2666 (Roberto Bolaño, 898s., englanniksi julkaistu 2008)

Tässä oli varsinainen pakkaus. 2666 on postuumisti julkaistu ja koostuu viidestä erillisestä kirjasta, jotka kertovat oman osansa samoissa piireissä tapahtuvasta kokonaisuudesta tai tarinasta. Ensimmäisessä kirjassa kirjallisuuden tutkijat metsästävät kadonnutta saksalaista kirjailijaa aina Meksikoon asti. Toisessa kirjassa kerrotaan meksikolaisesta elämän menosta mm. paikallisen kirjallisuueentutkijan silmin. Kolmas kirja kertoi "kohtalosta", eli Fate-nimisestä mustasta miehestä,joka lähti Meksikoon tekemään juttua mustille tarkoitetulle lehdelleen ja sekaantui murhatutkimuksiin Santa Teresassa. Neloskirjassa listataan noin 300 sivun verran naisten raiskauksia ja murhia. Viidennessä paljastuu, mitä ensimmäisessä kirjassa metsästetty kirjailija on tehnyt kaiken aikaa ja miten mikään liittyy mihinkään. Ainakin melkein.

Aivan hullu teos. Ensimmäisessä ja viidennessä oli ehkä eniten juonellista ainesta, sillä pidin niistä eniten. Vaikka voi syy olla muussakin kuin juonellisuudessa. Ensimmäistä kirjaa lukiessa en meinannut pysyä pöksyissäni, kun chileläinen Bolaño tykitti menemään. Juoni oli löyhä ja epäselvä ja lähinnä tässä kerrotaan paljon välitarinoita ja sivuhuomioita ja aiheen vierestä,päältä, sivulta ja takaa,muttei ainakaan aiheesta itsestään. Alussa tosiaan tykitys oli niin mainiota,että uskalsin toivoa tämän palauttavan uskoni kirjallisuuteen! Samalla tietysti pelkäsin, että jaksaako samanlainen loisteliaisuus jatkua 900 sivun verran.

Toinen ja kolmas kirja olivat jo vähän ns. tavanomaisempia. Kakkonen varsinkin ykkösen jälkeen oli ehkä jopa pieni pettymys. Varmaan myös siksi, että ykkösen hahmot kaikessa pinnallisessa tyhmyydessään ja akateemisessa haihattelussaan olivat kuitenkin ihanan rakastettavia ja kakkoskirjassa vaihdettiin hahmojoukkoa täysin.

Kaikissa kirjoissa tarinat olivat täysin toisistaan riippumattomia,mutta liittyivät kuitenkin hienovaraisesti toisiinsa ja johonkin suurempaan, joka niistä muototui. Neloskirjan murha- ja raiskausluettelo pienen taustatarinan rinnalla tuntui jo todella raskaalta. Eikä vähiten siksi, että kaatopaikoilta ynnämuista katuojista löytyneiden naisten ruumiita kuvailtiin kliinisen kylmästi tyyliin: "Seuraavana päivänä aika läheltä edellistä löytyi uusi ruumis. Kuolinsyyntutkijan mukaan hän oli ollut noin 13-14 -vuotias, hänet oli anaalisesti ja vaginaalisesti raiskattu. Kuolinsyy oli kuristaminen ja kieliluun murtuma." Joistain kerrottiin enemmän, mutta toisista vaan tämän verran tai jopa vähemmän. Ilmeisesti Meksikossa on joku satojen naisten joukkomurhatapaus ihan oikeastikin,mikä tietysti lisäsi synkkää tunnetta kirjaa lukiessa. Kaikki tapetut naiset ei välttämättä olleet saman liigan tappamia, koska joihinkin murhiin löytyi syyllinenkin, mutta epäilys oli kirjassa ainakin, että kaiken takana olisi vaan yksi mies, joka johtaa muutamaa muuta. Joku oli pidätettykin. Toodella raskaslukuinen kirja.

Viitoskirja oli jo siksikin riemukas,koska siinä päästiin eroon nelosen murhaluetteloista, vaikka siirryttiinkin toisen maailmansodan Saksaan ja lähimaastoon, mikä ei ole sitä hilpeintä kamaa sekään. Tyyli ja tunne oli jo lähempänä ensimmäisen kirjan fiilistä ja kaikista joukkohautaamisista huolimatta tätä luki taas riemumielellä.

En osaa sanoa, kuinka paljon tästä pidin kokonaisuutena. Osaan vain sanoa, että paljon! Kirjat pitäisi melkein lukea uudestaan ja eri järjestyksessä, jos haluaisi kaivaa jotain syvempiä yhtäläisyyksiä. Nyt ehti lähinnä bongata tuttuja nimiä edellisistä kirjoista ja meni todella pitkään edes tajuta, kenestä oli kyse uudessa tarinassa, kun edellisestä saman hahmon maininnasta tuntui olevan niin kauan aikaa. Siis vaikka luin tämän 8 viikossa.

Tosissani harkitsen omaan hyllyyn hankkimista ja ehdottomasti suosittelen! Kirjallisuuden säännöt on tehty rikottaviksi ja on melkein tyhmää, että tällanen loistotapaus on poikkeus, mutta kaipa se olisi vaan tylsää kauraa, jos se olisi normi. Rakastuin. En ehdoitta, enkä sokeasti, vaan syvästi kunnioittaen. Pitänee kaivaa Bolañon muuta materiaalia esiin jostain...

Ilmari Rautapää okkulttinen etsivä (Jyrki Pitkä, Sami Tissari, äänikirja [tähän mennessä 5 levyä], 2012)

Ilmari Rautapäätä on tähän mennessä ilmestynyt viisi osaa. Kyseessä on äänikirja ja osat sisältävät kaksi täysin erillistä Rautapää-tarinaa: Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet; sekä Ilmari Rautapää ja Perkeleet (josta on ilmestynyt vasta 3/4 osaa tätä kirjoittaessani). Haastava arvioitava kirjablogissa siis monestakin syystä,mutta aion kuitenkin yrittää.


Rautapäätä ei turhaan kutsuta okkulttiseksi etsiväksi. Okkultismi on tarinoissa läsnä virkistävän luonnollisena osana niin synkeine kuin hyvinekin puolineen. Tarinoissa selvitellään mysteerisiä rikoksia, jotka susimiehissä alkavat aueta löytyneen ruumiin ympärillä ja perkeleissä kohdistuvat muun muassa Rautapäähän itseensä, jotta suurempia alamaailman konnuuksia päästäisiin harjoittamaan vapaammin.


Punavuoren susimiehet kertoo murhamysteerin Punavuoressa, johon liittyy okkulttisia symboleja ja muuta omituista. Rautapää kutsutaan paikalle ja hän pistääkin tuulemaan muun muassa kutsuen mukaan henkimaailman auttajia. Okkulttinen symboliikka ja lovecraftmainen loppuhuipennus tekevät melko tavallisesta ja simppelistä etsivätarinasta viihdyttävää kuunneltavaa. En tyypillisesti lue tällaisia dekkarijuttuja, mutta okkulttisuutensa takia Rautapää on omiaan erottuakseen joukosta. Kyse kun ei ole mistä tahansa vetisistä lässynlää pikkunippelitiedoista, mitä yleensä joku saattaa ripotella tehdäkseen tarinasta ”okkulttisen taviksille”, eikä toisaalta tarvitse olla korkeamman asteen initiaatti tunnistaakseen tarinassa mainittuja viittauksia. Toisin sanoen kertomus ei mässäile okkultismilla, vaan sitä on juuri sopivasti.


Rautapää ja Perkeleet on puolestaan monella tapaa monimutkaisempi tarina. Rautapää herää harvinaisen huonoon kankkuseen ja alkaa selvitä, että hänen muististaan on pyyhkiytynyt suunnilleen kuukausi. Aikatasoissa, paikoissa ja kertojissa hypitään siis välillä melko villistikin. Kahdella minä-kertojalla oli melko samanlaiset äänet, mutta tyylit olivat sen verran erilaisia, ettei hätä ollut sen näköinen. Okkultiikalla herutellaan perkeleissä jo vähän enemmän, mikä tosin tekee siitä entistä mielenkiintoisemman. Ajoittainen alapäähuumori ja seksimässäily epäilytti kuunnellessa ajoittain, mutta toistaiseksi tällaisetkin kohtaukset ovat tulleet tarinan myötä perustelluiksi. Eli ns. jännätaso pysyy korkealla, joten limailu ei muutu pelkästään korniksi. Kryptinen arvio kryptisestä tarinasta, mutta minua kiinnostaisi päästä kuuntelemaan viimeinen osa, jotta osaisin sanoa ns. suorempaa, miten tyydyttävä kertomus oikeastaan on edes kyseessä. Tähän mennessä monipuoliset hahmot seikkailevat ympäri Kalliota ja juonia punotaan, mutta tosiaan kaikki langat ovat vielä avoinna.


Kaiken kaikkiaan Rautapää oli ensisijaisesti viihdyttävää kuunneltavaa. Tutut paikat Helsingissä ja toisaalta tutut ja vähemmän tutut viittaukset esoteerisiin ilmiöihin olivat riemastuttavan erilaisia verrattuna muuhun viimeaikoina lukemaani – saati kuulemaani. Äänikirjaformaatti oli onnistunut valinta, sillä äänilukija osasi eläytyä tarinoihin oivallisesti ja kerronta tuntui etenevän paremmin kuin jos olisin joutunut itse sitä lukemaan paperilta ja elävöitti tarinaa oman välillä ankean lukijanäänen sijasta. Ajoittain mielessä kävi, toimisiko Rautapää edes kirjoitettuna romaanina ainakaan sellaisenaan – vaikka tuskin sekään paljoa muutoksia vaatisi käsikirjoituksiin. Joitain kömpelyyksiä kerronnassa esiintyi ajoittain – erityisesti perkeleissä – mutta niin vähän, että jos tämä olisi ns. virallinen arvio, saattaisin antaa arvosanaksi jopa 4/5.