Synkronisiteetti soikoon! (Prometheus Nousee - Robert Anton Wilson, 333s.)

Arvio on julkaistu Vox Paganorumissa 4/2015

 

Kirja-arvio: Robert Anton Wilson – Prometheus nousee (käännös: Pia Suihko & Henry Vistbacka), 2015. Salakirjat, Tallinna. 333.s)

Robert Anton Wilson on erityisesti kaaosmaagien ja diskordiaanien, mutta myös muiden vaihtoehtoajattelijoiden keskuudessa melkoinen kulttihahmo.  Nyt suomeksi käännetty Prometheus nousee on julkaistu alun perin 1983 ja Wilson kertoo alussa sen olleen vaihtoehtoisen kalifornialaiselle yliopistolle tehty tohtorin tutkielma. Omien sanojensa mukaan hän on vain poistanut viittaukset ja tehnyt tekstistä hauskempaa. Saatan olla yliopistomaailmassa kuivahtanut, mutta Carlos Castanedan töistä aikanani kandintyön tehneenä tiedän suhtautua melkoisella kriittisyydellä kalifornialaisiin opinnäytetöihin menneiltä vuosikymmeniltä – oli kyseessä kuinka vaihtoehtoinen tai virallinen opinahjo hyvänsä. Toki on hyvä, että tiedettä kirjoitetaan populaariin muotoon, jotta se hyödyttää myös rivikansalaista. Kirja sisältää kuitenkin sen verran paljon pseudotiedettä ja viimeisen 30 vuoden aikana laajasti kritisoitujen psykologien ja filosofien ajattelua, että karvat ovat minulla pystyssä melko hanakasti minkään muunkaan asian hyväksymiseen. Kyseessä on niin sanottu self help -opus ja Jung sekä Freud ovat niissä piireissä ihan hyväksyttäviä tapauksia kai edelleen, mutta kyllä tästä tekstin iän ainakin näkee. Mielenkiintoinen reliikki jos ei muuta.

Ennen kuin lähden enempää kritisoimaan, voisin tietysti esitellä teosta yleisemmin. Prometheus nousee on saanut Salakirjoilla oman ovelan alaotsikon: Ihmisaivojen käyttöopas. Wilson käy teoksessa läpi Timothy Learyn luomaa ihmisten persoonallisuuksia ja kehitystasoja kuvaavaa kahdeksan piirin järjestelmää ja kehittää sitä omaan suuntaansa. Eri piireillä ihminen leimautuu eri tavalla: ensimmäisellä piirillä selviytymiseen liittyviin kokemuksiin esimerkiksi vanhemmista ja toisella piirillä tunne-reviiriasetelmien kautta yhteiskunnan hierarkioihin jne. Teoksessa käydään läpi esimerkkejä eri piirien leimautumisista ja käsitellään synkronisiteetit ja todellisuustunnelit siinä sivussa: Wilsonin tavoite on saada ihminen kyseenalaistamaan oman ajattelunsa ainoaa todellisuutta. Pyrkimys on kiitettävä, toteutus vähän niin ja näin. Jos suosittelisin lukemaan Wilsonilta jotain, en ehkä ohjaisi ensimmäiseksi Prometheuksen pariin. Vaikka tavallaan tässä käsitellään suuri osa Wilsonin muissa teoksissaan tarkemmin kuvaamia teesejä, voisi silti olla hyvä lukea ensin esimerkiksi Illuminatus! -trilogia, jota voi Prometheuksella syventää. Quantum Psychology, Cosmic Trigger  ja Schrödinger’s Cat ovat myös parempia teoksia Wilsonilta, mutta toki Prometheus on hyvä jossain vaiheessa lukaista. Suihkon ja Vistbackan käännöstyö on ehdottoman kiitettävää, vaikka joitain painovirheitä ja jokunen kömpelö lause mukaan on joutunutkin. Hauskinta on, kun erilaisia kirjan teemoihin liittyviä harjoituksia on käännetty myös kulttuurisesti suomalaiseen ympäristöön.

Mikä minua tässä kirjassa sitten eniten pänni? Tiesin toki Wilsonin kannan feministeihin ja olin lukenut tämän kirjan aiemminkin, eikä moni asia tekstissä ehkä edusta kirjaimellisesti Wilsonin kantaa, mutta kun puhutaan, että ihminen leimautuu rintoihin lapsuudessaan ja siksi kaikki kaunis muoto on pyöreää kuin rinnat ja ihmiset hakeutuvat rintojen luo: toisin sanoen heteromiehet, lesbonaiset ja bi-seksuaalit saattavat hakeutuakin. Laskuista jäänevät kuitenkin pois muun muassa heteronaiset ja homomiehet – puhumattakaan muista seksuaalisuuksista, missä rinnat eivät ole se ykkösjuttu. Myös natsien jälkeen huonona esimerkkinä ihmismielen luomista todellisuuskäsityksistä esitetään vielä nykyäänkin laajasti esillä oleva puusilmäinen kannanotto feministeistä, jonka perusteella kriittinen suhtautuminen Wilsonin luomaan todellisuustunneliin on taattu:

Samaan tyyliin feministit kykenevät ajattelemaan, että kaikki miehet, mukaan lukien kadunvarsilla nukkuvat nälkiintyneet ressukat, käyttävät hyväkseen naisia, mukaan lukien Englannin kuningatarta.

Koko teoksen ajan toki Wilson toistelee, ettei hänen todellisuustunnelinsa ole sen parempi kuin muiden, mutta jos aivan aluksi nousee esiin väittämiä, joiden kanssa lukijan todellisuustunneli ei ole lainkaan samalla aaltopituudella, voitte vain kuvitella, miten rasittavaa on yrittää uskoa enää mitään väitteitä, joiden pohjalle Wilson teesejään asettelee.

No niin. Olen siis eri mieltä feminismistä ja rintojen yleisluontoisesta puoleensavetävyydestä minkään ihmisluonteen väittämän pohjana, mutta toki teoksessa on hyviäkin ajatuksia, joita on tärkeää käsitellä, jos ei niin ole aiemmin tehnyt. ”Minkä Ajattelija ajattelee, sen Todistaja todistaa” on ihan hyvä hokema, joka toistuu teoksen halki: 

Jos Ajattelija ajattelee auringon kiertävän maapalloa, Todistaja järjestää kuuliaisesti kaikki havaintonsa tukemaan tätä ajatusta; jos Ajattelija muuttaa mielensä ja päättää, että maa kiertääkin aurinkoa, Todistaja järjestää todisteet uudelleen.

Niin kutsuttu ”tulevaisuusshokki” on ollut keskuudessamme aina siitä saakka, kun merkityspiiri joskus esihistorian hämärissä alkoi toimia. Laskevalle, symboleja ja abstrakteja käsitteitä käyttävälle lajillemme kaikki ajat ovat ”muutoksen aikoja”. Prosessi kuitenkin kiihtyy ajan kuluessa, koska symbolien liittämisen kyky on luonnostaan itseään tehostava.

Toki Wilsonin ajatukset avaruuskulttuurin kehityksestä ja eliniän pituudesta 2000-luvulle tultaessa ovat aivan liian optimistisia, mutta kuten hän itsekin sanoo, tämä todellisuustunneli on hänen tunnelinsa ja ainakin se on hauska sellainen. Muutoksien ajan -käsite on mielestäni hyvä erityisesti nykyteknologian kehityksen puitteissa: tämän päivän teinit ovat aina leikkineet kännyköillä, kun oma sukupolveni ja vanhemmat muistanevat vielä ajan ennen kannettavia puhelimia. Tähän muutokseen suhtautuminen voi olla joko innostunutta tai varautunutta, mitä kautta ihmisen neofoobiseen tai neofiiliseen luonteeseen voi päästä pureutumaan syvemminkin, mutta useimmiten molempia ominaisuuksia ilmenee kaikilla eri tilanteissa eri tavalla. Tämänkin Wilson ottaa huomioon harjoituksissa, missä loppua kohden arvioidaan myös oman ajattelun konservatiivisuutta tai liberaaliutta eri tilanteissa.

Teoksessa on hyvinkin ajankohtaisia ajatuksia konservatiivisen ajattelun venyttämiseen liittyen ja lopussa on jopa taulukko, joka rinnastaa eri näkökulmien kautta ”neekereitä rakastavan hössöttäjän” ja ”kansalaisoikeusaktivistin”. Kun seuraa nykypäivän ”vihervasemmistomädättäjä”-keskustelua, voi tähän kohtaan samaistua hyvin: eri ihminen katsoo samaa ilmiötä eri näkökulmasta ja itse on useimmiten niin sanotulla oikealla puolella väittelyä: ”Minä olen luja. Sinä olet uppiniskainen. Hän on itsepäinen pelle.” On todella hyvä idea perehtyä omaan käytökseensä robottimaisuuksineen, jolloin omista toimintamalleista tietoiseksi tullessaan voi pyrkiä muokkaamaan niitä tarpeen mukaan. Useat Wilsonin tarjoamista harjoituksista ovat sellaisia, ettei niitä tämän lukukerran puitteissa ehdi suorittaa: ”Kokeile elää loppuelämäsi metaohjelmalla ’Kaikki sujuu vielä täydellisemmin kuin olen suunnitellut’”. Monet harjoituksista ovat silti vähintään kokeilemisen arvoisia ja aivan ensimmäisten joukossa ollut kolikon etsintä -tehtäväsarja on jo melkoinen klassikko. Itse löysin kirjaa tällä kertaa lukiessani yhteensä 4.20 euroa lojumasta. Eli jonkun verran voi ainakin valmistautua tienaamaan kirjan lukukokemuksesta ja saada sen ostamisesta rahalleen vastinetta! Toki suomennoksen kannet ovat myös Salakirjoille tyypilliseen tapaan upeaa silmän ruokaa, joten varsinkin vannoutuneet Wilson fanit saavat tästä takuulla hyvän kirjahyllyn koristeen. Kaikesta ruikutuksestani huolimatta.