Nefilit (Åsa Schwarz, 302s., 2009, suom. 2012)

KIRJA-ARVIO. Nefilit on ruotsalaisen Åsa Schwarzin nykyaikaan (tarkemmin sanottuna vuoden 2009 tienoille) sijoittuva trilleri, jossa uraohjuspoliisi Amanda joutuu ratkomaan raakojen murhien sarjaa Tukholmassa. Greenpeacessa ympäristöaktivistina toimiva Nova puolestaan on aina väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu epäillyksi murhista samaan aikaan, kun joutuu järjestämään oman äitinsä hautajaisia. Kaiken takana häilyvät omituiset viittaukset Raamatun vedenpaisumukseen ja langenneisiin enkeleihin, nefileihin. Kyseessä on Schwarzin kolmas romaani, ja ensimmäinen suomeksi käännetty teos.

Schwarz on kuvannut kesäisen Tukholman elävästi ja tarkasti. Kahvilat, kadunkulmat ja torit ovat tuttuja ja ne voi melkein nähdä sielunsa silmin tarinaa lukiessaan. Siihen tuntuu uponneen vähän liikaakin panoksia, sillä teos on muilta osiltaan lähinnä epäkypsä trilleri-dekkari liiankin karikatyyrimäisine hahmoineen, osoittelevine vihjeineen ja irrallisine lankoineen, jotka eivät liity tarinaan lopulta lainkaan. Varsinkin vähemmän toiminnalliset kohtaukset toistavat itseään: samoja vihjeitä alleviivataan useaan otteeseen ja lukijalle selviää moni juonenkäänne varhaisessa vaiheessa. Edes loppuratkaisu ei tuo tarinaan paljoakaan uutta. Toiminnallisissa kohtauksissa Schwarz tavoittelee elokuvamaista dramatiikkaa ja onnistuukin ajoittain kohtuullisesti. Teksti itsessään on sujuvaa ja tarina etenee, mutta epäuskottavat hahmot korostavat epäkypsää dekkarimaisuutta. Kesken kaiken pitkiksi ajoiksi ympäristöasioita pohtimaan jäävä Nova ei ole perinteisen dekkarin yksinkertainen hahmo, joka palvelisi muuten vauhdikasta kerrontaa, vaan aiheuttaa ennemmin turhaa junnausta, kun tarinan pitäisi jo päästä etenemään.

Sinänsä Schwarzilla on mielenkiintoinen teema käsissään: langenneiden enkeleiden jälkeläiset, nefilit, taistelevat ilmaston lämpenemistä vastaan estääkseen uuden vedenpaisumuksen. Ympäristöaktiivien luennot hiilidioksidipäästöistä ovat toki tärkeitä ympäristöaktivismin kannalta, mutta vähääkään ympäistöasioista valveutunut lukija kyllästyy hyvin pian lukemaan samoista kauhukuvista, joista saa lukea joka päivä lehdistäkin jos haluaa. Nefilit ovat Schwarzin teoksessa totta toisin kuin yleensä dekkareissa tai
poliisiromaaneissa, joissa yliluonnollisilta vaikuttavat ilmiöt ovat aina selitettävissä logiikalla. Mielenkiintoiselta vaikuttava kokeilu jää kuitenkin surullisen pinnalliseksi.

Åsa Scwarz esittelee teoksessaan toimivasti osaamistaan tietoturva-asioista ja myös juutalainen mytologia tulee avatuksi mielenkiintoisilla tulkinnoilla Vanhan testamentin vedenpaisumuskertomuksista. Vaikka teos sortuu paikoin lähes ylpeilemään tiedoillaan tietyistä aiheista ja oikoo useaan otteeseen uskottavuudessa tarinan etenemisen hyväksi, se saa tukholmalaisen ympäristön elämään aivan omalla tavallaan. Jos teoksessa jokin on uskottavaa ja samastuttavaa, niin Tukholman kadut ja helteinen kesä. Jos Tukholman kesä ja erilaiset kahvilat eivät dekkari-trillerin lukijaa kiinnosta, kannattaa tämä jättää suosiolla väliin.
Arvio: 2/5

Essi Mäkelä / Cult24


Åsa Schwarz (Karisto), 302 sivua.

----

Tähän toiseen Cult24:ssä julkaistuun arvioon ei ole kovin paljoa lisäämistä. Sen verran kuitenkin, että löysin vertailukohteeksi tämän toisen arvion: http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/nefilit/

Se on aika hauskasti omastani eroava, koska siinä mm. sanotaan, että " kirjan loppua ei yllätyselementeistä johtuen ole kovin helppo arvata ennalta"


ja minä kun tuskailin jo puolesta välistä, että eikö tässä tämän enempää ollut :D Tuossa otetaan huomioon kakkososassa mahdollisesti kiinnisolmittavat langat, joiden roikkumista itse valittelin, mutta koska itse viittasin langoilla sellaisiin yksityiskohtiin, kuin, että mitkä kahvilat olivat kenenkin lempikahviloita ja mitähän siellä oli lähinnä sellaisia turhia sivuhuomautuksia, joista jännän juonen tekeminen olisi jo aikamoista tikusta asiaa, että epäilen niitä edes muistettavan kakkososassa. Tämä olisi ehkä yksi syy lukea kakkososa ykkösen jälkeen: voiko tämän vielä jollain pelastaa?


No joo. En antanut 1/5, koska kirjan jaksoi lukea loppuun suhteellisen vähällä tuskalla - vaikka silmiä joutuikin pyörittelemään aikalailla, ei kieli sentään ollut mitenkään erityisen kökköä edes suomennokseksi. Kuitenkin jos kymmenen sivun välein vinkataan, että joku on raskaana, saa olla aika pahvipää, ettei sitä huomaa ennen kuin lääkäri sen ohimennen toteaa. Onneksi sitä ei sentään jääty mässäilemään niin kuin se olisi tullut yllätyksenä, eikä siitä tehty mitään suurta juonenkäännettä (joskin arvaan jo, mitä kakkososassa tuleman pitää sen vauvan varalta...hui kauhistus ja *haukotus*).


Tuossa toisessa arvostelussa mainitaan Schwarzin kehityskelpoisuus kirjailijana "pienen alkukankeuden jälkeen". Jos kolmas romaani on näin kankea, niin mitenkähän kankeaa on ollut kahden ensimmäisen kanssa...? No joo. Ehkä dekkaristit ei niin välitä siitä, että junnaillaan ja toistellaan ja osotellaan ja tärkeintä on se, että jaksaa kääntää sivua, eikä se, miten eläydyttävää teksti on. Mene tiedä. En vielä lisäisi tätä kovinkaan pitkäikäisten kirjojen kastiin. Selkeä luonnonkatastrofitrendi nyt kyllä on meneillään, sillä seuraava cultille arvioimani kirja käsittelee myös samoja teemoja...


Kerkesin tässä välissä lukemaan Johanna Sinisalon Ennen päivän laskua ei voi -kirjankin, mutta mennee hetki ennen kuin ehdin siitä tänne kirjoittelemaan.

Huorasatu (Laura Gustafsson, 295s., 2011)

http://cult24.fi/kirja-arvio-laura-gustafssonin-huorasatu/


Multa meni lukusuunnitelmat vähän uusiksi, kun otin hommakseni kirja-arvostelun Cult24.fi-sivustolla. Tänään julkaistiin ensimmäinen arvio ja se löytyy ylläolevasta linkistä. Ajattelin kuitenkin tänne pohdiskella vähän epävirallisemmin sitä kirjaa. Koska se oli ihan loistava. En vaan kyllä tiedä, mitä enemmän haluaisin siitä sanoa, paitsi vähän vielä syventää ja ehkä jopa ministi kritisoida (tossa loppu merkkimäärä kesken ja halusin hehkuttaa, seuraava on jo "vähän" kriittisempi arvio, trust me ;)). No ehkä mä nyt copy pastean sen tähän, jotta ei näytä hupsulta, jos alotan vaan yhtäkkiä *jostain* puhumisen.


KIRJA-ARVIO. Muun muassa näytelmiä ja novelleja kirjoittaneen Laura Gustafssonin esikoisromaani, Huorasatu, kantaa samaa nimeä kuin Gustafssonin Teatterikorkeakoulun kandidaatintutkinnon lopputyönä syntynyt näytelmä. Romaani ei kuitenkaan ole näytelmän kirjaimellinen uusinnos, joskin dialogin runsaus kertoo kirjoittajansa taipumuksista. Teos onnistuu yhdistämään yhteiskunnallisen sukupuolisen tasa-arvokritiikin ja pinnallisen seksiä ja kauneisihanteita tihkuvan kerronnan. Kielellinen ja tarinallinen ilottelu nappaa lukijan mukaansa heti alkumetreillä ja kantaa vauhdissa mukana aina loppuun saakka.

Huorasadussa kreikkalaiset jumaluudet seikkailevat omissa seksi- ja rakkaussotkuissaan sekaantuen välissä myös tavallisten kuolevaisten elämiin – aivan kuin Homeroksen tarinoissa konsanaan. Afroditella, rakkauden jumalattarella, on rakkaushuolia rujon aviomiehensä ja välinpitämättömän rakastajansa kanssa. Kun uusi rakkaus vie mennessään ja päättyy pian traagisesti rakkaan kuolemaan, joutuu Afrodite matkallaan kuolleiden valtakuntaan erehdyksissään Helsinkiin vievään lentokoneeseen HEL-kylttiä ja itsemurhaajien näköistä jonoa seuratessaan. Hän kohtaa seksityöläisiksi rahan puutteessa joutuneet helsinkiläistytöt, Millan ja Kallan, ja ryhtyy ajamaan ilotyttöjen asiaa muuten niin synkeässä ja ahdistavassa Suomessa.

Milla on valinnut kalanperkuun sijaan työn jopa kahdensadan euron tuntipalkkaa luvanneen työnantajan leivissä, koska katsoo olevansa seksityöhön kaikilla tavoin pätevä. Hänen naapurinsa, Kalla, puolestaan on raiskatuksi jouduttuaan saanut potkut tarjoilijan työstä ja päätyy Millan kollegaksi hiukan vastentahtoisesti alistuen. Afroditen tullessa kuvioihin, muuttuu ensin seksityöläisten tila parempaan, kunnes kaikki alkaa mennä pieleen. Miehet pistävät kapuloita menestyvien naisten rattaisiin ja lopulta Kalla joutuu vaihtamaan siivoojan työhön, jossa kohtelu ei suinkaan ole sen parempaa kuin huorana. Afroditen seurassa nuoret naiset tutustuvat muun muassa thaimaalaiseen lapsiprostituutioon ja miesten ylivaltaa ylläpitävään patriarkaattiin, jonka valta ei perustu vain tyranniaan vaan on omalta osaltaan myös naisten aikaansaamaa.

Niin mies- kuin naishahmotkin Huorasadussa ovat melko yksinkertaisia ja tarinan kieli nopeasti soljuvaa ja helppoa puhekieltä. Näennäisen pinnallisuuden alta paljastuu kuitenkin hyvin pian monella tapaa syvältä riipaiseva sanoma ja totuus. Huorasatu puhuu asioista juuri niin kuin ne todellisuudessa ovat. Suuretkin asiat (kuten jumalat) voivat perspektiivistä riippuen olla hyvin pieniä (tai pikkumaisia) ja merkityksellisimpiä ovat lopultakin vain ne asiat, jotka sattuvat omalle kohdalle, kun silmien sulkeminenkaan ei enää auta. Kun Pelko ja Kauhu kasvavat liian suuriksi, niiden nimeäminen Toivoksi ja Turvaksi ei enää riitä, vaan on ryhdyttävä toimeen.

Väkivalta ja rakkaus kulkevat monella tasolla rinnakkain tarinassa, josta vauhtia tai viitteitä joka suuntaan ei puutu missään vaiheessa. Naisten roolit miesten alistamina ja miehisten perinteiden mustamaalaamina piirtyvät viiltävän terävinä esiin eritoten teoksen lukujen väliin sijotettujen lyhyiden tarinoiden kautta. Gustafsson paljastaa aivan uuden mytologian vanhojen perinteiden takaa ja pikkuhiljaa patriarkaatin valta murenee ja häipyy kuin tuhka tuuleen vallanpitäjien saadessa lopulta konkreettisesti surmansa. Kirjan loppu huokuu onnellista sukupuolien välistä tasa-arvoa, missä myös miehet saavat käyttäytyä “naisellisesti” menettämättä arvostustaan muiden silmissä. Naisia ei enää pakoteta vain seksiobjekteiksi tai kuviksi seinille ja vihan sota jää Afroditen johtaman rakkauden sodan jalkoihin. Vaikka kirjailijakertoja ajoittain tuskastuu ihmiskunnan typeryyteen, pilkahtelee lopussa toivo edes hiukan paremmasta tulevaisuudesta. Huorasatu on vahvasti naisnäkökulmasta kirjoitettu ja eläinten oikeudetkin nousevat useaan otteeseen esiin. Se ei kuitenkaan sorru ylenmääräiseen aktivismiin sen enempää kuin rehellisesti aatteidensa takana seisovan kerronnan on tarpeenkaan.


Arvio: 4/5
Essi Mäkelä / Cult24




No niin. Sitten haluaisin lisätä, että kirjailijakertojan ääni oli tosi jees. Se ei ollut kaikkitietävä ja teki sen hyvin selväksi. Tosin, kun kirjailijakertoja itse tuli tarinaan mukaan, se oli vähän liiankin epävarma, mikä vähän häiritsi, mutta tosiaan vaan hyvin pienen hetken. Feminismi paistoi koko tarinan ajan tekstistä läpi, kuten vegaanin eläinoikeushehkutuskin, mutta melkein aina ennen kuin se todella meinasi ärsyttää, se vietiin joko yli ja naurettiin koko aktivismille, tai vaihdettiin vähän aihetta, jota oli taas mukavampi lukea. Kerronta oli varsinkin alkuun ihanan oivaltavan omituista, ettei voinut kun nauraa ilosta ja jatkaa. Siihen tietysti tottui pikkuhiljaa, mutta tässä ei käynyt niinkun yleensä oivaltavan omituisissa jutuissa, että se olisi vaan lässähtänyt. Loppu oli vähän ehkä mitäänsanomaton, mutta johonkinhan se oli pakko lopettaa.

Syy siihen, miksi annoin vaan nelosen, enkä suoraan vitosta, oli se, että toivon lukevani vielä jotain parempaa. Ja tää oli niin naisten kirja, että epäilen kenenkään vähemmän feministin jaksavan lukea. Minä olen aika naisten asialla, mutta en katso olevani suuri aktivisti alalla. Ja minä tosiaan ihan pikkuisen ärsyynnyin loppua kohden, kun se feminismieläinoikeushippeys alkoi olla vähän liikaakin itsensä vakavasti ottavaa. Ihan aavistuksen. Muut kun hipsterpojat ja naiset ei ehkä innostu tästä. Siksi en antanut vitosta. Ja siksi, etten ihan vielä uskaltanut. Seuraavaksi lukemani kirjat tosin on jo asteikon ihan toisessa päässä, niin nyt alkaa Huorasatukin melkein näyttää viitosen arvoiselta. Yhtä loistavia irrotteluja odotellessa...