Uskontososiologiaa suomeksi (Uskontososiologia. Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen, Teemu Taira. 391s.)

Oikein hyvä ja monipuolinen katsaus suomalaiseen uskontososiologiseen tutkimukseen. Muutamassa artikkelissa vähän ilmaisun ympäripyöreys, konkreettisten esimerkkien vähyys (joissain tapauksissa) ja viittaukset joihinkin kysymyksiin "keskeisinä", pisti silmään, eritoten jos en ollut aiemmin törmännyt sen kaltaiseen argumentointiin.

Esimerkkeinä epäselvistä viittauksista Minna Rikkisen artikkelissa uususkonnollisuuden määritelmä, joka toteaa uususkonnoiksi useimmiten nimitettävän "liikkeitä, jotka ovat syntyneet tai tulleet länsimaihin toisen maailmansodan jälkeen" ja jotka ovat "vähemmistöasemassa suhteessa ympäröivään uskonnollisuuteen", mutta yllättäen "1950-luvulla syntyneitä liikkeitä [ei] kutsuta uusiksi" (s.237). Olen törmännyt maailmansotien jälkeiseen määritelmään, mutta olen myös tottunut pitämään esimerkiksi monia 50-luvulla syntyneitä pakanauskontoja uususkontoina. En ole varma, pyrkikö kirjoittaja tässä esittelemään erilaisia tapoja määritellä uususkonnollisuutta, vai mihin tässä viitattiin erityisesti, mutta ehkä tässä kontekstissa olisi toivonut tarkempaa esitystä sille, miten kirjoittaja mieltää uususkonnot. Nyt 50-luvulla syntyneet eivät ole uususkontoja, mutta eivät "vanhojakaan" siinä mielessä, että ne eivät ole syntyneet ennen maailmansotia. Silti uuspakanauskonnot mainitaan uskonnot.fi-tietokannan tilastollisessa kuvaajassa. Ne toki tulivat Suomeen vasta 1970-luvulla, mutta olisin kaivannut tähän jonkinlaista tarkennusta. Lieneekö syynä kirjoittajan tausta, joka luonnollisesti vaikuttaa siihen, mitä mainitaan, mutta pakanauskontoja tutkivana tämä pisti silmään.

Toinen esimerkki nousee Eila Helanderin uskonnollisten yhteisöjen hyvinvointipalveluita koskevassa artikkelissa, missä kirjoittaja esittää tutkijoiden "ongelmaksi", että "tuleeko uskonto määritellä puhtaasti opillisin käsittein ja selkeästi tuonpuoleiseen liittyväksi ilmiöksi vai voidaanko uskonto nähdä yhteiskunnallisesti vaikuttavana kulttuurisena kokonaisuutena ja/tai yleiseen uskonnolliseen kehykseen kytkeytyvinä tulkintoina ja toimintana" (s.98). Omasta näkökulmastani vaikuttaa siltä, että jos tämä kysymys on ongelma, se on sitä muualla kuin uskontososiologian piirissä. Toki voi olla, että kirjoittaja viittasi nimenomaan hyvinvointipalvelujen tarjoajia koskevaan tutkimukseen, mutta lukematta kohtia, joihin tällä viitattiin, jäi tämä kysymys ainakin minulle epäselväksi. Seuraavaksi kirjoittaja nimittäin puhuu paikallisen ja kansallisen kontekstin lisäksi globaalin kontekstin huomioimisesta, mikä mielestäni on eri kysymys kuin aiempi. Toisaalta viitteet ovat vuosilta 2007-2009, jonka jälkeen on saattanut tilanne parantua, mutta jos näin on, olisi se varmaan ollut hyvä mainita vuonna 2018 julkaistussa teoksessa.

Kaikki tämä saattaa selittyä tilan puutteella ja tiivistämisellä, jossa helposti kärsivät laajojen aiheiden käsittelyn yksityiskohtaisemmat nyanssit. Ja mitä vähemmän itse aihetta tuntee, sitä vähemmän tällaisia väitteitä osaa kyseenalaistaa, mikä varmasti koskee monia muita artikkeleita, joiden aiheet ovat minulle vieraampia.

Lopulta kuitenkin pidin siitä, miten hyvin artikkelit kaikesta huolimatta mahtuivat ja sopivat kirjaan keskenään, vaikka leipätekstiä on vain 325s. Kirjoittajien paljoudesta huolimatta tekstin laatu pysyi suhteellisen tasaisena artikkelista toiseen. Kukin kirjoittaja esitteli omaa aihettaan monipuolisesti ja 52 sivua lähdeviitteitä pienellä fontilla puhuu kyllä katsauksen laajuuden puolesta. Kustakin artikkelista (myös Rikkisen ja Helanderin) sai loppujen lopuksi hyvän kuvan siitä, mihin kannattaa kääntyä, jos aiheen syvempi tarkastelu kiinnostaa.

Vaikka kaikki lähteet olivat teoksen lopussa, olin iloinen, että tekstissä oli sisäisiä viitteitä. Tämä on mielestäni todella tärkeää erityisesti tällaisessa tieteenalakatsauksessa, missä viitteitä on paljon ja monta peräkkäin, eikä kyse ole vain kirjoittajien omasta tutkimuksesta. Joissain kirjoissa - myös yliopisto-opetukseen tarkoitetuissa - tekstin sisäisestä viittauksesta tai alaviitteistä on luovuttu tai ollaan luopumassa, mikä ei mielestäni tue tätä formaattia kylliksi esimerkiksi jatkotutkimuksen tai opinnäytetöiden teon kannalta. Ilman lähdeviitteitä lukija joutuu poimimaan mielenkiintoiset lähdeteokset kirjallisuusluettelosta, lukemaan ne ehkä kokonaan ja päättelemään itse, miten lähteistä on päädytty artikkelin esittämiin loppupäätelmiin ja missä järjestyksessä, jos mitään nimiä ei ole artikkelissa mainittu. Ymmärrän kyllä kritiikin ylenmääräistä nimien luettelua kohtaan, mutta en pidä toisestakaan ääripäästä, jota olen viime aikoina ollut havaitsevinani. Vaikka tarkoitus ei olisikaan tehdä jatkotutkimusta tai opinnäytetyötä artikkelin pohjalta, olisi lukijoiden hyvä olla tietoisia lähdeviitteiden perusteella siitä, milloin viitataan muihin kirjoittajiin ja milloin kirjoittaa kyseisen artikkelin tekijä itse ja omia johtopäätöksiään. Olisi myös hyvä, että lukijoita opetettaisiin lukemaan lähdeviitoitettua tekstiä sen sijaan, että viitteistä luovuttaisiin vaikkapa lukumukavuuteen vedoten. Tässä kirjassa viitteet toimivat juuri niin kuin pitääkin. Sain paljon hyviä lukuvinkkejä omaan tutkimukseeni ja muuten hyvää ajateltavaa aiheista, jotka eivät niin suoranaisesti omaan työhöni liittyneet. Jos teksti on muuten sujuvaa, kuten tässä kirjassa pääosin, on sulkuviitteet helppo hypätä yli, jos niihin ei ole tarvetta juuri tässä kohtaa perehtyä.

Artikkeleissa oli myös viittauksia sekä alan klassikoihin että uudempiin tekijöihin, mikä loi tunnun ajallisesta jatkumosta ja uskontososiologisesta perinteestä erilaisine keskeisine itsekriittisine juonteineen. Suomalaistutkimuspainotus oli myös virkistävää ja mielestäni perusteltua. Usein on liiankin helppo lukea vain angloamerikkalaisia kirjoittajia, joten on virkistävää kuulla kotimaisestakin tutkimuksesta.

Karkkinarkkipropagandaa välipalapussissa (Karkkari, Juhana Lumme, 104s.)

 

 

 

Karkkariksi itsekin tunnustautuvana tartuin teokseen ristiriitaisin tuntein. Olen pitkään syönyt karkkia enemmän tai vähemmän liikaa. Hampaani ovat pysyneet suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta aina välillä repsahdan. Itsehillintä tuntuu löytyvän hammassäryn kautta. Jos syö muuten hyvää ruokaa, voi pysyä pitkäänkin erossa karkkipusseista, mutta väsyneenä ja erityisesti talviväsyneenä käsi tarttuu helpommin pussiin jos toiseenkin. Ajoittain asia tuntuu karkaavan käsistäkin jopa. Siksi tavallaan hauska juttu (karkit) ja tavallaan ikävä juttu (riippuvuus) yhdistettynä uteloittivat lukemaan tätä kirjaa. 

Tästä samaistumisesta huolimatta epäilin asetelmaa, jossa karkit ovat päihteitä ja laittomia siinä missä suklaa, jäätelö, kahvi, tupakka ja kuningas alkoholikin. Lähinnä mietin, että voiko tässä olla mitään kummempaa kuin huumeiden vastaista propagandaa, missä karkit ovat huumeita sen sijaan, että puhuttaisiin heroiineista ja kannabispiikeistä ynnä muista. Joskus taannoin kuulin Ranskassa laittomien uhkapelipiirien käyttävän karamelleja koodisanana rahapanoksille. Olisiko tässäkin vain vaihdettu karkit huumeiden tilalle ja perinteiseen tapaan kuvattaisiin kalteva pinta ja porttiteoria? No, päätin kaikesta huolimatta antaa kirjalle mahdollisuuden.

Alkuun oli ihan mielenkiintoista leikkiä ajatuksella maailmasta – osittan dystooppisesta, osittain utopistisesta – missä lapset syövät pähkinöitä ja hedelmiä sokerin ja karkin sijaan. Ensimmäistä karkkia maistetaan bileissä salaa ja siitä jää paha maku suuhun, mutta jos haluaa olla cool ja kapinallinen, on parempi totutella karamelleihin. Tästä alkaa syöksykierre, joka johtaa limonaatiin, jäätelöön, suklaaseen jne. Huumeita ovat tosiaan nautintoaineet, jotka meidän todellisuudessamme ovat täysin laillisia, vaikka teoksessa hyvinkin rehellisesti kuvatut haittavaikutukset ovat kaikkien tiedossa. Harvempi kuvittelee karamellien olevan millään tavalla terveellisiä tai tarpeellisia ja vaikka positiivisiakin tutkimustuloksia kahvista julkaistaan tasaiseen tahtiin, on kahviriippuvuus yksi sosiaalisesti hyväksytyimmistä riippuvuuksista. 

”Niille kofeinisteille, jotka vaativat, että kahvin tulisi olla laillista, minä sanon, että silloin kahvia pitäisi saada mistä tahansa ja milloin tahansa, joka kaupasta, kioskista, huoltoasemalta ja automaatista ympäri buorokauden, ja työpaikoilla pitäisi olla parin tunnin välein kahvitauot, sillä muutoin kahvinjuojat alkaisivat hyppiä seinille.”

Moraalinen opetustarina kuvaa meille jokapäiväisten herkkujen nurjat puolet hyvin uskottavasti ja erityisesti samastuin karkkiöverin tunteeseen: kun on ensin mättänyt naamaansa erilaisia karkkeja niin monta kuin kerralla saa tungettua ja kunnes pussi on tyhjä, on morkkis jäätävä ja olo aivan perseestä. Siis jos lopettaa syömisen. Mutta joskushan se on pakko lopettaa ja kohdata karkkikrapula. Toisaalta teos ei ole myöskään pelkkää nautintoaineettomuuden ylistystä vaan tällaisen sokerista lähtien kaiken herkun kriminalisoiva yhteiskunta näyttäytyy samalla aivan yhtä julmalta kuin tällä hetkellä laittomien huumeiden suhteen. Jos on jäänyt koukkuun ja satuttaa itsensä, joutuu vaikeuksiin tai muuten vaan haluaa huumeesta eroon, ei paljastumisen pelossa uskalleta hakeutua apuun ja syöksykierre on valmis. Kirja ottaa kantaa oman aikamme huumepolitiikkaan, vaikka kyseenalaistaa ihmisen äärimmäisen nautinnonhaluisen luonteen ja kuvaa hyvin sitä vastenmielisyyttä, mitä parhaimmillaan voi inhimillisyyttään kohtaan tuntea.

"Suomen kansalainen, joka ostaa ulkomailla nautintoaineiden käyttöön ja valmistukseen soveltuvia välineitä, syyllistyy aina nautintoainerikokseen, vaikka välineet olisivatkin kohdemaassa laillisia."

Teoksessa on tosiaan ihan hyviä pointteja, kieli on hyvää ja tarina noudattelee huumeriippuvaisen elämästä kertovien tarinoiden tyyliä. Loppua kohden toivoin tähän hauskaan ideaan jotain yllättävää käännettä, mutta vaikka päätös sisälsikin omanlaisensa koukun, oli se kuitenkin hyvin tuttu huumeiden vastaisesta propagandasta, mikä vähän ärsytti minua. Loppua kohden pahenevat riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt, kuten huoraus, raiskaus ja murhat tekevät teoksesta raskaamman kuin kansikuva antaisi ymmärtää, mutta se jää silti huumekoulutuskirjasen tasolle ja hassun hauskaksi ideaksi, joka on toteutettu ”ihan mukavasti”. Olen hiukan hämmentynyt kirjan kohdeyleisön suhteen, sillä meno yltyy aika rajuksi matkan varrella, vaikka tavallaan onkin hyvin nuorten kirjamainen. Toisaalta teinit tuskin jaksaisivat kuunnella samanlaista paasausta herkuttelustaan kuin todennäköisesti muutenkin kuulevat, joten tulkitsen tämän silti olevan aikuisemmalle yleisölle suunnattu.

”[H]ampaista on huoralle vain haittaa.”

Naisena jäin miettimään Juhana-nimisen miesoletetun kirjoitusta nuoresta naisesta, joka ajautuu diilerin kanssa suhteeseen ja sitä kautta huonoille teille, päätyy huoraamaan, raiskatuksi, raskaaksi ja kärsii marttyyrikuoleman. Sukupuoliroolit olivat Mujen ja muiden hahmojen suhteen hyvin perinteiset: mies elattaa naisensa ja nainen on ainakin opiskelevinaan pidemmälle. Miehet tappelevat, tappavat ja raiskaavat, naiset vetävät mieheltä saatuja huumeita ja ovat uskollisia, kunnes uusi huumausaine vie mennessään. Pieni lipsahdus siveysroolista johtaa joukkoraiskaukseen ja raskauden myötä parannutaan – ainakin, kunnes lipsahdetaan taas. Synnin palkka kaikille on kuolema, mutta naisen kuolemaa ennen voidaan mässäillä alistetun roolilla ja lapsikorteilla. Olisiko mies voinut vaihteeksi ”elattaa naisensa” vaikka huoraamalla? Olisiko perinteisten roolien kyseenalaistaminen ollut liian suuri twisti sadan sivun juttuun karkeista huumeina? Käytetyiden aineiden sivuvaikutukset ovat lukijoilleen todennäköisesti hyvinkin tuttuja, eli morkkiksiin samaistumisen lisäksi ihan hirveän hauskoja tai uusia ajatuksia ei teoksesta herää. Huumepropaganda toki usein tukee parhaiten huumeettomien identiteettiä, minkä vuoksi tietynlaisen kertomuskulttuurin ylläpitäminen on ymmärrettävää, mutta nyt mielenkiintoisimmaksi kuvaukseksi jää kahvin monenlaiset keittotavat ja muu vähän puuroutuu perinteisen huumetarinakulttuurin kanssa. Tällä asetelmalla kovin monipuolista ja pitkää teosta olisi aikaan saatukaan, joten lyhyt muoto on monella tapaa hyvin perusteltu. Toisaalta tekstiä voi lukea ironisesti ja tulkita kaiken kliseyden näpäytyksenä nimenomaan tämänkaltaiselle propagandalle, jolloin kirjanen olisi toki voinut mässäillä parodialla vielä alleviivatummin.

"Teksti on tässä kohtaa osin tuhoutunut."

Kritiikistäni huolimatta nautin teoksesta huomattavasti enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Tämä oli todella mukava pieni välipala raskaamman kirjallisuuden parissa, eikä se pituudellaan, kansikuvallaan tai muulla temaattisella sisällöllään edes yrittänyt olla mitään sen enempää. Pelkän huumetarinoinnin sijaan kirjan idea karkeista huumeina oli tosiaan hyvä idea ja se kannettiin loppuun asti hyvällä maulla ja tyylillä, vaikkei mihinkään briljeeraukseen yllettykään. Koska nautintoaineet ovat meidän maailmassamme täysin laillisia ja käyttö kunkin oman harkinnan ja riippuvuuden asteen perusteella arvioitavissa, pystyi lukija samaistumaan päähenkilön kertomukseen todennäköisemmin kuin jos tämä olisi polttanut tupakkaa, sitten pilveä ja crackia ja päätynyt lopulta piikittämään heroiinia. Tällainen asetelma saattaa myös avata lukijan silmät todellisten huumeriippuvaisen ahdingolle ja luomaan samaistumisen tunnetta riippuvuuteen, joka ei aineiden tasolla ehkä ole tuttu, mutta inhimillisen kokemuksen kautta kyllä.

Jos kaipaat hyvin kirjoitettua kirjallista välipalaa tai haluat näpäyttää jotakuta tuttavaasi liiasta kahvin juonnista, tämä kirja voi hyvinkin olla se, mitä etsit.

Sateenkaarisillalla sataa paskaa (Gravity's Rainbow, Thomas Pynchon, äänikirja n.38h)

Eräs ystäväni kommentoi Facebookissa tämän kirjan lukemisesta päivitettyäni, että kukaan hänen tuntemistaan ihmisistä ei ollut edes valehdellut lukeneensa tätä kirjaa ja täten olen lähestulkoon yksisarviseen verrattava myyttinen hahmo. Innostuin kommentoimaan pidemmin ja julkaisen tässä nyt vaihteeksi vähemmän formaalin kirja-arvion, koska minun blogini tämä on ja vähemmän formaali kirjakin oli kyseessä... Lisään mukaan pieniä lainauksia tekstistä minun höpötystäni elävöittämään.

Jahas. No siis olihan se aikamoinen...elämys. Mutta mä tosiaan kuuntelin sen äänikirjana, eli pystyi ns. puuhailemaan muita asioita samalla, kuten käymään kävelyillä ja nukku- istumaan bussissa. Mutta eihän tämä mitenkään erityisen kantavasta juonestaan tunnettu opus ole, joten ihan kivasti pysyi kärryillä. Eritoten, kun lukaisin vähän Wikipedian sivua kirjasta siinä 40%n tienoilla muistaakseni, kun alkoi mennä vähän hermo. Palautti pikkasen takasin raiteille ja sitten kyyti oli välillä tosiaan hämmentävää, eikä auttanut, että äänikirjassa oli pari tuntia ainakin tuplanauhotusta, mutta tuli ainakin fiilis ne huomatessaan, ettei ole ihan ohi korvien mennyt se juttu.

"A screaming comes across the sky. It has happened before, but there is nothing to compare it to now. "

Kirjan suurin anti oli mun mielestä absurdit kohtaukset. Sellaset, joihin havahtui vähän pidemmältäkin kävelyltä/bussimatkalta, että mitäs tämä nyt... Ilmeisesti kirja ei ollut saanut jotain palkintoa koprofiliakohtauksensa vuoksi, mikä on huvittavaa ottaen huomioon, miten paljon todella hämmentäviä mm. pedofiliajuttuja siellä oli, mut all that aside, tunnelma oli mun mielestä tosi hyvä ja mukaansa tempaava. Sodan päättömyys ja paranoijat ja kaiken maailman äärimmäisyydet, plus se fiilis, kun miettii, että mihin se ääntä nopeammin lentävä pommi seuraavaksi osuu (jos kuulet sen, olet vielä hengissä, eli onneksi olkoon). Tätä kokemusta saattoi myös vahvistaa John Higgsin Stranger Than We Can Imagine -kirjan lukeminen samanaikaisesti, missä sitten puhuttiin samoista Peenemündeista ja V2-pommeista (ne äänettömät) yms, jollonka sai sellasta ns. realistista tukea tähän jännempään tulkintaan.

"Yet who can presume to say what the War wants, so vast and aloof it is... so absentee." 

Paranoidiseen tunnelmaan tuli hienosti tueksi se, miten todellisuus tosiaan venyy tuossa kirjassa ihan mielenkiintoisesti eri suuntiin. Esim. yhdessä kohtauksessa eri henkilöhahmojen paljastuessakin yhdeksi ja samaksi (tai ainakin yksi epäilee, että näin on) ja vessanpyttyyn sukeltamiset kaikella yksityiskohtaisella antaumuksellaan (ja lauluin säestettynä luonnollisesti) sekä erilaisten (myös historiallisten) esineiden antropomorfisuus, jollon päästään seuraamaan esimerkiksi sitä, miten hehkulamppuvauvat kehittyy ja huomaavat lopulta tämän yhden hehkiksen kuolemattomuuden ja dun dun duuun (spoiler alert: sisältää seksi- ja vessan pönttöön sukeltamiskohtaukset ulkomaisten vakoilijoiden rinnalla)...

"Down the toilet, look at me, what a silly thing to do/Hope nobody takes a pee, yippiedippiedippiedoo."

Yksi erittäin keskeinen asia, mistä tykkäsin (ja siis en ole tosiaankaan varma, miten paljon tykkäsin kokonaisuudesta, koska hämmennys) oli se, miten juonellistusten sijaan oli myös sellaisia kivoja pieniä listoja (tykkään listoista) ja lauluja ja ns. sälää, joka toimi niin kevennyksenä kuin toisaalta just yllämainitun paranoidisuuden lisääjänä ja oli yleisen absurdiuden fanille miellyttäviä hetkiä. Ei hirveän monessa romaanissa kuitenkaan yhtäkkiä ruveta esimerkiksi kertomaan "osittaista listaa iltatähdelle esitetyistä toiveista" tmv analysoida, mikä kakka putkessa oli mikäkin ruoka ja miten erottaa eri väristen ihmisten kakkaa toisistaan jne tmv emt. 

"”I can’t seem to find any snot soup on the menu…”

”Yeah, I could’ve done with some of that pus pudding, myself. Think there’ll be any of that?”

”No, but there might be a scum soufflé!” cries Roger, ”with a side of – menstrual marmalade!”

”Well I’ve got eyes for some of that rich, meaty smegma stew!” suggests Bodine. ”Or howbout a clot casserole?”

”I say,” murmurs a voice, indeterminate as to sex, down the table.

”We could plan a better meal than this,” Roger waving the menu. ”Start off with afterbirth appetizers, perhaps some clever little scab sandwicheswith the crusts trimmed off of course… o-or booger biscuits! Mmm, yes, spread with mucus mayonnaise? And topped with a succulent bit of slime sausage…”

”Oh I see,” sez Command Connie, ”it has to be alliterative. How about… um… discharge dumplings?”"

Suosittelen kyllä kokeilemaan. Vaikka sitten äänikirjana ja antaen piut paut sille, että tajuaako esim. puoliakaan tai kuuleeko edes kaikkea, koska kyllä sieltä löytyy ne hahmot ja hassut kohtaukset ja muut fiilikset, joita voi sitten makustella. Ja tämä tuntui sellaiselta kirjalta, että lyhyen juonisynopsin jälkeen (tai kun tuntee jo hahmot nimiltä), voi lukea pätkän sieltä ja toisen täältä ja olla ihan yhtä perillä siitä jutusta, kun että jos lukisi sivujärjestyksessä.

Mä en tosiaankaan ole varma, että ymmärsin lähellekään kaikkea, koska äänikirjan narraattorin ääni oli samaan aikaan hyvin viehättävän sofistikoitunut, mutta toisaalta turhankin pehmeä, mikä aiheutti kirjan pituuden huomioon ottaen todella vähän nukahtamista, mutta tuntui tosiaan olevan hyvin unettavaa sorttia ainakin osan ajasta. Erityisesti sillon, kun ei ollut puhe seksistä (ja seksistä oli puhe aika tosi paljon). Aion silti vielä joskus mahdollisesti harkita lukevani tätä kirjamuodossa. Ehkä juuri tolleen selaillen sieltä täältä. Mutta joudun ehkä sulattelemaan tätä kokemusta vähän aikaa...

Yksisarvinen on puhunut.

"Like other sorts of paranoia, it is nothing less than the onset, the leading edge, of the discovery that everything is connected, everything in the Creation, a secondary illumination -- not yet blindingly One, but at least connected, perhaps a route In for those... who are held at the edge..." 

Kun jooga tuli länteen (Erakkomajoista kuntosaleille. Matti Rautaniemi. 320s.)

Julkaistu Vox Paganorumissa 1/2016.
Edit: Kirja ei pohjaa väitöskirjatyöhön, vaan on ennemmin osa väitöskirjan taustatyötä.

En ole koskaan ollut mitenkään äärimmäisen kiinnostunut Intian historiasta tai joogasta muuten kuin notkeutta lisäävänä liikuntaharjoitteena, mutta Erakkomajoista kuntosaleille nappasi mukaansa heti ensi sivuilta. Hengästyttävän laaja kertomus joogan historiasta ei väitä olevansa ainoa totuus, mutta väitöskirjatyöhön liittyvä kokoelma erilaisten gurujen opetuksia eri joogaperinteiden historiasta aina muinaisista tekstiviittauksista nykypäivään on vähintäänkin kattava monipuolisessa sisällössään. Rautaniemi jaksaa muistuttaa niin kutsutun alkuperäisen joogan olleen aivan jotain muuta kuin se, minkä nykyään kuntosaleilla näemme, ja onkin todella mielenkiintoista seurata enemmän tai vähemmän myyttisiä tarinoita alkuaikojen intialaisten bramiinien maailmasta luopumisen muuntautumisesta länsimaisten julkkisten peräänkuuluttamaksi terveysliikunnaksi.

Nykypakanalle erityisen mielenkiintoista teoksessa lienee teosofian ja länsimaisen esoterian suhde joogaan. Jooga eri muodoissaan on ollut tärkeä osa länsimaista esoteriaa, mutta esimerkiksi Blavatsky ja teosofinen liike ovat omalta osaltaan vaikuttaneet joogaan myös Intiassa. Myös Aleister Crowleyn magiaan liittyi jooginen harjoittelu kiinteästi, vaikka theleman isä käytti valaistumisensa välineinä useampaa päihdettä kuin intialaiset esikuvansa. Henkiset ja fyysiset harjoitukset ovat molemmat siirtyneet omalla tavallaan länteen, vaikka fyysisyys onkin usein painottunut niin lännessä kuin itsenäistyneessä Intiassakin. Länsimaissa henkiset harjoitukset on nähty epäilyttävinä valtauskonnon silmissä, ja Intiassa joogan henkisyys on koettu feminiiniseksi, minkä vuoksi länsimaiset valloittajat ovat pitäneet intialaisia heikkoina. Voimamiesjoogit ja soturijoogit ynnä muut tulevat tutuiksi kirjan sivuilla, eikä tämän teoksen kanssa tosiaan tule tylsää.

”Pian Crowley kuitenkin totesi, ettei askeettinen elämäntapa lainkaan sopinut hänelle. Ilmeisesti Crowley ei voinut hyväksyä kehon luonnollisten impulssien, etenkään seksuaalisuuden hallintaa ja pakeni jo kahden viikon harjoituksen jälkeen huvittelemaan läheiseen kaupunkiin.”

Vaikka Erakkomajoista kuntosaleille onkin osa väitöskirjatyöskentelyä, teos on populaaristi kirjoitettu tietokirja. Se etenee selkeästi ja perinteiden päällekkäisyyksistä johtuva toisto luo hyvää rytmitystä tekstiin, jossa vilisevät sanskriitinkieliset sanat ja intialaiset pitkät gurunimet. Vaikka pääpiirteissään tarinassa onkin tuttuja elementtejä, oli sitä miellyttävä lukea, sillä kirjoittaja kertoo mielenkiintoisia yksityiskohtia ja jännittäviä anekdootteja erilaisten toimijoiden elämästä. Teoksesta saa kuvan joogasta keskeisenä vaikuttajana länsimaisessa kulttuurissa, vaikka se on kuulunut lähinnä suurten filosofien repertoaariin ennen kuin siitä todella tuli länsimaissa populaarikulttuuria. Suomen Joogayhdistys on pian 50 vuotta vanha, eikä joogaa syyttä liene kaiken maailman sauna- ja krapulajoogamuodoissa tarjolla joka puolella.

”Onkin vaikea sanoa, missä määrin 1800-luvun vaihtoehtohoitojen pioneerit Yhdysvalloissa ja Euroopassa puhuivat samanlaisista kokemuksista kuin intialaiset joogit. Selvää sen sijaan on, että nämä puhetavat ovat tulleet niin kiinteäksi osaksi joogaa länsimaissa, että niitä on lähes mahdotonta erottaa toisistaan.”

Erityisesti nykypäivään kuuluu toki myös joogan kaupallistuminen, mutta edelleen joogan hengellisyys ja uskonnolliset juuret herättävät keskustelua. Itse kävin jokunen aika sitten Facebookissa keskustelua erään sielunhoitajan kanssa, jonka mielestä jooga oli itämaisine uskonnollisine juurineen epäkelpo länsimaiselle mielelle. Jos vielä löydän tuon keskustelun, voisin käydä vinkkaamassa hänelle, että lukee tämän kirjan, jotta saa laajemman kuvan joogasta. Teos ottaa kantaa joogan uskonnollisuuteen, mikä on Suomessakin ollut jonkin verran pinnalla ja johtanut huhujen mukaan jopa kristilliseen joogaan. Kyse ei todellakaan ole yksinkertaisesta asiasta, ja Rautaniemen sanoin: keskustelu jatkuu. Taidanpa minäkin taas kaivaa joogamaton kaapista…