Arvio on julkaistu Vox Paganorumissa 4/2015
Kirja-arvio: Robert Anton Wilson – Prometheus nousee
(käännös: Pia Suihko & Henry Vistbacka), 2015. Salakirjat, Tallinna. 333.s)
Robert Anton Wilson on erityisesti kaaosmaagien ja
diskordiaanien, mutta myös muiden vaihtoehtoajattelijoiden keskuudessa
melkoinen kulttihahmo. Nyt suomeksi
käännetty Prometheus nousee on
julkaistu alun perin 1983 ja Wilson kertoo alussa sen olleen vaihtoehtoisen
kalifornialaiselle yliopistolle tehty tohtorin tutkielma. Omien sanojensa
mukaan hän on vain poistanut viittaukset ja tehnyt tekstistä hauskempaa. Saatan
olla yliopistomaailmassa kuivahtanut, mutta Carlos Castanedan töistä aikanani
kandintyön tehneenä tiedän suhtautua melkoisella kriittisyydellä kalifornialaisiin
opinnäytetöihin menneiltä vuosikymmeniltä – oli kyseessä kuinka vaihtoehtoinen
tai virallinen opinahjo hyvänsä. Toki on hyvä, että tiedettä kirjoitetaan
populaariin muotoon, jotta se hyödyttää myös rivikansalaista. Kirja sisältää
kuitenkin sen verran paljon pseudotiedettä ja viimeisen 30 vuoden aikana
laajasti kritisoitujen psykologien ja filosofien ajattelua, että karvat ovat
minulla pystyssä melko hanakasti minkään muunkaan asian hyväksymiseen. Kyseessä
on niin sanottu self help -opus ja Jung sekä Freud ovat niissä piireissä ihan
hyväksyttäviä tapauksia kai edelleen, mutta kyllä tästä tekstin iän ainakin
näkee. Mielenkiintoinen reliikki jos ei muuta.
Ennen kuin lähden enempää kritisoimaan, voisin tietysti esitellä teosta yleisemmin. Prometheus nousee on saanut Salakirjoilla oman ovelan alaotsikon: Ihmisaivojen käyttöopas. Wilson käy teoksessa läpi Timothy Learyn luomaa ihmisten persoonallisuuksia ja kehitystasoja kuvaavaa kahdeksan piirin järjestelmää ja kehittää sitä omaan suuntaansa. Eri piireillä ihminen leimautuu eri tavalla: ensimmäisellä piirillä selviytymiseen liittyviin kokemuksiin esimerkiksi vanhemmista ja toisella piirillä tunne-reviiriasetelmien kautta yhteiskunnan hierarkioihin jne. Teoksessa käydään läpi esimerkkejä eri piirien leimautumisista ja käsitellään synkronisiteetit ja todellisuustunnelit siinä sivussa: Wilsonin tavoite on saada ihminen kyseenalaistamaan oman ajattelunsa ainoaa todellisuutta. Pyrkimys on kiitettävä, toteutus vähän niin ja näin. Jos suosittelisin lukemaan Wilsonilta jotain, en ehkä ohjaisi ensimmäiseksi Prometheuksen pariin. Vaikka tavallaan tässä käsitellään suuri osa Wilsonin muissa teoksissaan tarkemmin kuvaamia teesejä, voisi silti olla hyvä lukea ensin esimerkiksi Illuminatus! -trilogia, jota voi Prometheuksella syventää. Quantum Psychology, Cosmic Trigger ja Schrödinger’s Cat ovat myös parempia teoksia Wilsonilta, mutta toki Prometheus on hyvä jossain vaiheessa lukaista. Suihkon ja Vistbackan käännöstyö on ehdottoman kiitettävää, vaikka joitain painovirheitä ja jokunen kömpelö lause mukaan on joutunutkin. Hauskinta on, kun erilaisia kirjan teemoihin liittyviä harjoituksia on käännetty myös kulttuurisesti suomalaiseen ympäristöön.
Mikä minua tässä kirjassa sitten eniten pänni? Tiesin toki
Wilsonin kannan feministeihin ja olin lukenut tämän kirjan aiemminkin, eikä
moni asia tekstissä ehkä edusta kirjaimellisesti Wilsonin kantaa, mutta kun
puhutaan, että ihminen leimautuu rintoihin lapsuudessaan ja siksi kaikki kaunis
muoto on pyöreää kuin rinnat ja ihmiset hakeutuvat rintojen luo: toisin sanoen
heteromiehet, lesbonaiset ja bi-seksuaalit saattavat hakeutuakin. Laskuista
jäänevät kuitenkin pois muun muassa heteronaiset ja homomiehet – puhumattakaan
muista seksuaalisuuksista, missä rinnat eivät ole se ykkösjuttu. Myös natsien
jälkeen huonona esimerkkinä ihmismielen luomista todellisuuskäsityksistä
esitetään vielä nykyäänkin laajasti esillä oleva puusilmäinen kannanotto
feministeistä, jonka perusteella kriittinen suhtautuminen Wilsonin luomaan
todellisuustunneliin on taattu:
Samaan tyyliin feministit kykenevät ajattelemaan, että kaikki
miehet, mukaan lukien kadunvarsilla nukkuvat nälkiintyneet ressukat, käyttävät
hyväkseen naisia, mukaan lukien Englannin kuningatarta.
Koko teoksen ajan toki Wilson toistelee, ettei hänen todellisuustunnelinsa
ole sen parempi kuin muiden, mutta jos aivan aluksi nousee esiin väittämiä,
joiden kanssa lukijan todellisuustunneli ei ole lainkaan samalla
aaltopituudella, voitte vain kuvitella, miten rasittavaa on yrittää uskoa enää
mitään väitteitä, joiden pohjalle Wilson teesejään asettelee.
No niin. Olen siis eri mieltä feminismistä ja rintojen
yleisluontoisesta puoleensavetävyydestä minkään ihmisluonteen väittämän
pohjana, mutta toki teoksessa on hyviäkin ajatuksia, joita on tärkeää
käsitellä, jos ei niin ole aiemmin tehnyt. ”Minkä Ajattelija ajattelee, sen
Todistaja todistaa” on ihan hyvä hokema, joka toistuu teoksen halki:
Jos Ajattelija ajattelee auringon kiertävän maapalloa,
Todistaja järjestää kuuliaisesti kaikki havaintonsa tukemaan tätä ajatusta; jos
Ajattelija muuttaa mielensä ja päättää, että maa kiertääkin aurinkoa, Todistaja
järjestää todisteet uudelleen.
Niin kutsuttu ”tulevaisuusshokki” on ollut keskuudessamme
aina siitä saakka, kun merkityspiiri joskus esihistorian hämärissä alkoi toimia.
Laskevalle, symboleja ja abstrakteja käsitteitä käyttävälle lajillemme kaikki
ajat ovat ”muutoksen aikoja”. Prosessi kuitenkin kiihtyy ajan kuluessa, koska symbolien liittämisen kyky on
luonnostaan itseään tehostava.
Toki Wilsonin ajatukset avaruuskulttuurin kehityksestä ja
eliniän pituudesta 2000-luvulle tultaessa ovat aivan liian optimistisia, mutta
kuten hän itsekin sanoo, tämä todellisuustunneli on hänen tunnelinsa ja ainakin
se on hauska sellainen. Muutoksien ajan -käsite on mielestäni hyvä erityisesti
nykyteknologian kehityksen puitteissa: tämän päivän teinit ovat aina leikkineet
kännyköillä, kun oma sukupolveni ja vanhemmat muistanevat vielä ajan ennen
kannettavia puhelimia. Tähän muutokseen suhtautuminen voi olla joko
innostunutta tai varautunutta, mitä kautta ihmisen neofoobiseen tai
neofiiliseen luonteeseen voi päästä pureutumaan syvemminkin, mutta useimmiten
molempia ominaisuuksia ilmenee kaikilla eri tilanteissa eri tavalla. Tämänkin
Wilson ottaa huomioon harjoituksissa, missä loppua kohden arvioidaan myös oman
ajattelun konservatiivisuutta tai liberaaliutta eri tilanteissa.
Teoksessa on hyvinkin ajankohtaisia ajatuksia
konservatiivisen ajattelun venyttämiseen liittyen ja lopussa on jopa taulukko,
joka rinnastaa eri näkökulmien kautta ”neekereitä rakastavan hössöttäjän” ja
”kansalaisoikeusaktivistin”. Kun seuraa nykypäivän
”vihervasemmistomädättäjä”-keskustelua, voi tähän kohtaan samaistua hyvin: eri
ihminen katsoo samaa ilmiötä eri näkökulmasta ja itse on useimmiten niin
sanotulla oikealla puolella väittelyä: ”Minä olen luja. Sinä olet
uppiniskainen. Hän on itsepäinen pelle.” On todella hyvä idea perehtyä omaan
käytökseensä robottimaisuuksineen, jolloin omista toimintamalleista tietoiseksi
tullessaan voi pyrkiä muokkaamaan niitä tarpeen mukaan. Useat Wilsonin
tarjoamista harjoituksista ovat sellaisia, ettei niitä tämän lukukerran
puitteissa ehdi suorittaa: ”Kokeile elää loppuelämäsi metaohjelmalla ’Kaikki
sujuu vielä täydellisemmin kuin olen suunnitellut’”. Monet harjoituksista ovat
silti vähintään kokeilemisen arvoisia ja aivan ensimmäisten joukossa ollut
kolikon etsintä -tehtäväsarja on jo melkoinen klassikko. Itse löysin kirjaa
tällä kertaa lukiessani yhteensä 4.20 euroa lojumasta. Eli jonkun verran voi
ainakin valmistautua tienaamaan kirjan lukukokemuksesta ja saada sen
ostamisesta rahalleen vastinetta! Toki suomennoksen kannet ovat myös
Salakirjoille tyypilliseen tapaan upeaa silmän ruokaa, joten varsinkin
vannoutuneet Wilson fanit saavat tästä takuulla hyvän kirjahyllyn koristeen.
Kaikesta ruikutuksestani huolimatta.
