Maltan haukka (Dashiell Hammett, 1930, 495s. isotekstisenä, koska kirjastosta muut oli jossain)

Maltan haukka on dekkariklassikkokurssin yksi kirjoista, jonka olen onnistunut jopa lukemaan.

Sam Spade, tuo etsivistä ovelin, saa tehtäväkseen selvittää nuoren naisen sisaren karkaamistapausta San Franciscossa . Homma osoittautuukin aivan joksikin muuksi. Spaden työtoveri murhataan ja Spaden asiakkaan siskon väitetty sulho, Thursby, pääsee hengestään seuraavaksi. Spade on yksi pääepäillyistä heti alkujaan ja lisää omituisia ihmisiä tunkee Spaden toimistoon pyytämään apua omiin ongelmiinsa. Maltan haukan metsästys voi alkaa.

Tämä tässä oli ns. kovaksi keitetyn dekkarin isän, Dashiell Hammettin, kuulemma parhaimmistoa. Kirjassa kuvaus keskittyy vain ulkoiseen havainnointiin, eikä ihmisten mielenliikkeistä kerrota mitään. Kaikki pitää päätellä ulkoisista merkeistä. Myös vaatteita ja tavaroita kuvaillaan paljon, mikä selittyy toista maailmansotaa edeltävän ajan kulutuskulttuurilla. Muutenkin ajan hammas on tehnyt tehtävänsä Maltan haukalle. Oman tyylilajinsa edelläkävijänä sille ehkä pitää kuitenkin antaa anteeksi montakin seikkaa. Annan anteeksi Hammettille, koska varsinkin lopun tunnustusten vyörytys ja juonen purku oli hyvä pelastus ajoittain liiankin poukkoilevien juonenkäänteiden jälkeen. Olen joskus pienenä lukenut dekkareita, enkä muista niistä enää paljoakaan, mutta voisin väittää tämänkin genren edistyneen viimeisen 80 vuoden aikana roimasti.

Anteeksi voin antaa kirjailijalle itselleen, mutta anteeksi en anna suomentajalle. Jouko Linturi. Jälleen sarjassamme Varokaa tätä miestä. Oletan, että "myyhy" viittaa englannin myöntävään "mmhmm"-äännähdykseen. Mutta mitä ihmettä tarkoittaa "Voisitko ottaa hänet kiinamaan muutamaksi päiväksi?" Siis Spade pyytää sihteeriään ottamaan Bridgitin luokseen asumaan joksikin aikaa, mikä tulee kyllä selväksi, mutta mikä ihme sana on kiinaminen? Vai onko se kirjoitusvirhe? Kiinaaminen? Onko tämä joku 80-luvun (käännös tehty 1986) termi, jota ei nykyihminen enää tajua? Muutenkin kirjoitusvirheitä vilisi niin että silmiin sattui, vaikka kirjaimet olivat todella isoja verrattuna normaaliin kirjaan. Ei olisi pitänyt sattua silmiin. Sattui kuitenkin. Mutta se siitä. Jälleen yksi naula suomennosten arkkuun. Alan pikkuhiljaa odottamaan niitä hyviä suomennoksia (muistakin kuin Pratchetteista)... Myyhy.

Kaikenlainen hassu kravattien tuijottelu ja muut melodramaattiset eleet selittynevät nekin aikaerolla. Eli jos ei oteta huomioon teoksen iän ja lukijan iän välistä kuilua, eikä paskaa suomennosta, mitä tästä kirjasta jäi käteen?

Kyseessähän oli todella klassinen dekkariasetelma. Oli viettelevää naista, murhia, ryöstöjä, aarteita, jengejä, juonittelua, jne. Kaiken taustalla oli jonkinsortin filosofinen tai maailmankatsomuksellinen ajatus siitä, miten miesten omistuneisuus uralleen on tärkeintä (heille siis) ja miten naiset eivät sitä voi ymmärtää. Mies=ura ja Nainen=tunteet. Nämä maailmat kohtaavat hetkellisesti, mutta sekaisin ne eivät mene. Miesten mies ei luovu urastaan tunteiden vuoksi. Tämäkin lienee aikansa hedelmää, joten jätetään feministiset kannanotot tähän.

Suoraan sanoen en pitänyt kirjasta suuresti. Se on liian vanha minulle. Tai minä olen liian nuori siitä pitämään. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi sitä. Dekkariksi Maltan haukka oli ihan ok. Lukijaa vietiin ja lopussa sitten tarinan aikana solmitut solmut avattiin uskottavasti ja selkeästi. Ennen sitä ehditään epäilemään itse kutakin (minä syytän edelleen Spaden sihteeriä kaikesta, hän oli liian sinisilmäiseksi kuvattu ollakseen sitä todellisuudessa). Vaikka koskaan ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu tai miksi Spade tai kukaan muukaan tekee mitä tekee, se lienee osa dekkaritarinan viehätystä. Samalla, kun joutuu pähkäilemään itse arvoitusta (esim. mikä ihme se Maltan haukka nyt sitten oikeasti edes oli, jos oli), ei lopultakaan tarvitse paljoa ajatella, koska kaikki ratkeaa kuitenkin lopuksi (kuten se, kuka murhasi Spaden työkaverin ja Thursbyn) ja tarina kyllä kuljettaa vähemmälläkin pähkäilyllä.

Jos pitää kovaksi keitetyistä dekkareista ja haluaa tutustua sen lajin historiaan, tämä kirja lienee paikallaan. Mutta lukekaa nyt ihmeessä edes englanniksi tai jonkun toisen kääntämänä (ehkä teillä käy parempi tuuri)!

Metsäroisto (Kalevi Seilonen, 1986, 79s.)

Seilosen Metsäroisto olikin sitten jotain ihan muuta. Metsäroisto kertoo poukkoillen elämästään metsässä ja siitä, miten kaikki häntä jahtaavat ja haluavat tuoda julkisuuteen. Metsäroistoa on ammuttu ja vainottu pitkään, mutta hän ei ole jäänyt kiinni, vaikka liikkuu jatkuvasti yhteiskunnan keskudessa puuhaillen sitä sun tätä. Metsäroistolla on toimistoja jokapuolella Suomea ja hän tulee toimeen hurjimmissakin leiriytymisolosuhteissa. Metsäroisto kirjaa kaiken ylös ja suunnittelee kirjasarjan julkaisua.

Henkilökohtaisesti jäin odottamaan kirjasarjan loppua :D Älytön tajunnanvirtavuodatus ja poukkoilu aiheesta toiseen ihan miten sattuu oli välillä jo melkein liikaa, mutta kaikki Metsäroiston kertomat jutut olivat niin loistavia, ettei voinut muta kun myhäillen jatkaa lukemista. Olin jo entuudestaan varautunut sekopäiseen pläjäykeen Seilosen Olento ja se -runelman ja kirjottajakoulussa luetun Metsäroisto-pätkän ansiosta. Metsäroisto ylitti silti kaikki odotukset sekopäisestä pläjäyksestä. Seilonen oli kyllä varsinainen nero. Harmittaa melkein, että tyyppi ehti kuolla viime kesänä ennen kun tutustuin paremmin...

Mutta tosiaan kyseessä on vähän runontyyppinen juttu, joka sekottaa lukijan pasmoja puhumalla välillä metsäolosuhteista ja välillä kirjailijan työstä ja välillä nämä molemmat ulottuvuudet kohtaavat. Media ja poliisi ja armeija ja metsästysseura ja aivan kaikki ovat Metsäroiston (sekä kirjailijan) perässä. Kustantaja painostaa ja varusmiehet piirittävät. Metsäroisto ei luovuta ja on ylpeä asemastaan, sillä tietää olevansa systeemin ylä-/ulkopuolella ja selviävänsä siellä. Metsäroistous on katoava ala ja hänestä pitäisi tehdä näyttely museoon. Ateneum haluaa metsäroiston elävän, mutta poliisit ja muut aseistetut mielellän tämän ampuisivat. Metsäroisto ei ole väkivaltainen vain päinvastoin lukenut ihminen ja muutenkin sivistynyt otus. Mitä nyt elelee yhteiskunnan rajamailla.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Enpä tiedä. Monessakin kohtaa teksti oli niin polveilevaa, että se on suoraan sanottuna huonoa. Muttei varsinaisesti, sillä huonous on vain hämäystä. Kieli ja asia olivat nimittäin todella nerokasta ja inspiroivaa ryöppyävässä kiireessään kertoa aivan kaikesta tai ainakin vihjailla, sillä tilaa ei kaiken kertomiseen ollut. Innostuin itsekin tämän ansiosta kirjoittelemaan mitä sattuu männäviikolla olleeseen kirjoituspiiriin. Osa palautteesta tosin kuului, että jos tekstin oli innoittanut joku kirjailija, ei tätä kirjailijaa haluttu lukea, koska kirjailijan teokset olisivat todennäköisesti todella huonoja :D Metsäroisto olikin aika omaalaatuaan, mutta omalaatuisuus oli niin outoa, että se oli ennemmin riemastuttavaa, kuin huonoa. Itse en osaa vielä kirjottaa niin rehellisesti, että huono muuttuisi nerokkuudeksi, joten tarvitsen vielä harjoitusta. Eikä Metsäroisto edes ollut huono. Se oli rehellinen kuvaus itsenäisestä miehestä, joka tietää arvonsa. Se oli myös kuvaus yhteiskunnasta, joka on sairaalloisen kiinnostunut kaikesta, joka kieltäytyy elämästä sen asettamilla säännöillä. Voi olla, että tekstiäni kritisoinut kirjoittaja ei pitäisi Metsäroistosta, eikä moni muukaan, mutta tällainen niin monia "kirjoittamisen sääntöjä" rikkova ja silti kasassa pysyvä ja voimakas teksti saa toivomaan, että itsekin kykenisin johonkin vastaavaan vielä joskus.

En ole mikään mestari tulkitsemaan runoja, mutta olen viimeaikoina lukenut ja kuullut niin monta runoa, jotka eivät alkuun sanoneet minulle muuta kuin "plääh, turhaa" ja löysin siitä jotain herättäviä elementtejä vasta, kun joku muu keksi tulkita runoa jollain tavalla (kylliksi tulkittuna kaikki näyttää hyvältä ainakin jollain tasolla). Metsäroisto ei ehkä auennut minulle täysin, mutta sain siitä kiinni, enkä koe tarvitsevani ylitulkintaa, jotta voin saada siitä jotain irti. Toki olisi mukava kuulla, mitä muut tästä sanoisivat. Varsinkin, jos yllämainittujen runojen ylitulkitsijat eivät pitäisi tästä. Säännöille kettuilu niiden loistavalla hallinnalla on yksi nerouden määritelmä ja se toteutuu siinä, mitä olen Seiloselta tähän mennessä lukenut. Mutta se on vain minun mielipiteeni ;)