Tämä arvio on julkaistu lyhennettynä versiona Pakanaverkon jäsenjulkaisussa, Vox Paganorumissa ja kokonaisuudessaan Tajunta Mediassa. Nyt myös täällä, olkaa hyvät :)
Kaikki pakanat ovat Saatanaa palvovia natseja
Valonkantajat, alaotsikolla
Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä on varsin välähdyksenomainen
tiivistelmä erikoislaatuisten asioiden harrastajista maassamme. Se keskittyy
nimenomaan esoteriikan ja okkultin pariin, vaikka esim. pakanauskonnotkin
mainitaan lopuksi. Kirja käy läpi salatieteiden harjoittajia nimeltä ja
toisaalta erilaisia ilmiöitä teemoittain ja läpi aikain. Monet liikkeet ja
ilmiöt ovat olleet hyvin persoonasidonnaisia, joten suurten henkilöiden kuvaaminen
tuntuu perustellulta. Ervast, Siitoin, Kotkavuori: nimet ovat tuttuja, mutta
tarkempi tutustuminen kyseisten herrojen aatteisiin on itselläni jäänyt
vähemmälle. Tämä teos tuli siis tarpeeseen. Tokikaan kaikki salatieteet eivät
perustu vain herrainvallalle: Aino Kassinen edustaa valtionnäkijänä
naissukupuolta, mutta muuten nämä suuret hahmot ovat lähinnä miehiä. Naisvapaamuurarit
ja joitain yksittäisiä tekijöitä mainitaan, mutta otsikoissa ja hakemistossa
naiset kyllä loistavat vähäisyydellään tai jopa poissaolollaan. Esimerkiksi
Luukkanen-Kilde ja Helvi Krohn mainitaan melko ohimennen, vaikka käsittääkseni
näistäkin hahmoista olisi voinut tarinoida pidempäänkin. Jossain vaiheessa toki
rajaus tulee tehdä, mutta tästä päästäänkin sitten heti ensimmäiseen toiveeseen:
seuraavassa osassa voisi esitellä suomalaisia naissalatieteilijöitä. Kuka ottaa
haasteen vastaan?
Teos kuvaa hurttihuumorin
säestyksellä muun muassa teosofiaa, vapaamuurariutta, Tattarisuon
murhamysteerin mystisiä puolia, Siitoimen natsisikailua ja erilaisia Saatanan
kätyreitä suomalaisessa kontekstissa. Reima Saarinen taitaa olla ainoa täysin
uusi nimi minulle. Kyseessä on turkulainen seksuaalimaagikko, joka kehuskeli
muun muassa vapaamuurarivihkimyksellään ja 12 000:n jäsenen olemattomalla Farfalla-järjestöllään
samalla, kun vaikutti vaivihkaa marginaali- ja popkulttuuriin muun muassa Mana
Mana –bändin laulajan kautta. Saarinen kirjoitti proseminaarityönsä Turun
uskontotieteessä Kabbalasta ja käytti vaikutteinaan muun muassa Crowleytä. Reima
on kiteyttänyt filosofiaansa näin: ”Epäilkää kaikkea. Epäilkää epäilyä.
Koputtakaa, niin teille avataan, ja ellei avata, potkaiskaa ovi sisään”.
Tällainen heitto saa allekirjoittajankaltaisen diskordiaanin epäilemään, että
Reimalla olisi kenties saattanut olla Crowleyn lisäksi vaikuttiminaan myös
eristisiä värähtelyitä, mutta niistä ei tämä teos mainitse mitään, joten asia
jäänee spekulaatioksi.
”’Seuraava teksti on taidetta, se ei
ole vain maaginen, mystinen, verbaalinen, horisontaalinen/vertikaalinen,
kabbalistinen, jne. mestariteos. Alkajaisiksi minun on tehtävä ainakin yksi
asia selväksi: Liljat ovat minulle vain liloja, eli niin kutsutut ihmiset eivät
ole suosikkejani. On vain yksi rotu joka on yhtä kuninkaallinen kuin omani,
kissat. Suuret kissat, pienet kissat, siniset ja purppurat, kirkkaat, myös
kollit.’”
Tattarisuon tapauksesta lukiessa
nousee väkisinkin mieleen noituus- ja saatananpalvontakohut 90-luvulla. Toki
tapausten ja ilmiöiden välillä on melkein 100 vuotta, mutta jos aiemmin noidat
ynnä muut maagikot ovat nimenomaan kaivaneet ruumiita haudoistaan ja silponeet
niitä, kuulleet ääniä ja etsineet kultaa suon silmäkkeestä, niin onko ihmekään,
jos nykyaikanakin noidaksi itseään tituleeraava saa vinoja katseita osakseen? Nykyihminen
tietää noita-käsitteen lähinnä satukirjoista, mutta vanhemmalla polvella
noita-sanaan yhdistynee lähinnä sekopäiset mystikkoerakot ja saatanalliset
teinit. Tuohon soppaan on sitten melkoisen haaste lähteä väittämään itseään
täysipäiseksi ja ns. normaaliksi. Normaaliuden teema on hyvin kantava
pakanahaastatteluissa mediassa: aina jaksetaan mainita, jos ihminen on
”normaali työssäkäyvä nainen/mies”.
Satanismin ja saatananpalvonnan
monet tulkinnat ovat puolestaan ainakin tämän teoksen perusteella usein
liittyneet natseiluun ja pistää lukijan pohtimaan, että jos jotkut nykyään
natsitervehdyksiä tekevistä osaavatkin ottaa sen huumorilla, niin kuinka moni ottaa
esimerkiksi Siitoimen äärioikeistolaiset ja naisvihamieliset kommentit
tosissaan pakanuuden pariin etsiytyessään? Aika usein suomalaisiltakin
pakanafoorumeilta saa potkia pois äärioikeiston hämärämpiä hemmoja, vaikka
monet tosin ovat varmaan saaneet vaikutteensa ennemminkin esimerkiksi Varg
Vikernesiltä kuin Siitoimelta. Entä miten tulisi suhtautua Siitoimen
kissankeitto-ohjeisiin maagisena riittinä? Kissathan on perinteisesti liitetty
noituuteen monessa mielessä. Siitoin itse väittää, ettei ole yhtäkään kissaa
elävältä keittänyt, mutta ilmeisesti joku hänen seuraajistaan senkin on mennyt
toteuttamaan. Monitasoisessa aivojumppahuumorissa on aina se ongelma, että joku
tulkitsee sitä tosissaan. Monitasoisessa asiakirjoituksessa on se ongelma, että
joku ei osaa suhtautua siihen vakavaksi, jos esimerkiksi aihe on lukijan
silmissä jotenkin omituinen. Kuinka suuri osa kenenkin puheista ja
kirjoituksista on ns. vakavissaan ja kuinka moni ns. kännissä ja läpällä? Niin
sanotut Schrödingerin kusipäät, jotka ovat joko tosissaan tai eivät sen mukaan,
minkä reaktion esim. jokin some-heitto synnyttää.
Tulkintaongelma on olemassa aina.
Eikä vähiten suurempien uskontojen parissa (viittaan nyt esim. Raamatun tulkintaan
kristikunnan historiassa). Kuinka suoraan voidaan edes proosaa tulkita, lienee
kunkin itsensä päätettävissä. Teot ovat ne, jotka ratkaisevat: kuka hullu
toteuttaa minkäkin päähänpiston ja kuka hullu ei.
”’Menkää kesä-aamulla aikaisin ulos
suunnilleen kukonlaulun aikaan ja koettakaa löytää ennen kahdeksaa aamulla
elävä kyykäärme. Löydettyänne sen, iskekää sen pää poikki kirveellä ja viekää
kotiinne, jossa nyljette käärmeen. Laittakaa lihat pataan ja keittäkää niitä 45
minuuttia, jonka jälkeen syökää lihaa niin paljon kuin jaksatte. Syötyänne
sanokaa ääneen ’oi järki sinä suuri Saatana, kehity ja laajene ja täytä
tiedoillasi tyhmät aivoni’.’”
Tietenkään Siitoin ei ollut vain
natsi: kuka muukaan meistä edustaa vain yhtä identiteettiä? Siitoimen
opettajana toimi Aino Kassinen, joka oli jo nuoresta asti elänyt keijujen,
koivuntyttöjen, pakkaspoikien ja puhuvien puiden ympäröimänä. Kassinen tutustui
moniin eri uskonnollisiin ryhmiin, kuten Pelastusarmeijaan, lestadiolaisiin,
mormoneihin ja teosofeihin, mutta pääasiassa hän oli selvänäkijä. Kassisen
filosofia katsoi karsaasti Siitoimen myöhempiä Luciferin Arkkipiispan toimia,
vaikka Siitoin ensin vaikuttikin hyvältä oppilaalta rakkauden sanomaa
puolustaneen Kassisen hovissa. Kassinen on ainoa teoksessa perinpohjin kuvattu
nainen, mutta näyttää vaikuttaneen 1970-luvulla suureen osaan aikamme
okkultisteista. Kassisen opetus selvänäkijän roolista kuulostaakin aika tutulta
nykypakanoiden piirissä ennustamisesta, noidan toimesta ynnä muista ilmiöistä
puhuttaessa:
”’Hän [selvänäkijä] ei saa käyttää
lahjojaan omiin itsekkäisiin pyyteisiinsä ja tarkoituksiinsa, hän ei saa
tuottaa kenellekään kärsimyksiä. Hän ei sano kenellekään, että jokin tietty
asia on tehtävä juuri määrätyllä tavalla. Hän vain sanoo sen, minkä näkee ja
tietää. Hän ei halua julkisuutta eikä määrää työstään palkkiota. Hän ei korosta
itseään eikä tuo itseään missään esille. Hän ei luokittele ihmisiä, ei hyviin
eikä huonoihin, ei tyhmiin eikä viisaisiin, ei köyhiin eikä rikkaisiin, vaan
jakaa tietonsa jokaiselle, joka osaa kysyä. Tämän hän tekee käyttämättä mitään
ihmeellisiä poppakonsteja tai taikakeinoja.’”
Toki Kassinen ei ollut ainoa ns.
oikean käden polun edustaja suomalaisessa salatieteessä. Jo Pekka Ervast katsoi
1900-luvun alussa olevansa rakkauden ja tasapainon asialla perustaessaan
Ruusu-Risti-järjestöä, joka irtautui Teosofisesta seurasta:
”’Ruusu on elämän ja ilon, onnen ja
rakkauden vertauskuva, jota vastoin risti kuvaa kuolemaa ja kärsimystä, tuskaa
ja taakkaa. Elämänymmärryksemme on yksipuolinen, jos se on paljastaan
’maallismielinen’, suruton ja huoleton, jos se vain etsii aistillisia
nautintoja ja kammolla ajattelee kuolemaa…’”
Valonkantajat on helppo ja nopea
lukea, mutta täynnä mielenkiintoista asiaa ja omituisia henkilöitä, joista
yleinen historia vaikenee vaivautuneena. Se antaa kattavan kuvan maamme
esoteerisesta perinteestä ja mielestäni kuuluisi kenen tahansa nykyajan pakanan
tai mystikon lukemistoon. Edustamani Pakanaverkkokin mainitaan teoksessa, mutta
hyvin ohimennen. Yhdistykseen liitetty jäsenmäärä ja aktiiviset paikkakunnat
kuulostavat tiedoilta kymmenen vuoden takaa, mutta vaikka muukin kirjaan
sisältyvä tieto olisi peräisin 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, se ei
tee siitä yhtään huonompaa koostetta: suurin osa kuvatuista henkilöistä ovat jo
kuolleet aikapäiviä sitten. Humoristinen tapa kirjoittaa alleviivaa lukijan
vastuuta ja lähdekritiikin tärkeyttä. Kyse ei tosiaankaan ole tieteellisestä
teoksesta, mutta tarpeellisesta populaarista selvityksestä marginaali-ilmiöistä,
joihin suurella osalla kansasta ja maagisissa piireissäkin liikkuvista ei ehkä
ole sen kummempaa yhteyttä kuin jotkin omituiset huhut sieltä ja täältä.
Sivistäkää itseänne ja lukekaa tämä. Sitten kirjoittakaa minulle se
naismystikkokooste.