Roger Ackroydin murha oli yksi dekkariklassikkokurssin luetuista teoksista. Ehdin lukea sen vasta tentin jälkeen ja vastasin aivan väärin tentin tätä kirjaa koskeneisiin monivalintakysymyksiin, jotka testasivat, onko kirjoja luettu (sain kurssista ilmeisesti kuitenkin 4/5, joten eipä haitannut pieni jälkijättöisyys). Koska kirjaa käsiteltiin luennoilla, tiesin heti alusta alkaen murhaajan oikean henkilöllisyyden ja jopa vihjeitä, joita henkilöllisyydestä pitkin kirjaa annetaan. Oli kuitenkin mielenkiintoista etsiä lisää vinkkejä ja pohtia muita esiintuotuja johtolankoja toisten epäiltyjen motiiveista.
Tämä kirja oli sinänsä raikas dekkarikokemus, koska sen syyllinen oli niin ovelasti erilainen kuin "yleensä". Aikanaan ilmeisesti kyseinen ratkaisu onkin herättänyt närää lukijoissaan, koska sen ei katsottu noudattavan dekkareiden kirjoittamisessa päteviä "reilun pelin sääntöjä". Minulle oli toki kerrottu, kuka murhaaja oli, mutta tätä lukiessa tuli kyllä sellainen olo, että syyllisestä annettiin kyllä aivan tarpeeksi vinkkejä, jotta se olisi ollut mahdollista tulkita myös ilman ennakkopaljastuksia. Vaikka siis tiesin kirjan ns. ratkaisun, oli sitä silti viihdyttävä lukea.
Aika tavanomainen dekkari tämä kuitenkin oli siinä mielessä, että Hercule Poirot'n johtamaa tutkimusta seuraa "Watson-hahmo", joka kertoo tutkimusten etemenisestä. Kutakin epäillään vuorollaan, kunnes Poirot loistavalla päättelykyvyllään selvittää murhaajan. Kaikenlaisia erilaisia skenaarioita käydään läpi ja kaikilla epäilyillä on ollut joko motiivi tai mahdollisuus murhan suorittamiseen. Myös dekkareille tyypillistä itsereflektiota esiintyy, kun dekkareiden lukemisesta puhutaan useampaankin otteeseen ja hovimestaria epäillään ensimmäiseksi. Toisin sanoen hovimestari laitetaan vähän liiankin helpoksi epäillyksi jo alkumetreillä.
Muistan ehkä ala-yläasteikäisenä lukeneeni jotain Christieltä aiemminkin, vaikken muista mitä. Ainakin kerronta ja kieli tuntuivat tutun turvallisilta ja tässä toteutui dekkareiden miellyttävä "vienti", kun saattoi samalla epäillä kaikkia ja selvittää mysteeriä, mutta turvautua siihen, että lopussa se kuitenkin selviää. Verrattuna Maltan haukkaan tämä oli paljon mukavampi lukukokemus, koska kaikki juonenkäänteet selittyivät melko pian. Käänteet olivat myös enemmän murhan selvitykseen liittyviä kuin uutta rikosten vyyhtiä, jota Maltan haukassa riitti niin, ettei juonessa koko aikaa edes pysynyt mukana. Suosittelen tätä ehdottomasti dekkareiden lukemista harkitseville. Eipä ainakaan tarvitse tyytyä vähään ja vaikka juoniratkaisu lienee ensimmäisiä laatuaan, se ei onnu yhtä ärsyttävästi kuin Maltan haukan muoto kovaksi keitettyjen dekkareiden ensimmäisiin lukeutuvana esimerkkinä. Kyllä huomaa, että Christiellä on sana hallussa, mikä pääsi eritoten etuuksiin näin alkuperäiskielisessä teoksessa :)
