Olimme aika yllättyneitä

Olimme ihan suunniltamme (Karen Joy Fowler, 364s. Suom. Sari Karhulahti)

Jos tästä kirjasta on mitään lukenut, kuulee varmaan ainakin siitä, miten sivun 100 tienoilla tulee melkoinen juonenkäänne, jonka jotkut paljastavat ja toiset kieltäytyvät kertomasta. Kirjan arvohan ei välttämättä laske siinä, että paljastus tehdään, mutta kyllä se kuitenkin on aika pysähdyttävä juttu, mikä voi lopun teoksen ajatuksen kannalta olla hyvä säilyttää salaisuutena. En siis itsekään paljasta tuota, koska arvostin itse sitä tunnetta, kun ensin 100 sivua koettaa ennakoida, että tuskin minä kuitenkaan siitä käänteestä mitenkään yllätyn ja onhan tämä ihan kiva kirja, vaikka ylläri ei olisikaan suunnaton ja sitten pääsee sivulle 100 ja on pakko ruveta lukemaan vähän tarkemmin, koska kerta kaikkisesti, olin minäkin melkoisen yllättynyt!

Mutta se siitä ylläristä. Teos alkaa niin sanotusti tarinan keskeltä ja kuvaa Rosemaryn opiskelijaelämää, kun opinnot eivät kummemmin motivoi ja elämä on mennyt lähinnä sopeutuessa, mutta sitten vastaan tulee joku, joka heilauttaa näennäistä tasapainon tilaa. Rosen sisarukset ovat molemmat kadoksissa, mutta veljestä on viimeksi kuulunut kaupungissa, johon Rosekin on hakeutunut opiskelemaan. Hän piilottelee menneisyyttään muilta, mutta nyt on tullut kirjassa aika kertoa tarinan alkupuolikin, jotta lukija tietäisi, mitä Rosemary pakenee. Kun lukija tietää salaisuuden, on aika käsitellä kaikki aiemmin kerrottu uuden kerran tuorein silmin.

”Rottia oli syytetty ohrasadon tuhoamisesta ja myös siitä, etteivät ne olleet tulleet oikeuteen puolustautumaan, vaikka niitä oli käsketty olemaan paikalla. Chassenée onnistui osoittamaan, etteivät rotat olleet saapuneet oikeuteen, koska viranomaiset eivät olisi suojelleet niitä matkalla riittävän hyvin kylän kissoilta.”

Teos käsittelee voimakkaita aiheita muun muassa lapsen psykologisesta kehittymisestä, muistin pettävyyteen, perheiden sisäisiin kommunikaatio-ongelmiin ja eläinten oikeuksiin. Miten eri tahot peittelevät tiettyä osaa totuudestaan ja toiset toista. Kaikilla on oma versionsa tapahtumista ja kenenkään sanaa ei kannata pitää kokototuutena: ei edes kertojan. Tekstin tyyli on persoonallista ja kertojahahmo on melko omaperäinen henkilö. Näkökulma on raikas ja tarina saa tosiaan miettimään asioita, joita harvemmin halutaan ajatella – mikä on omalla tavallaan aika hyvä merkki. Käännös oli taitavasti tehty ja välillä ei edes muistanut lukevansa käännöskirjaa – tosin kirjan nimestä käännös kadottaa osan merkityksistä, mikä annettakoon anteeksi. Lopetus uhkasi ensin mennä jaaritteluksi, mutta onnistui vielä saamaan kyyneliin. Ehdottomasti suositeltava kirja!