakastuu vahingossa toiseen nuoreen tyttöön ja tämäkös saa uskonnolliset piirit kuohuksiin.

Kertojan äiti on mielestäni aivan loistava kuvaus äideistä yleensä - tai ainakin löydän oman äitini hänestä. Kaikki pitävät Jeanetten äitiä vähän kahjona, mutta hän nyt kuitenkin on Jeanetten äiti, joten eipä sille kai mitään voi tehdäkään. Näinhän se usein äitien kanssa on: vaikka äitiään kuinka häpeäisi ja olisi tämän kanssa eri mieltä, on äiti kuitenkin äiti ja sen asian kanssa vain on elettävä. Jeannetten äiti on todella aktiivinen seurakunnassaan ja tällaisena minäkin näen varsinkin keski-ikää lähestyvät äidit: jotain puuhattavaa on pakko olla ja siihen puuhaan sitten hurahdetaan täysillä. Oli kyseessä sitten kristinusko, New Age, Positiivarit tai vaikka urheiluseura, äidit omistautuvat harrastukselleen täysin. Ehkä se on pakotie perhe-elämästä, mene tiedä. Kaikessa omituisuudessaan tämän teoksen äiti siis ainakin omalla kohdallani osui ja upposi - senkin lisäksi, että tämä oli melkoisen hulvattomasti kuvattu.

Kirjan tarina oli jaettu kuin Vanhan testamentin kirjoihin (Mooseksen 1.-4. kirjat, Lain viimeinen kirja, Joosua, Tuomarien kirja, Ruut). Itse en ole lukenut kuin puolitoista Mooseksen kirjaa, joten en mene sen pidemmälle suorassa vertailussa, mutta mielestäni tämä jako kuvasti hyvin sitä, minkä kertoja lopussakin mainitsee: usko on hänessä edelleen olemassa ja kai jonkinlainen Jumalakin, vain palvelijat ovat kertojan pettäneet. Ahdistavat kokemukset uskonlahkoista saavat käsitykseni mukaan usein ihmiset eroamaan täysin koko alkuperäisestä aatteesta ja hylkäämään joko uskonnon kokonaan tai esim. vaihtamaan New Agen tai pakanuuden (tai jonkun muun maailmanuskonnon) puolelle kieltäen koko entisen syvänkin uskonsa. Uskottavuutta lisää nimenomaan rehellisyys siitä, ettei lapsuudestaan traumoista huolimatta pääse eroon. Ts., että lapsuuteen ja sen ympäristöön voi suhtautua melkoisella varauksella ja kritiikillä, mutta ilman vastakkaista kiihkoa ja täydellistä pettymystä ja katkeroitumista (oltiinhan silloin lapsia, eikä ehkä osattu käsitellä asioita samoin eväin, kuin vanhemmiten). Kirjan lopussa kerronta henkii ennemminkin tietynlaista armahdusta menneisyyden ihmisille: he ovat vain ihmisiä ja se oli vain menneisyyttä. Toki voimattomuus ja ihmetys asioiden muuttumattomuuden edessä on havaittavissa, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että ihmiset elävät kaikki lopultakin vain omaa elämäänsä niin kuin taitavat. Itse voi tehdä toisin, mutta muiden valintoja on turha mennä manipuloimaan.

Kerrontaa Jeannetten lapsuudesta katkovat välillä satumaiset tarinat muun muassa kuningas Arthurin ritareista ja täydellisyyttä etsivästä ruhtinaasta sekä noidan oppiin joutuvasta tytöstä. Ne toimivat ovelasti kuvaajina siitä, miten lapsi tai nuori - tai kuka tahansa - pakenee todellisuuden karuutta tarinankerrontaan, jolla vaikeatkin valinnat on helpompi oikeuttaa. Historia on kerrottuja tarinoita ja miksei omaakin historiaansa voisi värittää sen mukaan, miltä tuntuu. Mennyt on kuitenkin mennyttä ja jäljelle jää vain erilaiset kertomukset, joista toiset on taidokkaammin nivottuja kuin toiset. Toisissa on maailmansotia ja kansanmurhia, toisissa noitia ja prinssejä.

Erityisesti haluaisin nostaa esiin alakoululaisen ajatukset sovinnaisuuteen pyrkivästä käsityönopettajastaan sivuilla 66-67. Jos ihminen pyrkii kylliksi sovinnaisuuteen, ei hän lopulta edes huomaa mitään omituisia asioita, vaikka ne tulisivat vastaan täydessä päivän valossa ja iskisivät nuijalla päähän. Omituiset asiat arkitunnelissa eivät joko ole olemassa tai ovat täyttä hölynpölyä. Todellisuustunnelinsa kullakin, mutta kun täysin erilaiset todellisuudet kohtaavat, on niiden välinen viestiminen todella vaikeaa jos ei jopa mahdotonta. Näin tuntuu käyneen Jeannetten ja koulun välillä, mutta lopulta myös muiden oman seurakunnan jäsenten erilaiset todellisuudet alkavat aueta nuorelle naiselle, joka sattui kasvamaan vähän vinoon siitä, mitä hänelle opetettiin. Enkä nyt tarkoita, että naisten välinen rakkaus olisi vinoon kasvamista yleensä, mutta siihen suuntaan hänen äitinsä ei häntä todellakaan kasvattanut. Toisaalta homous pidettiin lähinnä piilossa ja läpäisi kyseisen uskonlahkon todellisuuden vain pieninä vihjeinä, joten miten olisi lapsi voinut käsittääkään sitä kaikkea, mitä häneltä kiellettiin.

Kaiken kaikkiaan ihastuin tähän teokseen aivan täysin. 1980-luvulla kirjoitettuna tämä on ollut varmaankin yksi ennaltakävijöistä tämänkaltaisen kerronnan harjoittamisessa ja vielä yli 20 vuotta myöhemminkin tämä tyyli koskettaa ja kovaa. Vielä toivoisin lukevani kirjan, jossa aikuinen - tai vähintään nuori aikuinen - elää yhtä "lapsenomaisessa" maailmassa ja jonka elämää kuvattaisiin samalla tavalla poukkoillen ja kärkkäästi kommentoiden. Niitäkin on, mutta minusta tuntuu, että tämänkaltaista kerrontaa käytetään edelleen pääosin lapsipäähenkilöiden elämää kuvattaessa. Tässäkin kertojan kasvaessa aikuiseksi tarina ikäänkuin pysähtyy ja tilalle tulee enemmän menneeseen peilaavaa pohdintaa ja "aikuisempaa kerrontaa". Tietysti lapsenomainen suorasukaisuus ja sadun kerronta on helpompi yhdistää lapsen ja nuoren elämästä kertovaan tarinaan, mutta vielä elätän toivetta siitä, että tämänkaltaista kerrontaa kuvatessa voisin jättää sanan "lapsenomainen" pois ja kuvata sitä jollain muulla hetkessä elämisen ja jatkuvan maailmankuvan rakentamisen termein. Ikuinen lapsuus tuskin on mahdollista, mutta uskon senkaltaisen ajattelun pysyvyyteen, jos tahtoa ja voimaa taistella riittää.

Suosittelen tätä kaikille. Niin ahdasmielisille, kuin avarakatseisille, lapsenmielisille ja aikuisille. Vaikka tämä saattaisi tietynlaisille ihmisille olla helpompaa ja miellyttävämpää luettavaa, uskon että tästä on mahdollisuus kaikkien saada edes jotain irti, jos tarinaan uskaltaa uppoutua :)